Elämäjulkaisijuuden omaksumisesta vielä

Nyt olen lukenut Sari Östmanin 7.8. tarkastetun väitöskirjan toisen kerran, kesämökin rauhassa ja arvioin nyt sitä kokonaisuutena. Olin paikalla väitöstilasuudessa mutta en ollut kuullut tutkimuksesta sitä ennen. Olin isosti kiinnostunut, koska olen itse elänyt samat vaiheet 1995-2014 ja halusin peilata omia kokemuksia.

Yksi hämmästyttävä asia olikin juuri tuo etten ollut kuullut mitään kanavaa pitkin tutkimuksesta. Sama hiljaisuus näyttää jatkuvan, vaikka FBssä on oma sivunsa ja seuraan Porin Yliopistokeskusta. Tilaisuudesta toki heti laitettiin ne pakolliset Millainen päivitys..? viestit sekä FB että Twitteriin, mutta siihen se melkein jäi. Keskustelu kai jatkuu pienissä piireissä tai sitten se oli jo käyty ennen väitöstä. Olen tottunut siihen että minkä tahansa tapahtuman jälkeen, kun itse alan seurata muutamia ihmisiä, niin AINA joku seuraa takaisin. Nyt ei kukaan. Voinko vetää johtopäätöksen että minun verkko-opettajuuden + sitä kautta hankittujen yhteisöjen elämä ei lainkaan kohtaa digikulttuurin tutkijoiden maailmaa? Tutuimpia nimiä lähdeluettelossa olivatkin Barry Wellman ja Manuel Castells.

Väitöskirjassa hahmottui sosiaalisen median käytön historia laajemminkin ja siitä rajautui kohteeksi elämäjulkaiseminen eli omista elämän tapahtumista kertominen. Ihan kaikki 30 aineiston tuottaneesta henkilöstä eivät koskaan aloittaneet elämäjulkaisua. Sen juuret ovat pitkät (nuoret naiset ahmimassa tunneromaaneja millä vuosisadalla se olikaan) mutta myös vastustus itsensä korottamisen kulttuuriin on Suomessa syvällä. Aika näyttää, mikä merkitys tällä uudella taidolla kertoa kepeästi oman elämän sattumuksista paljastamatta liikaa, tulee olemaan jatkossa. Kai se tavaksi jää kuten moni muutkin uusi asia, huomaamatta. Se on tehty niin vaivattomaksi monin välinein.

Väitöskirjan ansioksi jää elämäjulkaisemisen omaksumisen prosessin jäsentäminen suomalaisten aikuisten keskuudessa vuoteen 2014 mennessä. Prosessi on kuvattu selkeästi ja on oman koulutukseni syytä että minun oli hiukan hankala sitä seurata. Olen itse niin kiinni psykologisissa käsitteissä että syväomaksuminen merkitsee minulle eri asiaa kuin Östmanille. En puhu itsestä koskaan esim. roolien kautta, en edes internetissä. Sosialisaation olen sijoittanut enemmän lapsuusvuosiin, mutta jatkuuhan se koko elämän kun uutta eteen tulee. Kulttuurista omaksumista olen itsekin korostanut monissa kirjoituksissa (ettei teknologinen edistys ottaisi sen paikkaa analyyseissa). Luettuani tämän väitöskirjan ymmärrän kulttuurisen omaksumisen entistä syvemmin. Se myös selittää prosessien hitautta, kaikki vie aikaa.

Oman nettihistorian merkkipaalujen kokoaminen (edellisessä postissa) muistutti hitaasta etenemisestä. Miten vastenmielistä oli tarttua tietokoneeseen, vaikka se teki kirjoittamisen helpoksi. Miten jännittävä oli eka kertaa kirjoittaa julkiselle palstalle kuvitellen että nyt kaikki lukee sen ja mitä ne ajattelee. On pitkä matka siihen että painaa kepeästi JULKAISE -näppäintä tämänkin sekavan pohdinnan valmistuttua 🙂

Ydintapahtuma elämäjulkaisemisessa on halu jakaa jotain elämästään luottamuksellisessa suhteessa potentiaalisiin lukijoihin. Tämä kuvaus tuntui hyvin tutulta ja mietin sen monia omaksumisen polkuja. Itse löysin sen verkko-opettajana ja pystyin jakamaan tuon upean kokemuksen monien aikuisopiskelijoiden kanssa. Opimme että verkossa voi olla aitoa vuorovaikutusta. Ihmiset siellä puhuvat toisilleen eikä koneet. Tästä ymmärryksestä oli luontevaa siirtyä monenlaiseen elämän tapahtumien jakamiseen vaikka pohjavirtana onkin idea että tämä voisi sinua kiinnostaa.

Refleksiivinen identiteettityö on aina saanut sijansa tässä blogissa. Tekikö se tässä huiman harppauksen imaisten itseensä internetin välineillä elämäjulkaisemisen? En osaa sanoa. Nyt alkaa väsyttää, parasta lopettaa tältä erää.

Seuraava aiheeni on ehkä muistitutkimus ja selittävä muistitieto, joita Östman myös käsitteli. Tarvitsen niitä omaelämäkerrallisiin muisteloihin koulutoverien kanssa. Kokosin Muistelot 2014– sivulle omia blogiposteja aikajärjestykseen ja tunnelma oli heti erilainen aikaisempaan hyppelyyn verrattuna. Mitä toimintaa tuo sitten mahtaa olla?

Elämäjulkaisijuuden kulttuurinen omaksuminen

Sari Östman on kirjoittanut väitöskirjan Millasen päivityksen tästä saisi? – alaotsikko sama kuin tämän blogipostin otsake. Tarkastustilaisuus oli Porissa 7.8. ja nyt olen lukenut teoksen yhden kerran läpi. Ajatuksia herää moneen suuntaan. Päälimmäisenä on innostus siitä että nettiosallistumista on tutkittu näin perusteellisesti ja löydetty siitä siivu, elämäjulkaiseminen, johon on osattu rajata tulosten esittely. Ihailen tutkijan pitkäjänteisyyttä ja selkeää esitystapaa. Lukeminen oli nautinto.

kissaTällä kertaa yritän kuvata päätuloksia ja miten niihin  tultiin. Aineiston keruu alkoi v. 2008 ja se kohtasi ensin vastustusta. Eri vaiheiden jälkeen aineistoksi muodostui 30 aikuisen netti-osallistujan tuottama aineisto. Naisia oli 23 ja kaikilla oli korkeakoulutasoinen koulutus, ikä vaihteli paljon ja yksi 1947 syntynyt oli mukana.

Tutkija kuunteli aineistoja ja hahmotti niistä laadullisen tutkimuksen menetelmin elämäjulkaisijaksi kasvun prosessia kulttuurisena omaksumisena. Väitöskirja keskittyy suomalaiseen nettikulttuuriin 1995-2014, jota se taustoittaa hyvin moneen suuntaan. Aineisto antaa tilaisuuden peilata omaa toimintaansa ja ratkaisujaan.

Elämäjulkaiseminen tarkoittaa kaikkea elämästä kertomista: tavallisimpia kuvat harrastuksista, ruokailuista, lemmikeistä, luonnon ilmiöistä. Näiden ohessa kerrotaan tuntemuksista. Blogit ja FaceBook mainittiin useimmin. Kyse on teknologiavälitteisestä elämäjulkaisemisesta.

Tutkija peilaa tuloksiaan Hårdin ja Jamisonin 2005 kulttuurisen omaksumisen teoreettiseen määrittelyyn ja käyttää runsasta sosiologian/ kulttuurintutkimuksen ja filosofian tieteellistä tietoa. Tuttuja nimiä lähdeluettelossa löytyy vaikka psykologian ja kasvatustieteen tutkimus jää ulkopuolelle. En ole lukenut Hård-Jamisonia mutta kulttuurisen omaksumisen kolme vaihetta tuntuvat tutuilta oppimisen vaiheilta: orientoituminen, harjoittaminen ja syventäminen. Niille opintojaksot yleensä rakennetaan. Tässä vain tutkittavat itse rakentavat oman polkunsa nettimaailmaan ja tekevät ratkaisunsa elämäjulkaisuistaan.

Omaksumisen alkuvaiheessa tietysti tutustutaan ympäristöihin ja välineisiin. Tekniikoiden ohella ihmetellään miten kussakin paikassa ollaan ja mitä itse siellä mahdollisesti haluaisi tehdä ja miksi. Lektiossa väittelijä antoi demonstraation niistä noloista virheistä joita alkuvaiheessa ilmenee. Auditoriossa valot sammuivat ja hän keskusteli jostain kaukaa kuuluvien äänien kanssa, otti vastaan palautetta ja korjasi käytöstään sen pohjalta. Demo oli tehokas yhteenveto sellaisenaan. Kulttuurisessa omaksumisessa menettelyt ja tavat muuttuvat; tottuminen. totuttaminen, tavallistuminen kuvaavat tätä. Ollaan menossa kohti rutiineja, ilmiön kotouttamista ja kesyttämistä. Sisäistämisen kautta toiminta tulee omaksi eli sisäistyy ja identiteetti avautuu sisältämään uusia tapoja.

Toinen vaihe suhteuttaa omaa toimintaa sekä itseen että yhteisöön jossa sitä harjoittaa. Kaikki on avointa kunnes toisin todistetaan. Elämäjulkaisemista koskevat lukuisat näkymättömät tai kirjoittamattomat säännöt, jotka vielä vaihtelevat eri yhteisöissä. Ärsyyntymistä ei voine välttää. Tavoitteena on fiksuna elämäjulkaisijana esiintyminen: intiimisyys ja privaatin suojelu kietoutuvat toisiinsa milloin mitenkin. Luottamuksen rakentaminen ja sen ylläpito ovat keskeisiä yhteisön toiminnan jatkumiselle. Olin ajatellut olevani tavallista sulkeutuneempi yksityiselämäni suhteen, mutta tuloksia lukiessa tiedostin toimivani kaikkein tavallisimmalla tavalla. Voin kertoa metsämansikoista mutta en puolisosta. Noin kaikki muutkin tekivät tuossa aineistossa.

Huomaan etten osaa referoida enempää tuloksia näin ulkomuistista. Suosittelen julkaisun lukemista, se löytyy Jyväskylän yliopiston Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuna 119.

Tutkimus valoittaa yhtä siivua suomalaisesta nettielämästä viime vuosien aikana. Moni kulkee kohti elämäjulkaisijuutta. Osoittautui ettei uusi avarampi identiteetti vie meiltä mitään pois. Se on identiteetin lisäosa: ajankohtaisen minuutemme päivitys.

Seuraavaksi aion hahmottaa omaa nettiosallistumista ja kysyä olenko minä elämäjulkaisija vai mitä olenkaan? Miten olen kehittynyt ja mitä jättänyt tekemättä?

Elämänkaari kokonaisuudeksi

Olen lähentynyt ajatusta elämänkaaresta kokonaisuutena jossa mennyt vaikuttaa jatkoon miten milloinkin. Pertti kommentoi edellistä postiani kertoen että hän jakaa elämänsä aikaan ennen Intian matkaa ja sen jälkeen. Minulla erityisiä hetkiä tai kokemuksia on monia ja on vaikea nähdä niiden logiikkaa.

Tähän kuvaan olen joskus koonnut ammatillisen kasvun kaarta tarkoituksella selittää omaa verkko-opettajaksi kehittymistä:

omakasvuLöysin pitkiä juuria opiskelijaliikkeen kansainvälisestä toiminnasta alkaen. Yliopistolta olin saanut tietoa ja ammatillisessa opettajakorkeakoulussa hyvät käytännöt. Kiinnostuin verkko-opetuksesta ja päätyöni oli viimeisinä työvuosina siirtää opetukseni kokonaan verkkoon. Sen rinnalla aloitin opiskelun avoimilla verkkokursseilla ja yhteisöissä. Tästä oli tilannetietoa edellä.

Oma persoonallisuus on sekä muuttunut että säilyttänyt perustansa. Olen introvertti mutta nuoruudessa oli luontaista olla menossa koko ajan. Ujous vaikeutti osallistumista ja miksei edelleenkin tee niin. Käytän introvertille luontaisia verkkovälineitä, asynkronista kirjoittelua omaan tahtiin. En viihdy nopeatempoisissa chateissa tai hangouteissa. Tämä puoli itsessä on helppo tunnistaa. Entä muuta?

Jos muistelen onnen hetkiä niin lasten synnyttäminen menee yli asteikon. Rakastumisessa on myös puhtaan onnen vaihe jolloin elämän laatu on muuttunut eikä vielä ajattele jatkoa vaan nauttii joka hetkestä. Sitten rakastuminen jatkuu prosessina jossa on muutakin kuin onnea 🙂 Töissä muistan onnen hetkiä sen jälkeen kun on tehnyt jotain itselle vaikeaa, on pystynyt johonkin. Esim. opiskelijana ensimmäiset kirjalliset työt esityksineen, pro gradun hyvä arvosana vaikean vuoden jälkeen. Opiskelijaliikkeessä yhdessä toimiminen ja vaikuttaminen. Aikuiskouluttajana vuorovaikutukseen pääseminen opiskelijoiden ja työtoverien kanssa. Ja lopuksi vastaava kokemus verkko-opettajana. Osasin tukea huomaamatta antaen tilaa opiskelijan omalle kasvulle. Siihen pystyin Suomessa verkko-opettajana ensimmäisten joukossa.

Epävarmuus ja alemmuuden tunne ovat aina olleet seuranani. Yliopistossa en tuntenut olevani oikeassa paikassa enkä myöskään ammattikorkeakoulussa. Vain aikuiskouluttajan työ tuntui ajoittain omalta. Johtajan rooli opetti paljon mutta siihen jouduin vastoin omaa tahtoani ja hoidin sen ’virkatyönä’. No ei ihan niinkään, ymppäsin mukaan tutkivaa otetta ja olin liiankin itsenäinen. Sitä ei huvita nyt enää muistella.

Nyt olen täysin vapaa kaikessa tekemisessäni, mutta sama persoonallisuus on edelleen kahleena ja tukena. Yksi vanha tuttu sanoi äskettäin ettei olisi uskaltanut mennä korkeakouluun, itseluottamus ei riittänyt. Miksi ihmeessä minä uskalsin? Olin varmaan sisäisesti kauhuissani mutta menin vaikka ei rahoitustakaan ollut (valtiontakaus lainoihin tuli toisena vuonna). Olisiko tuo yksi periaate, että ei saa jättää tekemättä sitä mikä on vaikeaa. Ei saa paeta tilanteita vaan mennä niihin ja munata 🙂 Ne tilanteet kertovat siitä mihin minusta ei kerta kaikkiaan ole. Esim. edustaminen oli johtajuudessa pahinta kun siinä piti teeskennellä.

Onpa vaikea nähdä itseä kokonaisuutena edelleenkin, vaikka aineistoa on jo paljon. Pian pääsen leikkimään tyttärenpoikien kanssa ja siitä tiedän nauttivani. Kehityspsykologia oli suuntautumiseni yliopistolla ja se tietous herää eloon näissä kohtaamisissa. Vuorovaikutus on inhimillisen kehityksen ydin ja ikuinen haaste. Sitä pitää harjoitella loppuun asti. Mitäköhän pojat tällä kertaa opettavat mummille?

Viimeinen elämänvaihe

Jäin eläkkeelle vuoden 2010 alussa. Eläkeikäni oli täyttynyt pari kuukautta aiemmin. Tiesin että nuoria osaavia ihmisiä on tulossa kouluttajaksi, ei ollut mitään syytä jatkaa. Miten nimitän tätä eläkeläisyyttä? Ajattelin ensin otsikoksi kolmas ikä, mutta en minä sitä käytä muutenkaan. Laitoin sitten Viimeinen Vaihe, se kun kuulostaa sopivan dramaattiselta.

Minun kaltainen ihminen kun jää pois työelämästä, niin sehän pitää huolta että työt jatkuvat. Palkan tilalle tulee työeläke eikä ole pakollista työtä, kaikki on vapaaehtoista. Pelastauduin internettiin jonne olin jo rakentanut oman kansainvälisen pesän. Osallistuin syksystä 2008 alkaen avoimille yliopistojen kursseille ja sain tuttavia niiden kautta. Peilasin osaamistani kurssien tapahtumia vasten ja huomasin että kantti kestää. Luontevasti lipsahdin eksperttiosallistujaksi tai opetusassistentiksi englantilaisiin yliopistoihin. Nyt sitten käytän englanninkieltä, mitä olin väistellyt kun työelämä mahdollisuuksia siihen. Voin selvitellä vapaasti oppimisen perusasioita ja pohtia millaista tutkimusta olisi mielekästä tehdä, ilman että hankin rahoituksia tai meriittejä.

blogi3Tämä kuva kertoo minulle elinikäisestä kasvusta verkostoissa. Kuvasin takapihan saniaisten nousun saadakseni omia kuvia verkko-opetukseen. Nuoret saniaiset auttavat minua tuntemaan itseni nuoreksi edelleen.

Yksi motiivi internetissä osallistumiseen juontaa samanlaisista maailman parantamisen intresseistä kuin opiskelijaliike aikanaan. Nyt on mahtavat välineet osallistua kotoa käsin vaikka mihin. Olen luonnostaan sijoittunut yhteyksiä rakentaville kursseille, jossa ei anneta todistuksia vaan rakennetaan itselle omia verkostoja. Tämä toiminta on kivaa, luontevinta minulle juuri nyt. Samalla maapallolla eletään kaikki ja isoja ongelmia voidaan ratkoa uusin keinoin, joukkoistamalla ym. On uskottava ihmisen yhteistyökyvyn evolutioon, vaikka uutiset kertovatkin sodista ja terrorismista. Elämänusko pitää säilyttää.

Hanke Imatran Yhteislyseon vuosiluokan yhteisestä kertomuksesta virisi mielessäni keväällä ja nyt näen yhtymäkohtia muuhun tekemiseeni. Alkuvuodesta osallistuin yhden kansainvälisen kurssin autoetnografiseen tiedonkeruuseen, jossa halukkaat kertoivat tarinansa kirjoitusten, kuvien ja videoiden avulla. Meille annettiin myös kysymyksiä vastattavaksi. Noin puolet vastasi niihin, puolet tuotti ihan erilaisia juttuja. Jospa tämä kokemus on ollut mielen taustalla. Minua kovasti kiinnostaisi kuulla jokaisen entisen koulutoverini tarina. Pirjo ja Ilmo kirjoittavat jo muisteluitaan. Minä tuotin tähän blogiin eka versioni omasta tarinasta: lapsuus, koulu, yliopisto, 40 vuotiskäänne, työelämä ja tämä viimeinen vaihe. Seuraavaksi kai reflektoin miksi tuotin tällaiset tarinat, mitä kerroin ja mitä jätin kertomatta, mitä uutta opin tätä tehdessä… prosessi jatkuu.

Ehkä pitäisi myös kirkastaa sitä MIKSI tarinoita tuottaisimme, kenelle kirjoitamme. Pirjo miettii mitä meistä jää jälkipolvien muistiin. Minulla nousi voimakkaasti kysymys: miten ihmeessä osaisimme kasvattaa vahvoja ihmisiä tähän ristiriitaiseen maailmaan?

skyrakkaatLapsenlapset olivat ylpeyden aiheena ja onnen lähteenä viime tapaamisessa. Tässä minun rakkaimpani skypeneuvottelussa mummin kanssa äskettäin. Heitä varten haluan ymmärtää miten tukea itsetuntoa ja henkistä vahvuutta. Maailmaa en saanut paremmaksi vaikka niin 70-luvulla uskoin. Mutta pystynkö hyväksi mummiksi? Se kysymys kilpailee merkityksellisyydessä kansainvälisen vaikuttamisen kanssa ja minä haluan tietty molemmat. Eihän minun tarvitse valita. Äiti tai mummi, joka on kiinnostunut työstään ja maailman parantamisesta, on ihan OK. Eikö niin? Tosin nämä pojat menee aina edelle jos vain on tilaisuus hoitaa heitä 🙂

Introvertin ja ekstravertin nettielämää 2

On tullut tavakseni eka kirjoituksella koota asiat, toisella kertoa mistä ehkä on kyse. Edellisessä postissani oli linkit, tässä pohdin miksi ammatillista blogia kirjoittelevat introvertit, intuitiiviset ja ajattelevat ihmiset. Eivät siis ekstravertit tai asiakeskeiset tai hyvin spontaanisti toimivat ihmiset. Hekin voivat blogata mutta eri tavoin. Kyse on ihmisen luontaisista taipumuksista, missä on helppo viihtyä, tuntuu mukavalta ja kotoiselta. Esim. minä viihdyn yksikseni, tykkään mietiskellä ja arvioida, katsoa kauempaa, rakentaa malleja ja analysoida. Siksi minä käytän netin mahdollisuuksia kuten käytän.

Työssäni mietin usein että miksi julkinen kirjoittaminen oli niin mahdotonta monille. Tuntui siltä että työtoveri menisi mieluummin mestauspölkylle kuin kirjoittaisi kommentin keskusteluun. Luokkahuoneopetus f2f sen sijaan oli pyhä asia, kantava voima, kuten pullakahvihetket työn lomassa. Monilla oli kyse ekstraversiosta, voimaa saatiin nimenomaaan lähellä olevista ihmisistä eikä tätä voitu siirtää verkkoon. Olin poikkeus ja turhaan kerroin nauttivani yhdessä olemisesta verkoissa. Ei puheeni koskettanut ja usein varmaan ärsyttikin koska verkko-opetusta tuli kehittää, siis pakolla, keskusjohtoisesti, OPM hankkeiden avulla. Sama suhtautuminen tuli vastaan aikuisopiskelijoilla ja heidän asenteista saatiin pontta hidastaa kehitystä.

Olen tavannut myös ekstravertteja verkkoihmisiä kansainvälisissä opinnoissani. He ovat mestareita esim. tviittaajina. Heihin tutustuu kun seuraa konferenssia ja yhteys on tavattoman helppo säilyttää: verkostoituminen lukuisten ihmisten kanssa on heille helppoa. Pitkiä blogikirjoituksia heiltä harvemmin näkee, nekin voivat olla tviittilistauksia tai muita heittoja.

Viime viikolla oli harvinainen tilanne Change11 opintojen istunnossa, kun vetäjänä oli selkeä ekstravertti Nancy White. Muistan hänen istuntonsa jo syksyltä 2008. Elluminate alkoi olohuoneessa, josta valitset tuolin ja menet istumaan mukavasti. Sohville mahtuu montakin tai oman tuolin voi rakentaa. Tunnelma on sosiaalinen alusta asti, ollaan yhdessä. Onkin kehitetty ’sosiaalinen artisti’ käsite kokoamaan kaikkea tämänsuuntaista toimintaa. Vetäjänä Nancy on myös spontaani ja hyppelehtivä. Olikin kiintoisaa kuunnella miten hän vastasi toisen fasilitoijan kysymykseen: Mikä on sinun kontribuutiosi näihin avoimiin online opintoihin? ”Minun on vaikea paikantaa itseä, olen ekstravertti”, hän sanoi ja painotti kehittelevänsä kaikkea näkyvää, sellaista mikä helpottaa muiden osallistumista ja lisää onnistumisen tunteita. Sosiaalista huolenpitoa siis, tunnuksena socialartist.

Opin että visualisoinnin kehittämisessä on myös muoto ’graphic recording’, jossa tietoisesti kehitetään erilaisia graafisia ilmaisuja. Olin ajatellut että Linda Saukko-Rauta piirtelee siksi kun se on hänestä kivaa ja hän on lahjakas, nyt sijoitin hänen toimintansa osaksi globaalia nettielämää. Notkeana osallistujana hän heittikin linkin omiin piirroksiin, toivottavasti sen joku huomaa.

Visualisointi liittynee enemmän ulottuvuuteen aistien käyttö vs ajattelu, oikean aivopuoliskon lisääntyvä käyttö. Introvertti voi toki rakastaa visualisointia ja antaa sille arvoa, tarvita sitä. Nyt alkaa asiantuntija sisälläni ärtyä kun yksinkertaistan näin reippaasti, mutta miten muuten voisin sanoa? Seuraavaksi pitänee siirtyä tietojen hankinnan ja käsittelyn puolelle, mitä niissä näkyy tapahtuvaan nettielämän yleistyessä. Mahdollisesti jatkan internetin psykologian käsittelyä. Enpä muistanutkaan aloittaneeni sitä näin napakasti elokuussa 2008.

Tietoa oppimisesta ja muistista

Entinen kollegani Markku Pöyhönen heitti naamakirjaan linkin Virpi Kalakosken luentoon, jossa tutkija oikaisee monia tavanomaisia uskomuksia oppimisesta. Kiitos Markulle, minä innostuin.  Webbi on hyvä juuri  pintatiedon nopeassa levittämisessä. Tiedon oikaiseminen on taas melkein mahdotonta. Milloin se on tarpeen, en tiedä, mutta yritän nyt kuitenkin. Harvoin tulee eteen suomenkielistä asiantuntijaluentoa. Virpi on Psykologia lehden päätoimittaja ja muistitutkija. Hän kysyy voiko muistia parantaa?

Ei ole totta että aivoista käytetään vain 10 prosenttia. Ei ole totta että vasen ja oikea aivopuolisko toimivat erillään. Ei ole totta että ihmisen kapasiteetti työmuistinaa on 7 +-2. Oppimistyylien vaikutuksesta oppimiseen ei ole juuri mitään näyttöä. Virpi myös kertoo mikä on totta. Totuus on vähemmän myyvää, vaikeampi tuotteistaa ja toisaalta melko kestävää. Monet asiat on tunnettu kauan, mikä 1800-luvulta, mikä 1900-luvun alusta.

Ihminen on nopea unohtamaan ja hidas oppimaan. Siksi mieleen palauttaminen, kertaus on välttämätöntä. Luento sisältää ohjeita pysyvään laadukkaaseen oppimistulokseen pääsemiseksi:

  • oikea jaksotus on tärkeä, useat lyhyet harjoituskerrat johtavat parempaan tulokseen kuin pitkät
  • vältä keskeytyksiä ja häiriöitä, tee tehtävä kerrallaan
  • kytke omiin aikaisempiin viitekehyksiin ja osaamisiin jne.

Oikoteitä ei ole. Harjoitukset ovat aina konteksisidonnaisia, niissä oppii sitä mitä harjoittaa. Oman toiminnan kokonaisvaltainen ohjaaminen on kuitenkin taito jonka harjoittamisen myötä oppimisen laatu paranee yleisemmin. Ekspertiksi voi oppia mutta se vie kymmenen vuotta: 4 t/päivä ja palaute sekä kulttuurin tuki.

Samoja sisältöjä löytyy kirjoitettuna uusimmasta Psykologia lehdestä (46,1,2011,55-57). Siinä suosituksena on

  1. ajallinen hajauttaminen, jaa työskentely useaan kertaan
  2. materiaalin sekoittaminen: opiskele rinnakkain useaa aineistoa niin saat kokonaisvaltaisen kuvaan. Aluksi tämä hidasti mutta tulos oli pysyvä ja mielekäs.
  3. pistokokeet toistettuina tehostivat oppimista, ne pakottivat palauttamaan mieleen opitun. Tämä oli paljon tehokkaampaa kuin käsitekarttojen tekeminen.

Mitä siis tästä kaikesta voisi ottaa omaan käyttöön nettielämässään? Materiaalien moninaisuus tulee itsestään, mutta onko sitä liikaakin jotta pystyisi millään lailla sulattamaan lukemaansa ja katsomaansa? Taukoja voi kai itsensä opettaa käyttämään, samoin kuin tekemään itselle pistokokeita. Niitä voisi kutsua reflektointihetkiksi. Minkälaiseksi nettimaailman asiantuntijaksi voisikaan tulla jos oikein tietoisesti yrittäisi? Mieleen nousee joitain kohtia Tuijan ja Yoen Nettielämää -kirjasta: miten oppii nopeasti havainnoimaan sivun olennaiset osat ja sulkee pois mainokset tms. Aluksi kuormittuu kognitiivisesti, mutta se vähenee kerta kerralta.

Verkko-opetuksessa tämä merkitsee huomion kohdistamista mielekkääseen etenemiseen. Opitaan voittamaan ne kuormitukset mitä on pakko ja vältetään ne turhat mitä vaan voidaan suoraan välttää. Välineiden moninaisuus ei voi olla itsetarkoitus (paitsi jos niitä juuri opiskellaan). Tästä saa joku muu jatkaa …

Tietoinen verkon välineiden hyväksi käyttö oman muistivarannon tukena on myös sen verran vaikeaa että vaatii tietoisen huomion kohdistamista ja kokeilua. Kokemusten vaihto muiden kanssa auttaa, muistan monien blogien sisältävän pohdintaa verkkoon hukkumisesta ja kuiville pääsemisestä. Eilen tätä blogia luki 65 uutta ihmistä, koska TV2 ilta oli aiheena. Nyt nämä ihmiset ovat kadonneet, palaan aikaisempaan teemaan ja uskon tapaavani täällä pysyvät ”omat” lukijani. Kodikasta.

Tunnelmia a2ilta ohjelmasta ja keskusteluista

Eilen Suomi katsoi TV2 klo 21-23 ja lähetti tekstareita ja tviittasi. Katsoin ohjelman ja vilkaisin tviittejä ajoittain. Nyt aamulla luin ne niin pitkälle kuin jaksoin. Minussa ohjelma ei herättänyt kummempia tunteita, heijastaa sekin todellisuutta omalta osaltaan. Toimittajat kai tekevät kysymyksiä katsojia varten eikä esittääkseen omaa tietämistään. Aihepiiri oli niin laaja että siihen oli mahdoton päästä kiinni oikein mistään kyljeltä.

Tässä blogipostissa on melko täydellinen koonti kuvineen, tulkinnat ovat tietysti kirjoittajan. Mukavaa tulkintaa tilanteen surkuhupaisuudesta on tässä blogissa. Otin tviittivirrasta vielä tämän blogauksen. Posteja varmaan tippuu vielä runsaasti lähipäivinä.  Päivittely on olennainen osa tätä osallistumisen kulttuuria.

Osallistujat  paikantavat itsensä ja oman historiansa tiettyyn asemaan, tviittaajat selvästi muita ihmisiä paremmaksi. He tietävät miten pitää ajatella ja toimia ja heillä on oikeus sumeilematta pilkata muita näkökantoja. Ei toki kaikki tviittaajat, mutta minun lukemani perusteella enemmistö. Asiaan kuuluu myös julkistaa ”voittajat”, eniten tviitanneet ym. Heistä kaikki oli vanhanaikaista ja huumorilla /pilkalla katsottavaa.

Keskustelu on taitolaji ja tuollainen ohjelma lienee mahdoton saada toimimaan niin että asian käsittely jotenkin syvenisi ja katsojille tulisi oivalluksia. Siedin katsoa sen ihan hyvin ja aika kului nopeasti. Avoimuuden ja ihmisarvon toisiinsa liittämisen kirjasin ylös, miten niitä on vaikea toteuttaa yhdessä. Ääripäät demokratian ja kansanvallan toteuttaminen vs törkykasa -tämä tuli ainakin esiin ja enemmän esimerkkejä taisi tulla jälkimmäisestä. Vai tuliko, olihan suuri osa caseistä ihan vaan tapauksia sinänsä. Ehkä moni asiallinen kommentti jäi huomaamatta. Osallistujien asiantuntemusta en menisi kiistämään.

Kimmo Pietiläisen puheenvuoro internetin typeröittävästä vaikutuksesta meni ohi kaikilta, sitä ei ymmärretty tai haluttu ottaa vastaan. Ehkä se vaatisi oman ohjelmansa jossa perusteluja voitaisiin käydä läpi laajemmin. Vastakommentti että tiedon helppo saatavuus ei voi olla pahaksi, oli hyvä mutta siitä pitäisi jatkaa syvemmälle. Pulma kun on siinä että netissä ei lueta vaan silmäillään ja skannataan. Meillä alkaa olla suuri määrä ns guruja jotka tuntevat vain wikipedian kuvaamia sanoja ja elävät pintaliidossa, muotivirroissa. Tiedon arviointia on ikäänkuin alettu pitää vanhanaikaisena. Tätä puolta olen itse työstämässä tässä blogissa ja olen iloinen Nicholas Carrin teoksen annista (siihen Pietiläinen viittasi, lukuisiin tutkimuksiin).

Internetin psykologia olisi myös kiehtova alue seurattavaksi. Eilinen ilta antoi runsaasti aineistoa. Onko ihmisen arvo liitettävä nyt hänen nettikäyttymiseensä? Onko osallistuttava tarkoituksettomiin kilpailuihin (kuten twitter kuninkuus eiliseltä) ? Meillä on yksi uusi iso peili jota vasten ihmisen pienuus heijastuu, defensiivisyys nousee näkyviin. Ja nokitaan toisiamme jotta tuntisimme itsen olevan ”hyvien” puolella. Surullista tämä minun mielestä taitaa olla.

Lisään vielä Tuija Aallon koonnin. Nähdä oma teksti jossakin muutaman sekunnin ajan, siinäkö se onni tosiaan? Osallistumisessa on varmasti vaiheita, joissa huomio kohdistuu itseen, mutta … Tänään teemana on ettei saa kritisoida eilisiä tviittaajia. Pitää vaan nauttia keskustelusta sinänsä ja tietysti kumartaa edelläkulkijoita 🙂