Tietoa oppimisesta ja muistista

Entinen kollegani Markku Pöyhönen heitti naamakirjaan linkin Virpi Kalakosken luentoon, jossa tutkija oikaisee monia tavanomaisia uskomuksia oppimisesta. Kiitos Markulle, minä innostuin.  Webbi on hyvä juuri  pintatiedon nopeassa levittämisessä. Tiedon oikaiseminen on taas melkein mahdotonta. Milloin se on tarpeen, en tiedä, mutta yritän nyt kuitenkin. Harvoin tulee eteen suomenkielistä asiantuntijaluentoa. Virpi on Psykologia lehden päätoimittaja ja muistitutkija. Hän kysyy voiko muistia parantaa?

Ei ole totta että aivoista käytetään vain 10 prosenttia. Ei ole totta että vasen ja oikea aivopuolisko toimivat erillään. Ei ole totta että ihmisen kapasiteetti työmuistinaa on 7 +-2. Oppimistyylien vaikutuksesta oppimiseen ei ole juuri mitään näyttöä. Virpi myös kertoo mikä on totta. Totuus on vähemmän myyvää, vaikeampi tuotteistaa ja toisaalta melko kestävää. Monet asiat on tunnettu kauan, mikä 1800-luvulta, mikä 1900-luvun alusta.

Ihminen on nopea unohtamaan ja hidas oppimaan. Siksi mieleen palauttaminen, kertaus on välttämätöntä. Luento sisältää ohjeita pysyvään laadukkaaseen oppimistulokseen pääsemiseksi:

  • oikea jaksotus on tärkeä, useat lyhyet harjoituskerrat johtavat parempaan tulokseen kuin pitkät
  • vältä keskeytyksiä ja häiriöitä, tee tehtävä kerrallaan
  • kytke omiin aikaisempiin viitekehyksiin ja osaamisiin jne.

Oikoteitä ei ole. Harjoitukset ovat aina konteksisidonnaisia, niissä oppii sitä mitä harjoittaa. Oman toiminnan kokonaisvaltainen ohjaaminen on kuitenkin taito jonka harjoittamisen myötä oppimisen laatu paranee yleisemmin. Ekspertiksi voi oppia mutta se vie kymmenen vuotta: 4 t/päivä ja palaute sekä kulttuurin tuki.

Samoja sisältöjä löytyy kirjoitettuna uusimmasta Psykologia lehdestä (46,1,2011,55-57). Siinä suosituksena on

  1. ajallinen hajauttaminen, jaa työskentely useaan kertaan
  2. materiaalin sekoittaminen: opiskele rinnakkain useaa aineistoa niin saat kokonaisvaltaisen kuvaan. Aluksi tämä hidasti mutta tulos oli pysyvä ja mielekäs.
  3. pistokokeet toistettuina tehostivat oppimista, ne pakottivat palauttamaan mieleen opitun. Tämä oli paljon tehokkaampaa kuin käsitekarttojen tekeminen.

Mitä siis tästä kaikesta voisi ottaa omaan käyttöön nettielämässään? Materiaalien moninaisuus tulee itsestään, mutta onko sitä liikaakin jotta pystyisi millään lailla sulattamaan lukemaansa ja katsomaansa? Taukoja voi kai itsensä opettaa käyttämään, samoin kuin tekemään itselle pistokokeita. Niitä voisi kutsua reflektointihetkiksi. Minkälaiseksi nettimaailman asiantuntijaksi voisikaan tulla jos oikein tietoisesti yrittäisi? Mieleen nousee joitain kohtia Tuijan ja Yoen Nettielämää -kirjasta: miten oppii nopeasti havainnoimaan sivun olennaiset osat ja sulkee pois mainokset tms. Aluksi kuormittuu kognitiivisesti, mutta se vähenee kerta kerralta.

Verkko-opetuksessa tämä merkitsee huomion kohdistamista mielekkääseen etenemiseen. Opitaan voittamaan ne kuormitukset mitä on pakko ja vältetään ne turhat mitä vaan voidaan suoraan välttää. Välineiden moninaisuus ei voi olla itsetarkoitus (paitsi jos niitä juuri opiskellaan). Tästä saa joku muu jatkaa …

Tietoinen verkon välineiden hyväksi käyttö oman muistivarannon tukena on myös sen verran vaikeaa että vaatii tietoisen huomion kohdistamista ja kokeilua. Kokemusten vaihto muiden kanssa auttaa, muistan monien blogien sisältävän pohdintaa verkkoon hukkumisesta ja kuiville pääsemisestä. Eilen tätä blogia luki 65 uutta ihmistä, koska TV2 ilta oli aiheena. Nyt nämä ihmiset ovat kadonneet, palaan aikaisempaan teemaan ja uskon tapaavani täällä pysyvät ”omat” lukijani. Kodikasta.

Oikeus omaan pitkäkestoiseen muistiin

Jatkan teemasta mitä internet tekee aivoillemme? Carrin teos Pinnalliset ansaitsee syvällisemmän arvion kuin edellisen blogipostini. Löysin myös edellisen multitasking-moniajo postini joka oli kirjoitettu syyskuussa 2009 pian Stanfordin yliopiston tutkimuksen jälkeen. Siinä todettiin että eniten moniajoa käyttävät opiskelijat olivatkin heikkoja juuri siinä, siis moniajossa. Heidän oli vaikeinta keskittyä. Carrin teoksessa kootaan lukuisia tutkimuksia ja saadaan monipuolisempi kuva asiasta.

Ihmisen oppimisen mahdollistaa aivojen plastisuus. Toistamalla toimintoja ne vahvistuvat ja hermoradat vakiintuvat helpommin käytettäviksi. Mitä siis tapahtuu internetissä monien yllykkeiden äärellä? Työmuisti on edelleen rajallinen ja pyrkimys tehdä yhtä aikaa monta asiaa on edelleen mahdotonta. Keskeytykset rasittavat muistia, koska aiemman tehtävän toiminnot tulee siirtää sivuun ja käynnistää uusia vaatimuksia. Tästä onkin todettu seuraavan unohtamisia, ärtyneisyyttä ja huonompaa oppimista. Kaikki jää kesken eikä opittu pääse vakiintumaan osaksi mielen kokonaisuutta. Verkko tavallaan kannustaa kursoriseen lukemiseen, nopeaan sekasortoiseen ajatteluun ja pinnalliseen oppimiseen. Nopea silmäily, skannaus, avainsanojen bongaus ovat uusia taitojamme.

Kun ihminen siirtää henkisiä toimintoja välineille, hän menettää itse niiden hallinnan: kello – aika, kartta – suunnistus. Internetissä oleskellen ”taannumme henkilökohtaisen tiedon viljelijöistä elektronisen datametsän metsästäjä-keräilijöiksi ” sanoo Carr (s.135). Henkilökohtainen tietovaranto ja miellerakenteet kun on itse rakennettava, ajan kanssa. Pitkäkestoinen muisti ei synny nettiin vaan aivoihin. Muistoa on päivitettävä jotta vanha muisto olisi järkevä nykyisissä aivoissa. Mieli ei rasitu kun jotain talletetaan pitkäkestoiseen muistiin vaan se vahvistuu. Jokaisen muiston mukana tulee kylkiäisenä älykkyyttä. Luovuus vaatii näitä muistoja.

Tarkkaavaisuus pitää olla omassa hallinnassa: verkon yhteydet eivät ole omia! Huomasin tämän pelatessani sudokua tietokoneella, joka hyväksyi tai hylkäsi merkintäni suoraan. En oppinut mitään. Aivojen tulee itse tuottaa tietorakenteita, jotta niitä voi myöhemmin käyttää uusissa yhteyksissä.

Jotain hyvää myös varmasti taphtuu internetissä: uudet vahvuudet visuaalis-avaruudellinen nopea hahmottaminen näyttävät vaan kulkevan käsi kädessä sen syvän käsittelyn kapasiteetin heikkenemisen kanssa, joka tukee tietoista tiedonhankintaa, induktiivista analyysia, kriittistä ajattelua, mielikuvitusta ja pohdiskelua (Carr s.137). Kun syvällistä ajattelua ei käytä, se heikkenee esim. ei kukaan enää lue Tolstoin Sota ja rauha – näin ”opettavat ” meille nettigurut. Uskommeko?

Pitkäkestoinen muisti on ymmärryksen ponnahduslauta ja hitaampi työskentely sopivin katkoksin antaa tiedostamattomalle mielen osalle aikaa sulattaa tehtyä ja ajateltua. Luovuus herää eloon vain tätä kautta.

Tämä kirja oli minulle tärkeämpi kuin arvasinkaan. Olen entistä varovaisempi gurujen suhteen (esim. Shirky, Tapscott). Seuraan nyt Carrin blogia Rough Type. Se on oikeasti avoin ja kriittinen digiajan oppimisen kyselijä eikä mihinkään -ismiin pysähtynyt kokoelma ”oikeita ajatuksia ja tapoja”. Carrin kirjasta löytyy kiintoisia arviointeja, en ole intoilussani yksin.

Onpa tosiaan kova haaste käyttää nettiä mielekkäästi, helpottamaan oppimista ja auttamaan muistia. Pitää seurata omaa poukkoilua ja ottaa ohjat takaisin omiin käsiin (siis mieleen) 🙂

Asiantuntemuksen rakentaminen muistia rasittamatta

Jatkan Palosen & Gruberin artikkelista, minua taisi eniten puhutella tämä kohta: Tietämyksen rakenne on verkostomainen kudelma, joka kasvaa, sidostuu ja tiivistyy kokemusten karttuessa. Tieto rakentuu mieleen niin, että se rasittaa muistia mahdollisimaan vähän. Yhteen liittyvät asiat kapseloituvat vähitelleen tiiviiksi tietopaketiksi, jotka kiinnittyvät  kyseisen alan tapauksiin. Kyse ei ole tietokannasta vaan juoni syntyy skriptien mukaan, samantapaisten tilanteiden mukaan.

Aloittelijan oppiminen on valtavan tietomäärän tiivistymistä muistikimpaleiksi (chunks), jotka liittyvät toisiinsa myös muistirakenteiden kautta. Asiantuntija pystyy avaamaan pakettinsa kun se on tarpeen ja kerimään tietoa auki. Alussa kerätään tietoa ja kokemuksia, rakennetaan hiljalleen noita muistipaketteja. Tätä ei voi nopeuttaa.

Tässä kohden mielessäni ovat lukuisat muistin apuvälineet, mitä web-välineistö tarjoaa. Miksi on kuitenkin tunne, että niitä ei tule käytettyä oikein? Jotkut jo uskaltavat sanoakin, että eivät käytä kuin harvoja lempivälineitä, tai että ei edes muista mitä onkaan varastossa. Esim. bookmarks kokoelmia tekee kun se on niin helppoa, muttei koskaan vilkaise jälkikäteen, ei siis käytä. Tagit voisivat olla tehokkaita; kuka niitä tulee hyvin käyttäneeksi? Diigo-ryhmät muistilappuineen? Hetken ihastuksia vai työvälineitä?

Nopeus ja välitön reagointi ovat nousseet arvokkaiksi asioiksi. Eraut on kuvannut kognition tyypillisiä muotoja tiedostamattomasta tietoiseen. Välitön refleksinomainen tunnistaminen, välitön vaste, rutiinitoiminta ovat vähiten tietoista, mutta verkkoelämässä arvostettuja (?) perustaitoja. Kuitenkin oppimiseen tarvitaan myös tarkkailua, pohdintaa, analyysia, jaksoittaista edistymisen tarkkailua ja oman sekä ryhmän toiminnan analyysia. Minulle on usein tullut tunne, että pintaoppimista, jota ennen väheksyttiin syvän oppimisen vastakohtana, nyt sitä taas pidetään riittävänä.

Nopeutta tarvitaan, kun toimitaan ryhmissä ja yhdessä muiden asiantuntijoiden kanssa. Metaprosesseja rajoitetaan ehkä turhaankin. Itse muistan ensimmäiset videoneuvottelut, miten niissä ikäänkuin painopiste siirtyi jatkuvaan puhumiseen eikä hiljaisuuksia siedetty (aika oli kallista rahallakin mitattuna).

Kun tiedetään asiantuntemuksen hankkimisen vievän vuosia, niin on kai annettava aikaa itselleen asettua verkkomaailmaan. Jospa tähän tolkku syntyy ja voi tietoisemmin valita ja tietoisesti hylätäkin joitain tarjokkaita -ilman syyllisyyttä tai laiskuuden kokemusta 🙂 Jonain päivänä osaan kuvata miten uusia välineitä käytän.

Mieli kerrostuu

Nyt on luminen joulu. Eilen oksat painuivat lumen painosta. Tänään tuulee ja lumi pöllyää, oksilla on kevyempi olo. Katsoin TV.stä YleTeema ohjelman muistin tutkimisesta. Eric Kandel selvitti labrassaan etanoiden avulla miten näytetään oppimisen ydintapahtuma. Samat ilmiöt tunnettiin jo kun opiskelin psykologiaa mutta tutkimusmenetelmiä on sen jälkeen kehitetty. Perustutkimus kiehtoo minua ja näen siinä samaa kerrostuneisuutta kuin lumisissa oksissa. Välillä ajatuksia pitää sitten ravistella ettei pysähdytä.

lunta oksilla
lunta oksilla

Seuraan omaa muistiani nyt vuoden viimeisinä päivinä, kun tyhjennän työhuoneen ja tietokoneen. Huomaan että uudemmat hankepaperit on helppo heittää pois, mutta vanhoista pinoista löytyy vaikeammin heitettäviä, juttuja joihin olen edelleen kiintynyt. Mikä lopulta jää mieleen? Mitä tarvitsen edelleen?

Kongressit ja vastaavat eivät palauta mieleen paljoakaan. Näen ohjelmista mitä on käsitelty ja on niistä maar jotain iloa aikanaan ollut. Jonkun puhujan saatan muistaa. Pidemmät kurssit tuottavat enemmän muistikuvia, tosin niiden opettajia ja kurssitovereita löytyy tuolta blogiluettelosta. Yhteydet ovat jääneet pysyviksi.

Tietokoneen kautta tulee tällä hetkellä melkein kaikki. Tänään olen siirtänyt työpaikan s-postin kautta käynnistämäni jutut uuteen s-postiin. Joskus suvaitaan ilmottaa ettei käy, se on jo käytössä, eikä ole keinoa sanoa että joo mulla se on käytössä.

Kehittymistäkin huomaan tapahtuneen: miten vielä 2004 olen toiminut haparoiden, aavistuksilla suuntaa hakien. Nyt olen paljon varmempi. Jospa se jatkuva vastaan paneminen mitä on tullut joka suunnalta, se on karaissut ja pakottanut löytämään omat käsitykset. Elämän dialektiikkaa.Myös hyvät neuvot oikealla hetkellä ovat ratkaisseet valintoja. Vielä 2005 ajattelin tehdä kotisivut Dreamveawerillä mutta Sami sanoi että eikun teet blogin. Nyt heitin roskiin ensimmäiset kokeiluni ja muistin miten jännittävää niitä oli kirjoittaa. Nyt tämä on luonnollinen osa elämää.

Oma sisäinen into pitää kehityksen yllä – se näkyi myös Kandelin labran tutkijoiden haastatteluissa. Heillä oli toistensa arvostaminen kunnossa, mitä oli ilo seurata. Itse tiedostan myös tarvitsevani verkoston jonka kanssa jakaa löytöjä ja pohdintoja – sellaisen rakentaa ja sitä ylläpitää samalla itse kehittyen. Edessä on mielenkiintoinen kevät .. pääsenkö pintatiedosta syvemmälle?