Uusi opettajuus vai vanhako lie?

Innostuin tänään kuuntelemaan Otavaopiston pajaa, teemana opettajien osaamisen tulevaisuus. Ensimmäisenä puhujana oli Ritva Engeström Helsingin yliopiston opettajankoulutuksesta. Hän lähti liikkeelle Pasi Sahlbergin teoksesta Finnish Lessons, jossa jäsennetään suomalaisen peruskoulutuksen vahvuudet vertaamalla niitä vallitseviin kansainvälisiin trendeihin. Kansainvälinen keskustelu on ollut tosi hauskaa seurattavaa, monien maiden on vaikea ottaa vastaan suomalaista sanomaa. Perusajatushan on yhdenvertaisuus ja ilmaisuus koulutuksessa, ei yksityisiä kouluja, ei saavutustestejä eikä rankinglistoja. Suomi tuntuu taistelevan lapsen vapaan kasvun puolesta, vaikka kansainvälinen kilpailut kiristyy kiristymistään. Muutama maa iloitsee siitä, että ymmärtää suomalaisen kulttuurin paremmin kuin USA jolle se on aivan mahdoton pala nieltäväksi. Oli kiintoisaa kuulla Ritvan arviointi tilanteesta. Suomessa käy valtavasti vieraita jotka ovat tuottaneet lukuisia videoita oppiakseen meidän esimerkistä.

Myös Botswana hanke oli kiintoisa ja osoitti samat vaikeudet koulutuksen siirrossa kuin jo tuossa edellä kerroin. Vastavirtaan on hankala nousta. Engeströmien saavutuksena tunnetaan vielä kehittävän työntutkimuksen mallit, miten toimijat itse rakentavat ratkaisuja osana työtään. Jakomäen yläaste on yksi hankkeista. Koulu on instituutio vakiintuneine ratkaisuineen ja muutoksen mahdollisuudet osoittautuvat rajallisiksi. Paljon kuitenkin tehdään, koko ajan ja totta ovat Sahlbergin kokoamat väittämät. Tutkiva ja omaa työtä kehittävä opettaja on vankka perinne Suomessa.

Otavaopisto tuntuu olevan avoin ja erilaisuuden kohtaamista organisoiva paikka – niinpä seuraava puheenvuoro kertoi suomalaisen opettajankoulutuksen olevan henkisesti kuollut yksinäisten ihmisten kalmankäytävä, jossa innokkaat lahjakkaat nuoret jo kolmessa kuukaudessa alistetaan nykykäytäntöjä säilyttäväksi voimaksi. Tämä osoitettiin viehättävästi tarinoiden Emman ja Matin kokemuksien kautta. He antoivat omat kasvuprosessinsa muiden nähtäväksi ja hakivat sen kautta yleistä vuorovaikutuksen prosessikuvausta: ahdistus, taantumus – ihan OK perushommien hoito – tällaista lisää ja ylin taso uudistuminen. Prosessi on monesti rakennettu ja tuttu, mutta vilpitön avautuminen koskettaa aina. Näinkin voi asian kokea, todellisuuksia on monia sisäkkäin. Minulle jäi erityisesti mieleen toteamus että ”ei kaikkien kanssa voi” – siis innostua yhteiskehittelyyn ja ylläpitää prosessia. Ei niin. Mutta onneksi joidenkin kanssa taas voi 🙂

Seuraava todellisuus avautui Aila Paason väitöstutkimuksen kautta. Siinä osoitetaan ammatillisen opettajan kehitysalueet ja toimenpiteet tänään ja huomenna. Työelämälähtöisyys on hänen työssään kantava ensisijainen voima. Vastaavat jäsentelyt ovat olleet ammatillisten opettajankoulutusten käytössä jo vuosia, samoja on rakennettu kaikissa viidessä opekoulutuksessa.

Pauli Juuti edusti organisaatioiden ja johtamisen kehittämistä yleisemmin. Hän kävi läpi monia yhteiskehittelyn muotoja, jotka on todettu toimiviksi menestystarinoita tutkittaessa. Ihminen nousi keskipisteeksi, arvoksi ja lähtökohdaksi – ihan kuin Sahlbegin kirjassa, tuli mieleeni tässä kohden. On kiva olla suomalainen kun pyrkimykset ovat näin jaloja. Todellisuus kuitenkin työelämässä on sitä vanhaa hierarkista olemista ja päästään parhaimmillaan lepokitkaan tai kiehuntaan vailla todellista etenemistä.

Vielä haluan kertoa Annu Niskasen puheenvuorosta, hän kun on entinen kollegani Jyväskylän ammatillisessa opettajakorkeakoulussa. Aikaisemmin hankitun osaamisen tunnistamista on työstetty vuosia projekteissa ja edistyttykin. Annu painotti yksilön etua ja voimaantumista, hän on projektin vetäjänä ja tutkijana pyrkinyt monipuolistamaan tarkastelua organisaation ja työelämän nopeasta kiertokulusta ihmisen kokonaisvaltaiseen näkemiseen. Urheasti hän jaksoi taas kerran keskustella läpi ne tavalliset vastaväitteet, jotka varmaankin aina heräävät, että olisikin kyse koulutuksen arvostuksen laskusta, suoritusorientaatiosta ja läpihuutojutuista. Sama ihmisen puolesta taistelu kantoi läpi tämänkin esityksen.

Mukana oli myös Jyväskylän ammattikorkeakoulun Tiimiakatemia, joka on osoittanut, että koulutusta voidaan muuttaa. Taisin hypätä sen yli kun se on itselle niin tuttu ja monesti kuultu. Kovaa työtä sielläkin tehdään. Mukana oli myös mainio demo musiikin oppimisesta. Paljon mahtui innostavia erilaisia puheenvuoroja ja ConnectPron avulla voi loistavasti seurata.

Voidaanko valita kauniit periaatteet vai jyrääkö todellisuus ja sen kovat realiteetit? Tietyt periaatteet löydetään aina uudelleen: yksilön innostus ja sen laajentaminen yhteisöön, dialoginen kuuleminen ja kehitysprosessin painotus, ei lyhyen tähtäimen suoritteiden. Meillä on jopa Otavaopisto joka pystyy kokoamaan yhteen eri oppilaitosten ja työelämän edustajat kuulemaan toisiaan ja oppimaan. Mikä muuttuu? Jokainen ihminen joka antautuu kehitysprosessiin… vai yhteisö? koulu instituutiona?

 

Oppimisen vallankumous toteutettuna

On noussut mieleeni toistuvasti että pitäisi olla blogiposti jossa kokoan keskeiset ajatukseni ja kokemukseni oppimisen vallankumouksesta. Se toteutettiin suomalaisen instituution sisällä, opettajankoulutuksessa, jonne tulivat aikuiset ihmiset työelämästä hakukriteerit täytettyään ja pääsykokeen kautta. Tämä tarina on tosi. Mitä siis pidän vallankumouksena?

Oppimisen tärkein tekijä on opiskelijan sitoutuminen ja motivaation ylläpito oikeisiin asioihin kohdennettuna. Opiskelijalla tulee olla vapautta vaikuttaa, siis rakentaa oma suunnitelmansa. Koulutus tarjoaa tälle tukipuut, jotka nopeuttavat etenemistä, kaikkea ei tarvitse keksiä itse alusta asti. Opiskelija rakentaa oman opettajuutensa, sitoo osaamisensa ja persoonansa niihin kehyksiin joissa se tulee toteutumaan.

Tavoitteena on todellinen osaaminen eli ammattitaito ja kaikki tähtää siihen, alistuu sille. Ei ole oppiaineita sinänsä, opetusharjoittelu on olennainen osa teorian ja käytännön kytkemistä omassa toiminnassa. (Koska opetusharjoittelu kuulosti vanhanaikaiselta sen nimi oli toiminnallinen jakso, sitten työssä oppiminen).

Opiskelijat ovat oman alan asiantuntijoita ja heidän keskinäinen vuorovaikutuksensa opettaa yhteistyöhön, joka on keskeinen tavoite. Opiskelijoiden erilaisuus avartaa myös ajattelua ja yhteiskunnallista osaamista.  Verkostoituminen on siis pakollista, samoin asiantuntijuuden jakaminen.

Opettajankouluttajan työssä tämä merkitsi että kaikki tekivät kaikkea. Parhaimmillaan fasilitoijan tehtävää voitiin vaihdella opiskelijan tarpeiden mukaisesti. Opettajankouluttajat jakoivat materiaalinsa, mikä oli mahdollista jo ennen tietokoneiden käyttöä. Nyt se on toki helpompaa.

Opetushallinnon silloisia käytäntöjä noudatettiin, koska oli pakko. Kirjoitettiin muodolliset päiväkirjat, ja noudatettiin opettajan työmääryksiä. Oli erilaisia nimikkeitä ja palkkoja mutta ne unohtuivat käytännön yhteistyössä. Opiskelijoille annettiin todistukset ja jopa numerot siihen asti kunnes niistä päästiin eroon. Numeroarvioinnin poistoa ajettiin ja se onnistui, teki arvioinnin mielekkäämmäksi.

Oppimisen varsinainen arviointi oli opiskelijan omaa toimintaa. Itse kirjoitettu oman Oppimisen päiväkirja avasi koulutuksen idean ja keskusteluja käytiin kaverien kesken ja ohjaajien kanssa koko opiskelun ajan. Kaikkea palautteen saamista opittiin arvostamaan.

Olisiko tässä keskeisimmät vallankumoukselliset käytännöt? Asiat laitettu kohdalleen oppimisen tarpeista katsoen ammatilliseen osaamiseen tähdäten. Helppoa se ei aina ollut, alussa kaikki tahot vastustivat, niin minäkin 🙂  Piti uskoa että suunta on oikea, opiskelijat tappelivat vastaan kunnes oivalsivat. Vallankumous piti piilottaa aluksi sääntöjen noudattamisen alle. Aikanaan suunta sitten kääntyi. Yksi edellytys instituution nopealle kehittämiselle ehkä oli että se oli itsenäinen suhteellisen pieni yksikkö ja uusi ala jossa ei ollut tradition kahleita. Kulttuuri voitiin muuttaa, johtaja ymmärsi tarkoituksen ja tuki kouluttajia.

Samat asiat taitavat löytyä raportista johon koottiin lukuisten koulutuksen vaikuttavuustutkimusten yhteenveto. Mikä yhdisti onnistumisia:

  • opiskelija on aktiivinen ja voi vaikuttaa opintoihinsa
  • koulutusohjelma tarjoaa mahdollisuuden integroida opintoja
  • oppilaitoksen ilmapiiri on innostunut ja ihmiset tukevat toisiaan

Uskon että Suomesta löytyy lukuisia tällaisia tarinoita. En ole antanut vuosilukuja tapahtumille, minusta tarina on ajaton. Haluan vain muistuttaa että kaikki on mahdollista kun tosissaan halutaan. Ei helppoa mutta mahdollista ja lahjaksi saa mielekkään elämän, jossa ei riidellä työajoista, palkoista tai tehtävistä.

Tämä kertomani toteutui ennen tietokoneiden tuloa, samalla kun tekstinkäsittelyä opeteltiin. On mahdoton arvioida miten kehitys sittemmin on kulkenut, on niin paljon vaikuttavia tekijöitä. Varmaa on, että uuden opettelu on nielaissut merkittävän osan opettajien työajasta. Omaa verkko-opettajuutta olen jäsentänyt.

Varmaa on myös että oppimisalustat auttavat opiskelijaa ratkaisevasti ja helpottavat opettajien yhteistyötä jne. Sosiaalinen media avaa vaivattoman yhteydenpidon myös kansainvälisesti. Kaikki muuttuu. Mitäköhän halusin sanoa: olisi hyvä jos erottaisi olennaisia oppimisen asioita eikä hukkuisi uusien vempainten omaksumiseen. Mihin niitä käytetään, miten ne oikeasti palvelee oppimista?

Totuus hyvästä verkko-opetuksesta: miten se löytyy?

Huomaan kirjoittaneeni valinnoista ja rajallisuudesta: olen johdatellut itseni näkemään millä kentällä itse haluan toimia ja osallistua. En kiinnostu uusista teknisistä vempaimista kuin silloin tällöin – on monia verkko-opettajia jotka raportoivat noita löytäjään. Minä en kuulu siihen joukkoon, mihin sitten?

Jotain tuttua oli tässä verkko-opettajassa jonka blogin löysin vapun aikaan. Hän on perustanut bloginsa samaan tapaan, jopa omaa historiaa hahmottelin vuodesta 1997 kuten hän oli tehnyt. Hänellä oli linkki Satu Nurmelan blogiin, jonka tutkimustuloksia olen käyttänyt verkko-opiskelija aihiossani (kansainvälistä opiskelua). Samalla oivalsin, ettei kukaan muu ole juuri tällainen kuin minä.

Olen kirjoittamassa juttua siitä, mitä on hyvä verkko-opetus. Tuolla muutama posti sitten oivalsin että sen ei tarvise olla tylsä, se voi kertoa henkisestä koskettamisesta ja läheisyydestä. Mihin perustan kirjoitukseni? Olen lukenut tutkimuksia ja osallistuin ITK08 tutkijatapaamiseen, jossa tutkimuksia sai kuunnella koko päivän. Minulle alkoi vahvistua käsitys, ettei siltä suunnalta tule ratkaisevaa apua. Nuoret tutkijat kertovat mitä tieteen sedät ja tädit kirjoihinsa ovat kirjoittaneet ja heitä ohjaavat asiantuntijat, jotka neuvovat uusille ja alkuperäisille lähteille tuossa tieteen maailmassa. Tiede on kuitenkin luonteeltaan konservatiivista ja katsoo aina peruutuspeiliin. Siellä itketään eleiden puuttumista verkkoviestinnästä, koska viestinnän tutkimus alunperin rakentui ajatukselle ilmeiden ja eleiden tärkeydestä. Oppimisen syvyyden hakeminen on jossain tutkimuksissa kohdallaan, mutta hakemiseksi se usein jää. Tulee vahva tunne, että opettajan työtä tutkijat eivät ymmärrä ja miten voisivatkaan. Pertti Töttö pohdiskelee tieteen pinnallisuutta ja syvällisyyttä herkullisesti, hänen kirjan jaksoin vappuna lukea (tunnen vetoa tieteisiin ..).

Miltä suunnalta voisin löytää hyvän verkko-opetuksen avaimen, jos tiede auttaa vain osittain. Minusta tuntuu että verkko-opettajien on itse alettava puhua asiasta ja jäsentää sitä ihan itse omaa työtä tutkimalla. Verkko-opetus ei ole pedagogisten mallien soveltamista vaan elävää työtä, jossa jokainen opettajan teko heijastaa hänen koko osaamistaan ja kehityshistoriaansa. Muistan vieläkin miten oivalsin omaa toimintaa ohjaavia periaatteita kun 2000-luvun ensimmäisinä vuosina kollegat haastattelivat minua ja näytin verkkoympäristöä heille. Oivalsin että jokaisella teolla, sanalla, ilmaisulla voimaannutin opiskelijoita ja tuin heidän itseohjautuvuuttaan ja yhteistoiminnallisuuttaan. Verkko-opettajan asiantuntemus on avointa ja monimutkaista (open complex skill). Ohjauksen merkitys nousee tutkimuksissa ja sitä sitten ihmetellään kun se ei istu yhden pedagogisen mallin kaavaan. Ei se istukaan, onneksi opettajilla on arviointikykyä ja joillakin saattaa olla viisauttakin.