Tietokonepeloista kohti avointa julkaisemista

Tänään hahmottelen omaa tietäni elämäjulkaisijaksi, vaikken tuota käsitettä tohtinut otsikkoon laittaa. Se ei tunnu vielä omalta. Sari Östman sitoo äsken tarkastetusta väikkärissään suomalaisten kasvukertomuksia puitteisiin. Tässä minun tapahtumia:

  • 1980 kirjoitin vielä omalla sähkökirjoituskoneella lisurini (yliopiston laitoksella muutama PC, rohkeimmat aloittivat)
  • 1990 ensimmäinen tietokone kotiin ”IBM vain 5 pientä minuuttia” (hinta 13000 mk) sillä kirjoitin tutkimusraportin KTL ja tutkimuslaitoksen Mac koneella kirjoitin artikkeleita
  • 1995 seuraava tietokone kotiin (16000 mk)
  • 28.8.2000 Kanetti kaapelimodeemisopimus kotiin, pojan valmiiksi kirjoittamaan hakemukseen tarvittiin äidin allekirjoitus. Tämä sopimus oli ensimmäisten joukossa JKLssä, mutta en muista käytinkö itse tätä yhteyttä vai maksoinko vaan 🙂 – poika käytti enimmin
  • 1994 palasin aokkiin ja siellä oli hyvät www-sivut, esim. koulutuksen linkit valmiina, niitä aloin käyttää oikeasti ja sähköpostia myös (yliopistolla ei vielä ollut kuin harvoilla)
  • 1996 peda-forum yliopistojen keskustelupalsta s-postilistan kautta, eka osallistuminen ja eka moka kun tölväisin kaveria
  • 1997 tytär teki internetohjelmointikurssilla minulle kotisivut ja oli pakko tuottaa sisältö. Ratkaisuna 70-80-90-luvut elettynä ja 2000-luvun alku ennusteena. Voimakas minän integroitumisen kokemus oli tuo tekstin ja kuvien kokoaminen.
  • 2000 työpaikalla verkko-oppimisympäristö R5 Generation käyttöön. ks sivu verkko-opettajaksi kasvusta.
  • 2006 ensimmäiset kv opinnot verkossa
  • 2007 blogi suomeksi, sometu-yhteisö, FB ja SL
  • 2008 konnektivismin globaalit avoimet opinnot alkoivat
  • 2009 twitter ja oma iPhone (työpaikan kännykkä oli ollut vain tiedotusväline)
  • 2010 eläkkeelle, verkkoyhteisöissä toimiminen ja MOOC eksperttiosallistumiset, FB oikeasti käyttöön vasta nyt

Östman kuvaili elämäjulkaisijaksi ryhtymisen syitä (s.78) jakaen ne kolmeen luokkaan: kokeilunhalu, elämäntilanne ja ajautuminen. Näitä kaikkia löytyy minun kertomuksesta. Omat lapset vaikuttivat aloittamiseeni ihan selvästi. Poika houkutteli mukaan heti kun internet alkoi olla saatavilla laajakaistaliittymänä kaapelimodeemin kautta (s.81). 1990-luvun loppupuolella oli kotisivujen kulta-aika muutaman vuoden, mikä toi monia internetin pariin (s.80). Minulla tytär pakotti äidin kehittymään, minun piti jopa opetella korjaaman sivuja itse html-kielellä. Voi että oli vaikeaa.

Östman kuvailee käytön leviämistä s.83. Kuvion mukaan olin varhaiset omaksujat-ryhmässä 1997 kotisivun ja kokeilunhalun myötä. Olin varhaista enemmistöä 2000-luvun vaihteen verkko-opena ja 2007 aloittelijana FBssä. Oli kokeilunhalua, sisällöllinen motiivi, mutta olin hieman varovaisempi kun varhaiset omaksujat. Edelleen kuulun myöhäiseen enemmistöön, koska vasta 2007-8 aloitin omat blogit.

Elämäjulkaisemisen tavoitteet Östman jakaa (s.97) kolmeen tekijään jotka ilmenivät hänen 30 henkilön aineistossa tasaisesti. Suluissa on lukumäärä:

  1. tiedonjakaminen (15)
  2. elämän jäsentäminen (21) tai
  3. sosiaalisuus (15)

Minulla elämän jäsentäminen oli painopisteenä jo 1997 kotisivuissa ja sille perustan loi aikuisuuden kehitysvaiheiden tuntemus. Se nivoutui aikuiskouluttajan työhön ja tiedonjakamisen intressiin. Verkoissa eläminen helpotti elämänmuutosta eläkkeelle jäädessäni. Oli uusi työ ja elämänsisältö tavallaan valmiina. Uuden yllättävän käänteen kohtasin viime vuonna kun innostuin pohtimaan koko elämääni yhdessä entisten koulutoverien kanssa (1964 Imatran yhteislyseon ylioppilaat).

Vielä haluan mainita mukavan käsitteen Östmanin väikkäristä (s.98). Ns. lämpimät asiantuntijat toimivat tulkkina innovaation ja uuden käyttäjän välillä. Minulla oli työpaikalla tällaisia henkilöitä (Heli Kinnunen, Sami Voutilainen, Vesa Vuorimaa) ja omat nyt jo aikuiset lapset opiskelivat tietojenkäsittelyä molemmat. Poika toimii mm. teknisenä asiantuntijana helinurmi.fi domainille.

Tässä perustiedot vaiheistani Östmanin kuvauksiin peilaten. Seuraavaksi pyrin syvemmälle identiteetin muutoksiin, mutta se vaatii pysähtymisen asian äärelle. Nyt väsyttää, on kuuma kesäpäivä.

Opiskelen mikroblogausta

Tein yrittäjäystävällisen teon ja ostin Jyväskylän kirjakaupassa Maija Haaviston Twitterkirjan 37:55. Nyt olen lukenut sen kokonaan ja tykkäsin, kiitos vaan Maijalle. Hetki oli sopiva koska olen roikkunut twitterissä muutamia viikkoja ja luonut omat käytänteet, nyt voin harkita otanko appseja ja mitä niistä. Kirja on selkeä ja järkeenkäypä eikä yhtään ärsyttävällä tavalla julistava. Siitä iso plussa.

Hakutoimintoja pitää kokeilla tarkemmin. Alan vähitellen ymmärtää mihin tarkoitukseen minä twitteriä  tarvitsen. Se tehostaa kansainvälisiä verkostoja ja toimii konferenssien yhteydessä lisänä. Silloin riittää hashtag hyvin. Brittien tyyli taitaa olla lähinnä sydäntä. Jos pidän henkilön blogista, usein myös hänen tviitit kiinnostavat. En siis ole luopunut mikroblogauksesta kokonaan. Qaiku on jäänyt mutta ehkä jonain päivänä vielä sitäkin vilkaisen. Jaikuun kirjauduin 2007 mutta en koskaan onnistunut pääsemään sisään kuin virheilmoituksiin joten se hurmosvaihe jäi minulta 😉

Huomasin Riitta Suomisen osallistuvan learnchattiin, mistä hän kertoi kielipoliisin roolissa. Tuo oppimiskeskustelun kuvaus avaa idean yhdessä opiskelusta peruskäsitteiden äärellä – ja herättää myös kysymyksiä mielekkyydestä. Siis pitää kokeilla, ehkä.

Jotkut sanovat twitterissä keskusteltavan, jotkut sanovat ettei siellä voi. Monet ovat onnellistuneet tweetdeckin kanssa mutta opaskirja kertoi sen syövän muistia ja vaativan taas uuden opiskelun. Siis juttelen poikani kanssa..

On uskomatonta että noin yksinkertainen väline voi jäädä käyttöön. Psykologisesti se vetoaa julkisuus kaipuuseen ja luo illuusion omasta tärkeydestä. Voin kirjoittaa kenelle vaan ja muut näkee kun kirjoitan. Seuraajuus palkitsee ihan sellaisenaan, kaverilistoja julkaistaan perjantaisin kenen kanssa leikin, ihan kuin lapsena tehtiin. Hohhoijaa.

Edit 3.6. korjasin mikroblogaus kirjoitetuksi yhdellä g:llä kun se kirjassakin on niin.