Elämäjulkaisijuuden kulttuurinen omaksuminen

Sari Östman on kirjoittanut väitöskirjan Millasen päivityksen tästä saisi? – alaotsikko sama kuin tämän blogipostin otsake. Tarkastustilaisuus oli Porissa 7.8. ja nyt olen lukenut teoksen yhden kerran läpi. Ajatuksia herää moneen suuntaan. Päälimmäisenä on innostus siitä että nettiosallistumista on tutkittu näin perusteellisesti ja löydetty siitä siivu, elämäjulkaiseminen, johon on osattu rajata tulosten esittely. Ihailen tutkijan pitkäjänteisyyttä ja selkeää esitystapaa. Lukeminen oli nautinto.

kissaTällä kertaa yritän kuvata päätuloksia ja miten niihin  tultiin. Aineiston keruu alkoi v. 2008 ja se kohtasi ensin vastustusta. Eri vaiheiden jälkeen aineistoksi muodostui 30 aikuisen netti-osallistujan tuottama aineisto. Naisia oli 23 ja kaikilla oli korkeakoulutasoinen koulutus, ikä vaihteli paljon ja yksi 1947 syntynyt oli mukana.

Tutkija kuunteli aineistoja ja hahmotti niistä laadullisen tutkimuksen menetelmin elämäjulkaisijaksi kasvun prosessia kulttuurisena omaksumisena. Väitöskirja keskittyy suomalaiseen nettikulttuuriin 1995-2014, jota se taustoittaa hyvin moneen suuntaan. Aineisto antaa tilaisuuden peilata omaa toimintaansa ja ratkaisujaan.

Elämäjulkaiseminen tarkoittaa kaikkea elämästä kertomista: tavallisimpia kuvat harrastuksista, ruokailuista, lemmikeistä, luonnon ilmiöistä. Näiden ohessa kerrotaan tuntemuksista. Blogit ja FaceBook mainittiin useimmin. Kyse on teknologiavälitteisestä elämäjulkaisemisesta.

Tutkija peilaa tuloksiaan Hårdin ja Jamisonin 2005 kulttuurisen omaksumisen teoreettiseen määrittelyyn ja käyttää runsasta sosiologian/ kulttuurintutkimuksen ja filosofian tieteellistä tietoa. Tuttuja nimiä lähdeluettelossa löytyy vaikka psykologian ja kasvatustieteen tutkimus jää ulkopuolelle. En ole lukenut Hård-Jamisonia mutta kulttuurisen omaksumisen kolme vaihetta tuntuvat tutuilta oppimisen vaiheilta: orientoituminen, harjoittaminen ja syventäminen. Niille opintojaksot yleensä rakennetaan. Tässä vain tutkittavat itse rakentavat oman polkunsa nettimaailmaan ja tekevät ratkaisunsa elämäjulkaisuistaan.

Omaksumisen alkuvaiheessa tietysti tutustutaan ympäristöihin ja välineisiin. Tekniikoiden ohella ihmetellään miten kussakin paikassa ollaan ja mitä itse siellä mahdollisesti haluaisi tehdä ja miksi. Lektiossa väittelijä antoi demonstraation niistä noloista virheistä joita alkuvaiheessa ilmenee. Auditoriossa valot sammuivat ja hän keskusteli jostain kaukaa kuuluvien äänien kanssa, otti vastaan palautetta ja korjasi käytöstään sen pohjalta. Demo oli tehokas yhteenveto sellaisenaan. Kulttuurisessa omaksumisessa menettelyt ja tavat muuttuvat; tottuminen. totuttaminen, tavallistuminen kuvaavat tätä. Ollaan menossa kohti rutiineja, ilmiön kotouttamista ja kesyttämistä. Sisäistämisen kautta toiminta tulee omaksi eli sisäistyy ja identiteetti avautuu sisältämään uusia tapoja.

Toinen vaihe suhteuttaa omaa toimintaa sekä itseen että yhteisöön jossa sitä harjoittaa. Kaikki on avointa kunnes toisin todistetaan. Elämäjulkaisemista koskevat lukuisat näkymättömät tai kirjoittamattomat säännöt, jotka vielä vaihtelevat eri yhteisöissä. Ärsyyntymistä ei voine välttää. Tavoitteena on fiksuna elämäjulkaisijana esiintyminen: intiimisyys ja privaatin suojelu kietoutuvat toisiinsa milloin mitenkin. Luottamuksen rakentaminen ja sen ylläpito ovat keskeisiä yhteisön toiminnan jatkumiselle. Olin ajatellut olevani tavallista sulkeutuneempi yksityiselämäni suhteen, mutta tuloksia lukiessa tiedostin toimivani kaikkein tavallisimmalla tavalla. Voin kertoa metsämansikoista mutta en puolisosta. Noin kaikki muutkin tekivät tuossa aineistossa.

Huomaan etten osaa referoida enempää tuloksia näin ulkomuistista. Suosittelen julkaisun lukemista, se löytyy Jyväskylän yliopiston Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuna 119.

Tutkimus valoittaa yhtä siivua suomalaisesta nettielämästä viime vuosien aikana. Moni kulkee kohti elämäjulkaisijuutta. Osoittautui ettei uusi avarampi identiteetti vie meiltä mitään pois. Se on identiteetin lisäosa: ajankohtaisen minuutemme päivitys.

Seuraavaksi aion hahmottaa omaa nettiosallistumista ja kysyä olenko minä elämäjulkaisija vai mitä olenkaan? Miten olen kehittynyt ja mitä jättänyt tekemättä?

Oppimisen tahto ja taidot nettisukupolvella

Tänään osallistuin Jyväskylän yliopiston Interaktiivinen opetus ja oppiminen hankkeen tilaisuuteen, jossa tutkijat kertoivat ajatuksistaan oppimisesta ja sen haasteista. Oli kiva kuunnella ja miettiä mielessään teemoja, joita olen tässä blogissakin työstämässä.

Sanna Järvelä Oulun yliopistosta valitsi käsittelyn kohteeksi oppimisen tahdon ja taidot, joista itsesäätely on keskeisimpiä. Hän oli huolissaan näiden kehittymisestä. Oppimisen strategiat tunnetaan, mutta ei toimita tiedon mukaisesti. Usein tahto oppia puuttuu tai tunnetila estää oppimisen. Hyvä oppija tunnistaa omaa pystyvyyttään ja toimiva tiimi tukee myös tunteiden säätelyä. Minulle jäi mieleen noviisin ja ekspertin ero: miten noviisi vain puuhaa tehtävän parissa sillä aikaa kun ekspertti hyppelee tarpeen mukaan tehtävän määrittelyn, analyysin, arvioinnin, tekemisen ja taas suunnittelun, arvioinnin ja verifioinnin välillä. Ekspertti työstää omaa prosessiaan ja ohjaa sitä. Osaamisen kehittyminen vaatii paljon harjoitusta, myös paineisissa tilanteissa.

Teknologia auttaa hahmottamaan oppimisen prosesseja ja kokoaa datan suoraan. Sosiaalisesti jaettu oppimisen säätely on mahdollista (kyseleminen, vertaissäätely ja -arviointi, prompting). Porukka voi oppia käsittelemään vaikeitakin tilanteita, ilman tätä taitoa olisikin vaikea edetä. Arviointiasteikosta pisti silmään ’syyllinen’ myönteisten (innostunut toiveikas jne) ja kielteisten (levoton, kyllästynyt pettynyt) adjektiivien joukossa. Syyllisyyden kokeminen taitaakin heijastaa monia tekijöitä?

Sanna Järvelä lopetti ajatukseen (Brophy 1999):

Keskeistä ei ole tavoitteiden asettaminen ja saavuttaminen vaan se, että oppijalle syntyy osallisuus ymmärrystä edistäviin toimintoihin ja hän ymmärtää sen toiminnan arvon.

Siinäpä se. Oppimisen omistajuus ja sen ohjaus kehittyvät oikeissa käsissä. Blogaus on yksi keino harjoitella oman oppimisen ohjausta.

Nettisukupolvesta kertoi Päivi Häkkinen Jyväskylän yliopistosta. Hän mainitsi lähteet Tapscott 2009 ja Prensky 2001. Kriittistä linjaa edustivat mm.  Papert 1994 ja Carr 2010. Hahmoteltiin ääripäitä ja erilaisia mahdollisuuksia, kysymyksiä on, mutta tutkimustietoa toistaiseksi vähän.  Verkostosukupolvi on kiintoisa käsite, se harjaantuu monimutkaisen ajattelun ulkoistamiseen. Sosiaalisen median käsitteisiin tarvitaan ryhmän/tiimin lisäksi parvi (tasavertainen avoin toiminta, Wikipedia, Google) ja talkoistaminen, kaverien auttaminen. Solmuhenkilöt ja sillanrakentajat ovat avainasemassa ja voivat auttaa monimutkaisten ongelmien nopeassa ratkaisussa. Toiminta onnistuu kun se lähtee osallistujien intresseistä ja heillä on valmiudet osallistua, lisäksi arvioinnin pitää olla linjassa näiden kanssa eikä ohjata väärään.

Lopuksi Memma –Merja Korhonen ja Ilona Laakkonen kertoivat PLE-hankkeista joissa uudet oppimiset ideat toteutuvat.

Viihdyin seminaarissa hyvin, olin utelias kuulemaan miten ammattitutkijat kohteitaan jäsentävät tällä hetkellä. Nähdäkseni keskeisiä totuuksia löydetään aina uudelleen (esim omien ja kanssaoppijoiden tunteiden säätelyn merkitys, itseluottamuksen merkitys). En tykkää käsitteestä self-efficacy vaikka tehokkaasti se kertoo mistä on kyse. Diginatiivin sitomisen ikään olen hylännyt ja seuraan esim. asukkaat vs. vierailijat –tutkimusta. PLE-ajattelussa minua hämmästyttää että onko se tosiaan uutta yliopistoissa. Ikuinen kuilu ammatillisen aikuiskoulutuksen/ korkeakoulutuksen ja yliopiston välillä on ikuinen?

Tieteellinen tutkimus kohtasi oppimisen ja verkostoelämän, antoi käsitteitä, heijasteli minunkin kokemuksia ja jätti kaikki keskeiset kysymykset edelleen avoimiksi. Hyvä niin 🙂

Lisäys 27.12. linkki esityksiin, Jyväskylän yliopiston Moniviestin tarjoaa videot