Innostus on hyvä liima

Löysin noin puhuttelevan postin Ville Venäläisen blogista. Sometu on tänä talvena tullut minullekin merkitykselliseksi paikaksi vaihtaa ajatuksia ja seurata muiden pohtimisia. Sielläkin varmaan ihmiset toimivat hyvin monenlaisilla motiiveilla, joku benchmarkkaa saadakseen omalle uralle nostetta. Mutta paljon on meitä lapsenmielisiä innostuksen jakajia.

Villen blogin nimi pisti silmään myös: Opi olemaan. Elämä tuppaa liian helposti muuttumaan suorittamiseksi. Itselleni Peter Jarvisin luento To Be or to Play? on valaissut tuota kysymystä. Kesän vapaajakso on hyvä aika palauttaa järjestystä.

Mutta mistä tuo innostus ja hinku tulevat, sitä kysyn itseltä tänäänkin. Innostuksen voima sitten ohjaa menemään syvemmälle, perehtymään perusteellisemmin kaikesta ympäristön vastustuksesta huolimatta.  Veijon tutkimilla keittiömestareilla perustietojen ja -taitojen oppimiseen meni 6-7v edelleen harjaantumiseen vuodet 6/7-12/13 vuotta ja sitten 13-15 vuoden harjoittelun ja jatkuvan opiskelun ja reflektoinnin jälkeen oltiin huipulla.

Verkko-opetuksen ovat jotkut aloittaneet 90-luvulla Suomessa jne. mutta olot ja välineet kehittyvät niin huimaa vauhtia että historiasta ei suoraan voi oppia mitään, arvelen. Viisas kohta Villen kirjoituksessa on myös ”Ihmiset hakeutuvat luonnostaan ympäristöön joka hyväksyy heidät”. Tuossa on yksi innostuksen säilymisen ehto  ja nyt kirjoittaessa ymmärrän että verkko-opetukseen liittyen työntekijä esim opettaja tulee koko ajan leimatuksi puutteelliseksi ja vaillinaiseksi kun ei tuotakaan uutta vieläkään osaa… tästä seuraa välttämistä pakenemista syyttelyä.. ja negatiivinen kierre jatkuu ja voimistuu.

Sen voi katkaista yhdellä myönteisellä kokemuksella.

Mistä nousee into kehittämiseen?

Kirjoitin juuri arvion tutkimuksesta joka käsitteli ammattikorkeakoulun opettajien yhteistyötä ja päätyi arvioon että ”arvostuksen puute, sanelupolitiikka ja tehokkuusvaatimukset heikentävät sitä sosiaalista pääomaa, jonka omaehtoisempi osallistuminen ja yhteisöllisyys voisi tuottaa”.

Mieleen alkoi nousta kokemuksia täydennyskoulutusten alkutilanteista, joissa olen verkko-opettajuuden sanomaa ollut viemässä. ”Ne on pakotettu tänne” sanoi joskus kokenut kollega – tuostapa on liian usein kyse. Minä taas olen itse valinnut verkko-opettajuuden ja kehitän sitä ilokseni. Se on harvinainen tilanne; useimmille opettajille verkko-opetus tulee ulkoisena paineena ja herättää vastustusta. Sisäinen motivaatio ei herää käskystä, että virtuaaliviikkoja on oltava tietty prosentti. Yleistänkö liikaa? On myös auktoriteettihakuisia ihmisiä, jotka haluavat käskytystä ja opiskelevat vain käskettyjen dead line mukaan, ilman niitä ei synny mitään. Ja suurin osa toimii keskipaikkeilla, on omaa ja ulkoista..

Voisiko löytää sisäisiä verkko-opettajuuden motiiveja joihin voisi vedota koulutuksen alussa? Herättää omaehtoinen kehittämisen into.

Itselle lähijaksot alkavat tuntua hyvin yliarvostetuilta: matkusta, majoitu, istu luokassa, ole samaan aikaan muiden kanssa kiinnostunut juuri tuosta kalvosta, kuuntele vaikka ei ääni kuulu, puhu vaikka et saa puheenvuoroa ajoissa, säilytä muistissa kuulemasi vaikka et voi. Kaikki menee ohi ja suurelta osin unohtuu, kun taas verkossa kaikki tallentuu. Voit palata kirjoitukseen, voit kelata puhetta edestakaisin, voit osallistua omassa tahdissa. Eivätkö kaikki jo näe tätä mahdollisuutta? No eivät, vaan minua pidetään outona jos noin puhun.

Vanhat toimintatavat ovat aina pyhä asia johon ei pidä puuttua. Vain lähiopetuksessa voi kohdata ja vain lähiopetuksen myötä verkossakin voi oppia. Pah, se on usein päinvastoin. Lähitilanteet syövät verkon kun kaikki rakentuu niiden varaan ja saadaan taas kerran tulos että verkko ei toimi. Kouluttajatkaan eivät aina usko sen toimivan. Tämä on tilanne Suomessa tammikuussa 2008 . Tulipa taas tiedostettua yksi siemaus ympäröivästä todellisuudesta. Jospa sain lisää sitkeyttä?