Historian pitkiä juuria

Keski-Suomalainen tarjosi lauantaina artikkelin Kritisoitu ja arvostettu ylioppilastutkinto, taustatietoa nyt valmistuville ylioppilaille. Kirjoitus perustui uuteen julkaisuun Sivistyksen portti: Ylioppilastutkinnon historia, (Kaarninen 2015). Sen mukaan yo-tutkinto on ollut lähtökohdiltaan sisäänpääsykoe yliopistoon. Kokeita on järjestetty vuodesta 1640, jolloin Turun Akatemia perustettiin. Sitä ennen täältä lähdettiin Euroopan yliopistoihin opiskelemaan.

Nykymuotoisen yo-kokeen aluksi ajatellaan v 1852, jolloin otettiin käyttöön kirjalliset kokeet. Ne pidettiin kouluissa, mutta suullista kuulustelua varten matkustettiin Helsingin yliopistoon. Professorit  näkivät tulokkaat, kun kuulustelivat heidät itse. Vasta sisällissodan jälkeen tästä käytännöstä luovuttiin. Ylioppilaiden määrä nousi eikä kuulusteluja voitu järjestää. Sotavuosien aikana ja niiden jälkeen yo-tutkintoa kevennettiin neljään aineeseen (aluksi viisi pakollista). Suurin kriisi oli 1960-70-luvuilla kun vaadittiin yo-tutkinnon lopettamista. Siinä ei onnistuttu, mutta peruskouluun siirryttiin.

Ylioppilaiden määrä laskettiin 1800-luvulla yliopistoon kirjautuneista ja se sadan molemmin puolin. Lukemat nousivat 1900-luvun alussa. Vuonna 1911 oli ensimmäisen kerran tuhat ylioppilasta. Ja meidän aikaan sitten vuonna 1964 rikottiin 10 000 raja.

Toisena historian kirjoituksena käteen osui säätyjen kehitys ja pyrkimys rakentaa hallintoa osaamisen pohjalle. Tästä kertoivat Jyväskylän yliopiston historian laitoksen tutkijat teoksessa Siperiasta siirtoväkeen: Murrosaikoja ja käännekohtia Suomen historiassa. Toivo Nygård käsitteli Uudenaikaisen valtion syntyä Ruotsiin. Säätyerot estivät nousun hierarkiassa, Aatelilla oli valta ja virkamiehet olivat kuninkaan henkilökohtaisia luottamusmiehiä. Petri Karonen jatkoi tästä eteenpäin osoittaen miten uudenaikainen valtio syntyi Ruotsi-Suomessa 1520-1808 aikana. Ensin toimiin ei vaadittu pätevyyttä vaan hallitsijan suosio riitti. 1600-luvun loppu oli ylimmässä hallinnossa professionalistumisen aikaa. Jonkinlainen oikeudenkäyntitutkinto otettiin käyttöön 1749. Yritettiin päästä eroon syntyperästä valintaperusteena, mutta kehitys oli hidasta. Ja Venäjän yhteyteen siirryttäessä palattiin sääty-suosio-sukulaisuus valintaperusteisiin, hyvin ne olivat vielä muistissa.

Missä mahdetaan nyt sitten olla menossa?

Keskustelua 13-vuotiaan kanssa

Teen vielä toisen sukelluksen oppikoulun 3. luokan elämääni. Löysin kouluaineen, jossa ehkä työstän isän kuoleman aiheuttamaa turvattomuutta ja miten se omassa perheessä ratkaistiin.

Kuutamoisena syysiltana

Kaksi pientä poikaa käveli metsäpolulla. Syksyisten puiden keltaiset lehdet loistivat polun molemmin puolin. Kuu alkoi nousta metsän takaa. ”Minua pelottaa”, sanoi pienenmpi, ”ota minua kädestä kiinni.” ”Älä pelkää”, lohdutteli isompi, vaikka hänenkin äänensä vapisi, ”koti on jo lähellä”. Puista putoilevat lehdet rapisivat salaperäisesti. ”Mitä se on?” kysyi pikkuveli itku kurkussa. ”ne ovat vain lehtiä”, vastasi toinen ja puristi veljeään kädestä, ”ei meillä ole mitään pelättävää”.

Pienessä tuvassa metsässä kierteli poikien äiti pihaa levottomana. ”pojille on varmaan sattunut jotakin, tai ehkä he ovat eksyneet”, Hän puri huultaan estääkseen kyyneleitä nousemasta silmiinsä. Vaimo puki takin ylleen. ”Minun täytyy etsiä heidät”, hän ajatteli. Hän vaipui aidan viereen ja rukoili. Hetken kuluttua hän nousi ja riensi keventynein mielin metsään.

Kuu nousi jo korkeammalle. Se erottui selvästi alastomien puiden yläpuolella. Erään puun alla istuivat nuo kaksi poikaa. He eivät itkeneet, vaan puristivat toisiaan kädestä.

– Aine jatkuu, lapset kompuroivat väsyneinä ja itkevätkin, lopulta nukahtavat mättäälle josta äiti heidät löytää ja sitten ”kiitetään Jumalaa joka pelasti kuten niin monta kertaa aiemminkin.”

Terapeuttista kirjoittamista varmaankin. Äidinkielen opettajilla on suora yhteys lapsen mieleen. Pikkuveljestä huolehtiminen oli minulle itsestään selvää etenkin isän kuoleman jälkeen. Muistan olleeni hänen tukena kun hän oli oppikoulun pääsykokeissa, oleskelin koulun käytävillä hänen kirjoittaessaan. Myöhemmin päätin että hän menee lukioon, vaikka olimme varattomia.

Jos ajattelen itseä koululaisena tuohon aikaan, niin luullakseni kouluelämässä ei ollut häivääkään tuollaisesta ahdistuksesta, mitä aineeni kuvasi. Elämä oli iloista ja mukavaa ja kavereita riitti. Iso luokka jakautui moniin, vaihteleviin porukoihin, joista yksi oli edellisessä postauksessa mainitsemani 10 tytön yhdistys.

ralssipieniRälssi on verovapaa tila, joten jotain vapauden kaipuuta tuo liikuttava julistus kuvannee. Nykyisellä ymmärryksellä arvelen meidän vastustaneen isoksi kasvamisen vaatimusta, murrosiän tuomia poikiin ihastumisia ja ulkonäön/ vaatetuksen ja tavaroiden merkityksen lisääntymistä. Halusimme että tyttöjenkin elämä on täysipainoista ja itsellistä ihan omana itsenämme – noin sen nyt tulkitsen.

Luin uudelleen Eppiksen päiväkirjan perustuvia muisteloita teoksessa Koulu Kosken Kainalossa 2, 132-137. Siitä ilmenee että osa koulutovereista oli jo seurusteluvaiheessa tuolloin. Me Rälssin tytöt onnistuimme viivyttämään sitä vaihetta vuodella tai parilla 🙂

Eppis kertoi meidän luokan olleen koulun villein II.A:na. Sehän on aina kunnia oppilaille olla villejä. Luokanjohtaja oli Rytky ja Eppis varajohtaja. Eppiksen paras ystävä oli tuolloin Lea, joka sitten lukiossa oli minun parhaita kavereita. Sitten Eppis alkoi olla Marjan kanssa ja olikin niin tiiviisti että vielä lukiossa piti vaihtaa istumajärjestystä heidän vuoksi. Minä jouduin siirtymään tuon takia, siksi muistan.

Eppis kertoi myös, että Imatran kauppala täytti 10 vuotta. Hiihtokilometrejä vertailtiin. Minäkin muistan kortin, jolle leimoja kerättiin. Aili Petjoi, Patja, oli luokanvalvojamme, joka esti luokkaretkelle menon. Tuosta minulla ei ollut muistikuvia.

Täyttä elämää, sanoisin. Mutta onneksi en ole enää 13-vuotias.

Muisto kolmannelta luokalta oppikoulussa 1958-59

Kun Naamakirjassa tehtiin testejä Ketä merkkihenkilöä muistutat? niin mieleeni nousi pikku lappu päiväkirjojeni välistä. Sitä en ollut vielä yhdistänyt mihinkään, joten esitänpä nyt. Aluksi muistin virkistykseksi luokkakuva III.A-luokasta (eli peruskoulun 7.). Kuvassa on Lulu ja 43 oppilasta koulun pihalla. Muistelen että paikkamme oli keskimmäisen koulutalon 2. kerroksessa oikealla.

kolmaslkMitään suoranaisia muistoja minulla ei tuosta kouluvuodesta ole. Isäni kuoli tuona talvena sydänvikaan, mutta minun elämäni jatkui entisellään. Jotain aktiivista henkeä pienemmissä porukoissa muistelen olleen ja siitä todisteena on tämä lappukin:

ralssiEn muista ketä olisimme vastustaneet paitsi tietty poikia, mutta keskinäinen tuki oli kunnossa. Tuttuja nimiä nuo kaikki ovat. Tuulikki ja Maija olivat hyviä kavereita, samoin Leena ja Marjatta (tai ainakin asuivat naapureina, en muista enää paikan nimeä, vaikka kävin siellä). Itse olin Leena K. kaveri ja Ritva Sallisen (vai olinko vasta seuraavina vuosina?). Hillevin muistan jostain elokuvissa käynnistä, oliko se Vuoksenniskalla? Astan luona käytiin retkellä,Jänhiälässä, olin kirjoittanut valokuvaan. Ja vielä Riittakin oli tuossa mukana. Rälssi tuli kai historian tunneilta, mitä lie tarkoittikaan.

Jotain mukavaa yhteishenkeä tuossa oli, sen muistan. Auttakaa muistamaan lisää… Laitan seuraavaksi s-postia Tuulikille, jospa tulisi vihjeitä.

Ja siis se merkkihenkilö? Kun sosiaaliset tytöt ovat Kleopatroja niin minä Joan d’Arc, oikeustaistelija historiasta. Poikani sanoi joskus että minulla on auktoriteettikompleksi vielä aikuisenakin .. jotain tuollaista itseeni liittyen kuvittelin taas tunnistavani.