Uusi opettajuus vai vanhako lie?

Innostuin tänään kuuntelemaan Otavaopiston pajaa, teemana opettajien osaamisen tulevaisuus. Ensimmäisenä puhujana oli Ritva Engeström Helsingin yliopiston opettajankoulutuksesta. Hän lähti liikkeelle Pasi Sahlbergin teoksesta Finnish Lessons, jossa jäsennetään suomalaisen peruskoulutuksen vahvuudet vertaamalla niitä vallitseviin kansainvälisiin trendeihin. Kansainvälinen keskustelu on ollut tosi hauskaa seurattavaa, monien maiden on vaikea ottaa vastaan suomalaista sanomaa. Perusajatushan on yhdenvertaisuus ja ilmaisuus koulutuksessa, ei yksityisiä kouluja, ei saavutustestejä eikä rankinglistoja. Suomi tuntuu taistelevan lapsen vapaan kasvun puolesta, vaikka kansainvälinen kilpailut kiristyy kiristymistään. Muutama maa iloitsee siitä, että ymmärtää suomalaisen kulttuurin paremmin kuin USA jolle se on aivan mahdoton pala nieltäväksi. Oli kiintoisaa kuulla Ritvan arviointi tilanteesta. Suomessa käy valtavasti vieraita jotka ovat tuottaneet lukuisia videoita oppiakseen meidän esimerkistä.

Myös Botswana hanke oli kiintoisa ja osoitti samat vaikeudet koulutuksen siirrossa kuin jo tuossa edellä kerroin. Vastavirtaan on hankala nousta. Engeströmien saavutuksena tunnetaan vielä kehittävän työntutkimuksen mallit, miten toimijat itse rakentavat ratkaisuja osana työtään. Jakomäen yläaste on yksi hankkeista. Koulu on instituutio vakiintuneine ratkaisuineen ja muutoksen mahdollisuudet osoittautuvat rajallisiksi. Paljon kuitenkin tehdään, koko ajan ja totta ovat Sahlbergin kokoamat väittämät. Tutkiva ja omaa työtä kehittävä opettaja on vankka perinne Suomessa.

Otavaopisto tuntuu olevan avoin ja erilaisuuden kohtaamista organisoiva paikka – niinpä seuraava puheenvuoro kertoi suomalaisen opettajankoulutuksen olevan henkisesti kuollut yksinäisten ihmisten kalmankäytävä, jossa innokkaat lahjakkaat nuoret jo kolmessa kuukaudessa alistetaan nykykäytäntöjä säilyttäväksi voimaksi. Tämä osoitettiin viehättävästi tarinoiden Emman ja Matin kokemuksien kautta. He antoivat omat kasvuprosessinsa muiden nähtäväksi ja hakivat sen kautta yleistä vuorovaikutuksen prosessikuvausta: ahdistus, taantumus – ihan OK perushommien hoito – tällaista lisää ja ylin taso uudistuminen. Prosessi on monesti rakennettu ja tuttu, mutta vilpitön avautuminen koskettaa aina. Näinkin voi asian kokea, todellisuuksia on monia sisäkkäin. Minulle jäi erityisesti mieleen toteamus että ”ei kaikkien kanssa voi” – siis innostua yhteiskehittelyyn ja ylläpitää prosessia. Ei niin. Mutta onneksi joidenkin kanssa taas voi 🙂

Seuraava todellisuus avautui Aila Paason väitöstutkimuksen kautta. Siinä osoitetaan ammatillisen opettajan kehitysalueet ja toimenpiteet tänään ja huomenna. Työelämälähtöisyys on hänen työssään kantava ensisijainen voima. Vastaavat jäsentelyt ovat olleet ammatillisten opettajankoulutusten käytössä jo vuosia, samoja on rakennettu kaikissa viidessä opekoulutuksessa.

Pauli Juuti edusti organisaatioiden ja johtamisen kehittämistä yleisemmin. Hän kävi läpi monia yhteiskehittelyn muotoja, jotka on todettu toimiviksi menestystarinoita tutkittaessa. Ihminen nousi keskipisteeksi, arvoksi ja lähtökohdaksi – ihan kuin Sahlbegin kirjassa, tuli mieleeni tässä kohden. On kiva olla suomalainen kun pyrkimykset ovat näin jaloja. Todellisuus kuitenkin työelämässä on sitä vanhaa hierarkista olemista ja päästään parhaimmillaan lepokitkaan tai kiehuntaan vailla todellista etenemistä.

Vielä haluan kertoa Annu Niskasen puheenvuorosta, hän kun on entinen kollegani Jyväskylän ammatillisessa opettajakorkeakoulussa. Aikaisemmin hankitun osaamisen tunnistamista on työstetty vuosia projekteissa ja edistyttykin. Annu painotti yksilön etua ja voimaantumista, hän on projektin vetäjänä ja tutkijana pyrkinyt monipuolistamaan tarkastelua organisaation ja työelämän nopeasta kiertokulusta ihmisen kokonaisvaltaiseen näkemiseen. Urheasti hän jaksoi taas kerran keskustella läpi ne tavalliset vastaväitteet, jotka varmaankin aina heräävät, että olisikin kyse koulutuksen arvostuksen laskusta, suoritusorientaatiosta ja läpihuutojutuista. Sama ihmisen puolesta taistelu kantoi läpi tämänkin esityksen.

Mukana oli myös Jyväskylän ammattikorkeakoulun Tiimiakatemia, joka on osoittanut, että koulutusta voidaan muuttaa. Taisin hypätä sen yli kun se on itselle niin tuttu ja monesti kuultu. Kovaa työtä sielläkin tehdään. Mukana oli myös mainio demo musiikin oppimisesta. Paljon mahtui innostavia erilaisia puheenvuoroja ja ConnectPron avulla voi loistavasti seurata.

Voidaanko valita kauniit periaatteet vai jyrääkö todellisuus ja sen kovat realiteetit? Tietyt periaatteet löydetään aina uudelleen: yksilön innostus ja sen laajentaminen yhteisöön, dialoginen kuuleminen ja kehitysprosessin painotus, ei lyhyen tähtäimen suoritteiden. Meillä on jopa Otavaopisto joka pystyy kokoamaan yhteen eri oppilaitosten ja työelämän edustajat kuulemaan toisiaan ja oppimaan. Mikä muuttuu? Jokainen ihminen joka antautuu kehitysprosessiin… vai yhteisö? koulu instituutiona?

 

Oppivan organisaation idea elää

Nyt haluan kertoa kokemuksestani Otavaopiston maaliskuun pajassa. Ajattelin kuunnella Yrjö Engeströmin puheenvuoron ihan nostalgian vuoksi ja osuin kuulemaan Erkki Takatalon luennon loppua. Yrjö ei pettänyt odotuksia, hän kiteytti nykyisen työelämän pulmia mainiosti, ja ohessa ihastuin Takataloon. Kävin kuuntelemassa hänen koko luennon.

Takatalon esitystapa kosketti ja aloin kuunnellessa miettiä omaa osallistumisena nyt eläkkeellä. Tuntuu että moni hänen sanomansa pätee paremmin tällaiseen vapaaseen elämiseen kuin työelämään. En osaa kuvitella oppivaa organisaatiota jossa johtaja vain tukee työntekijöiden omia kertomuksia ja antaa heidän olla vuorovaikutuksessa ulkomaailmaan. Työelämän uutiset kun koskevat irtisanomisia ja yt-neuvotteluja. Luulisin että siellä edelleen pyritään miellyttämään johtajia juuri oikealla tavalla. Mutta minunpa ei enää tarvitse, siitä voin olla iloinen. Minä voin rakentaa omaa kertomustani.

Takatalo kuvasi  perusoivalluksen jokaisen ihmisen oman äänen kuulemisesta, sille pitäisi olla tilaa organisaatiossa. Tästä on puhuttu dialogin käsiteellä, tiimityössä erilaisuuden merkitystä korostamalla jne. Idea on kai aina ollut sisällä kehitystyön ytimessä. Minulle palautui mieleen Markku Envallin aforismi

Vain laadustaan tinkimätön voi rikastuttaa muita. Ei muita voi rikastuttaa heidän laadullaan, vaan antamalla heille oman laatunsa.

Löysin tuon aforismin merkityksen kun pääsin 80-luvun lopussa innovatiiviseen porukkaan, jossa vauhti oli kova. Jos toimintaan aikoo tuoda jotain lisää, jotain uutta, pitää oma laatu säilyttää. Terve yhteisö sallii kysymykset ja jaksaa vastailla. Useimmiten kuitenkin ajaudutaan samanlaisuuden kehään, kaikukammioon, jossa samat ajatukset toistuvat ja toistuvat.

Tekee vielä mieli mainita että juuri Internetix-sivuilta löysin saman ajatuksen aloittaessani verkoissa seikkailun, en tiedä minä vuonna mutta silloisilla Otavaopiston sivuilla oli tehty huimia analyyseja kansanopistojen vaiheista ja siellä mietittiin että kehitystyössä jokaisella pitää olla paikkansa. Useinhan se on vain edelläkulkijoiden työ ja muut ovat tavallisia tai jarruttajia.

Hauskaa sekin että Takatalo löysi viisaita ajatuksia sattumalta Tiede ja Edistys-lehdestä. Voi, sen perustaminen ei kuitenkaan ollut sattuma. Tutkijaliitto perustettiin 70-luvun lopulla ja minullakin taitaa olla monta lehden vuosikertaa vielä tallessa jossakin. Ainakin säilytin perustavan kokouksen tiedot mielenkiint0isena dokumenttina, sen muistan. Kiva nähdä että lehti elää ja voi hyvin. Tosin suomenkielinen wikipedia tarjoaa taas aikamoista soopaa, miksi ihmeessä pitää kirjoittaa laveasti asioista joita ei tunneta. Arvostaisin lyhyttä muotoa jos sanakirjaa kootaan. Ei tee mieli korjata kun ei voi luottaa että korjaukset säilyisivät. Nimettömänä julkaiseminen ei ole mielestäni paras tapa, ikivanhat tieteellisen elämän säännöt kantavat pitemmälle, uskon.

Vielä voisin referoida lyhyesti Yrjö Engeströmin sanomaa, hänestä kun ei videota saatavana (voi olla että se löytyisi toisesta osoitteesta hän kun puhui videolla).Työn voi nähdä

1. sosiaalisena navigointina ja orkesterointina, Google + Amazon, aukot arvokkaita, tarkista navi, orkesteroi uudelleen

2. työ menneisyyden ja tulevaisuuden käsittelynä: kriittistä on konfliktien kokemistyö, menneisyys häipynyt

3. työ moraalin ja poliittinen vastuunotto: kestävyys eheys-kokonaisvastuu, funktionaali eriytyminen ja ekspertiisiin keskittyminen >uuden työkulttuurin hidas rakentaminen: kotihoito vs pizzeria ilman ruokalistaa tullaan ja hoidetaan

4. tahto ja  aloitemuutos: Intia veneenrakentajat tulee ja tekee ilman papereita, tuholaiset vs keinovalo

Tuossa oli herkullisia työn sisäisiä ristiriitaisuuksia, jotka ovat vaikeasti ratkaistavissa ja kuitenkin välttämättömiä ratkaista.

Kiitos taas kerran Otavaopistolle!

 

Tulevaisuusajattelua Vuokko Jarvan käsitteillä

Tänään on ollut niin antoisa opiskelupäivä että jotain pitää laittaa tänne muistiin. Valitsin Vuokko Jarvan esityksen Otavaopiston tulevaisuuspajassa, josta aiemmin blogasin elokuun 19. Ihailin silloin esityksen kattavuutta ja koskettavuutta. Nyt olikin helppo löytää slidet ja mikä parempaa, myös puhuttu esitys löytyi ConnectProsta ja se on antoisampi. Vuokon puhe on 15 minsaa ja keskustelu 10. Otin kokoavan kuvan 14 minuutin kohdalta:


Ihminen paikantaa itseään ja hakee vaikuttamisen mahdollisuuksia, omaa toimintakenttää. Kulmissa nimetään kaikki ne ulottuudet joihin törmätään, kantaa otetaan. Tämä auttaa ketä tahansa ihmistä, ammattilaista, miksei eläkeläistäkin. Samantapaisia hahmotelmia on tehty paljon, mutta tämän esityksen kokonaisvaltainen ote viehätti silti. Jospa se oli tuo psykologinen puoli, tiedostamatonta ei unohdettu, vaikka se onkin vaikea määritellä. Suosittelen kuuntelemaan, myös keskustelua, koska siinä nousee herkullisen erilaisia näkemyksiä – eikä Vuokossa herää defensiivisyys, puolustamisen halu.

Toinen herkullinen kokemus tänään oli lempitviittaajani annatee:n blogaus työpaikkakoulutuksesta, joka taas palautti mieleen omat blogaukset Jungilaisista blogipersoonista. Annatee antoi suomalaiset vanhemmat linkit, sun äitis oli ehtinyt ottaa asian käsittelyyn blogilistassa jo ammoin. Muistan Tuija Aallon viitanneen siihen kirjassa (Nettielämää kai?) Tuosta aiheesta voisin kirjoittaa oman juttunsa jonain päivänä.

Muut innostukset on englanninkielisia joten nyt maltan lopettaa. Onkin perjantai-ilta ja Strada alkaa 21.30.

Oppimisen tulevaisuus Otavaopistossa ja eduMoocissa

Eilinen päivä alkoi Otavaopiston seminaarissa ja päättyi globaalin eduMooc kurssin keskusteluun samasta teemasta: mikä on oppimisen tulevaisuus? Kansainvälisellä kurssilla katsottiin vain vuosikymmen eteenpäin, tulevaisuuden tutkijat Hannu Linturi, Anita Rubin laativat barometriä vuoteen 2030. Kiintoisa päivä, Otavassa oli samalla tulevaisuuden tutkimusseuran kesäkoulu ja monipuolisia puheenvuoroja. Mitäpä osaisin nyt lyhyesti kertoa?

Olen seurannut Delfoi-asiantuntija-arvioitua oppimisen tulevaisuus teemaa ennenkin. Nyt silmään pisti otsikot joilla Suomen koulun muutosta kuvattiin: kansallishenkinen, järjestelmäkeskinen ja tulosohjautuva. Alku oli helppo ymmärtää, mutta onko tosiaan tulosohjautuva nykyhetken otsikko? Pahoin pelkään että se on osuva. Silmäilin raporttia ja palautin mieleen nelikentät ja erilaiset vaihtoehdot. Useimmat tulevaisuuden visiot olivat minulle myös historiaa, elettyä ja koettua. Oppimisen ydinasioita on haettu ja kouluista rakennettu oppimiskeskuksia. Tulevaisuuden ennakointia käytettiin siinä opettajankoulutuksessa missä työskentelin, tuttuus tulee sitäkin kautta. Myös tulevaisuuden skenaariot olivat jo osin toteutuneet. Talous oli läsnä kaikissa, jossain se romahti täysin ja jossain löydettiin keinot hallintaan nopeammin. Mielenkiintoista oli lukea raporttia, seminaarin alussa se käytiin nopeasti läpi ja jatkettiin nykyisiin hankkeisiin. Päivän aikana ammatillisen koulutuksen edistyksellinen luonne tuli hyvin esiin, mikä lämmittin mieltä.

Opettajan tulevaisuusajattelusta puhui Vuokko Jarva, tulevaisuudentutkija. Hänen mallinsa ihmisen toiminnan ja tulevaisuuden suhteista ylitti monet aikaisemmat vastaavat yritykset. Jarvan mallissa ihminen oli kokonaisena olentona läsnä ja paikansi itsensä ja asetti tavoitteensa sellaisiksi kun milloinkin voi. Pelkät unelmat eivät maailmaa muuta. Linkki hänen slideihin tulee jakoon, lisään myöhemmin.

Arvot ja filosofia olivat vahvasti läsnä iltapäivällä Eero Ojasen ja Ele Aleniuksen puheenvuoroissa. Ne loivat kehikon tulevaisuuden tutkimuksen kesäkoulun muille esityksille. Nautin kuunnella heitä ja opin käsitteen planetaarinen. Globaali tuo mieleen talouden, planetaarinen luonnonvarat ja ympäristön. Käänne on menossa mutta minkälainen, sitä on syytä pohtia.

Entä sitten eduMooc, miten siellä käsiteltiin oppimisen tulevaisuutta? Oli menossa viimeinen 8. opiskeluviikko ja sen järjestetty keskustelu: neljä asiantuntijaa vastasivat kysymyksiin online oppimisen tulevaisuudesta. Linkissä on puhujien esittely, esim. Cable Green on johtaja Global Learning, Creative Commons. Yksi puhujista toimi Englannissa, useimmat olivat matkustelleet ja tunsivat tilanteita eri maissa. EduMoocin järjesti Illinois yliopisto, Springfield, keskellä USA:a. Keskustelijat ovat Elluminate huoneessa, me muut ulkona twitterin varassa. Yhteisöllisyys rajoittui puhujien kesken ja niinpä lurkkiminen onkin tullut vallitsevaksi (aluksi yritin että täällä on ilta ja kuuma kesä… mutta ei sellaista tarvittu > suoraan tehokkaasti asiaan). On vaikea seurata keskustelua kun ei itse näe kuka puhuu (kuin jotenkuten).

Asiantuntijoilta kysyttiin miltä online oppiminen näyttää 2020, miten talous vaikuttaa siihen, jatkuvatko online trendit, sitoutuvatko oppilaitokset ja yliopistot ja kohtaako online opiskelu yhteiskunnan tarpeet? Vastaukset tuntuivat kovin tutuilta, online opiskelu leviää hitaasti myös USA:ssa eikä siihen voida pakottaa, siis työtapojen muutoksiin. Amerikkalainen pragmaattisuus ja rahan läheinen yhteys kaikkeen toimintaan tuli esiin tässäkin. Myös oppimisen laatu nousi keskusteluun ja sen rinnalle nostettiin Learning Analytics mittaus- ja seurantamenetelmät. Linjana on ”high quality, low cost, new educational business model”. Uteliaasti seurataan Stanford yliopiston Artificial Intelligence kurssia jolle on ilmoittautunut 100 000 opiskelijaa, miten se pystytään toteuttamaan lokakuussa. Siihen kai liittyy kirjamyynti 🙂

Lisään toisenkin yhteenvedon edellä maininusta keskustelusta, avoimen opiskelun ylistys ja luokkahuoneiden katoaminen. Rapakon takana käydään kiivasta keskustelua ja myös Euroopan osissa: kauanko opiskelijat maksavat kalliista yliopistoista päätyäkseen turvattomaan elämäntilanteeseen?

Itselle antoisimmaksi osaksi edumooc opintoja nousi tämä sivusto. Viikottaisissa Moocasteissa oli tilaisuus nähdä mitä Google+ Hangout on parhaimmillaan, rentona avoimena toisiaan kunnioittavana keskusteluna. Hyvä party -vertaus taitaa sopia. Ihailin Jeff Lebow:n kykyä toimia tilanteissa, hän kertoo olevansa  world bridges guy . Ensimmäisissä casteissa kokeiltiin SL ja Skypeä ja jossain näkyi Ustream mainoksia mutta heinäkuun 27.7. ja elokuun 3.8. ja viimeinen 10.8. olivat minulle suorastaan nautintoja. Avointen globaalien kurssien väki keskusteli kokemuksistaan ja minä heijastelin omiani kaikessa rauhassa. Esim Rebecca hämmästytti meidät kun ei lainkaan bookmarkkaa vaan käyttää hakutoimintoja. Tuo onkin ehkä yleinen suunta.. Kaikki istunnot ja muukin eduMooc materiaali säilyvät käytettävinä, yksi aarreaitta lisää.

Suomalaisten (Otavaopiston, Tulevaisuuden tutkimusseuran) syvällisyys viehätti minua, tehokasta amerikkalaista minusta ei saa millään. Mutta amerikkalainen rentous monikulttuurisessa hangoutissa, sitä ihailen. Eurooppalaisia hankkeita välähteli noissa keskusteluissa ja joku halusi rakentaa avoimia opintoja tänne päin maailmaa. Monesti on tuntunut että avoimia ilmaisia kursseja kannattaisi käyttää hyväksi oppilaitoksissa, korkeakouluissa.. Hankkeista tieto leviää instituutioihin mutta leviääkö MOOCeista? Massive open online course, WIKIpediassa määrittelystä kinastellaan parhaillaan. Hierarkia ja jäykkyys löytävät tiensä avoimiin yhteisöihin kuten wikipedia. Ei mikään ole yksinkertaista, ei, mutta usko kehittämiseen pitänee säilyttää.

Internetix-paja kesäkuussa

Pitää kirjoittaa muistiin ajatuksensa ennenkuin helle tappaa ne kokonaan 🙂 Kesäkuun pajassa oli monia puheenvuoroja joissa katsottiin nykytilannetta kulkien historian opetusten kautta. Ne kiehtovat minua enemmän kuin kaiken uudeksi julistavat videot joita nyt on tapana ihailla. Mitä siis voi oppia historiasta? Kaikki on tehty monta kertaa ennenkin, pitkässä kaaressa erottuvat kantavat voimat hetken innostuksesta. Hannu Linturi palasi Deweyn vaiheisiin, Kaisa Lindström palautti mieleen Kilpatrickin ja kuvaili Otavaopiston projekteja. Ville Marjomäki analysoi kansanopiston elinkaaren vaiheita. Kiehtovaa, jostain vastaavista analyyseista minä löysin Otavaopiston 90-luvulla. Internetix oli ensimmäisiä kohteita mitä aloin seurata.

Ne oppilaitokset jotka joutuvat kamppailemaan elinoloistaan ja opiskelijoistaan, kehittyvät eniten. Yliopistot ja lukiot pääsivät pitkään helpolla, nyt eivät nekään enää. Ammatillinen koulutus on kehittynyt enemmän ja vaikuttaa kaikilla sektoreilla. Mutta takaisin teemaan: 70-luvulla kaadettiin auktoriteetit mutta päädyttiin autoritaariseen poliittiseen liikkeeseen. Jälkikäteen tämä tuntuu johdonmukaiselta. Nykyhetken yhteiskunnallisista tekijöistä Marjomäki mainitsi globaalin orientaation tulleen luonnolliseksi ja uusien digivälineiden mahdollistavan paljon yhteydenpitoa ja vaikuttamista mitä ei ennen ollut. Totta tietysti.

Tiedon luonne oli käsittelyn alla Deweyn ajattelussa. 70-luvun positivismin kritiikissä ja kokemustiedon nousussa. Tämä taitaa nykyään hukkua digivälineinnostuksen alle – tai jopa todetaan ajattelu vanhanaikaiseksi ”ei kukaan lue enää pitkiä tekstejä”. Arvostan sitä että Otavaopiston Internetix-pajoissa kuullaan oppimisesta ja tiedosta syvemmin kuin somepintaliidossa. Hermeneuttinen tutkimusote mainittiin ja humanistisen psykologian pitkät juuret (esim. Rogers 1969 teos Freedom to learn).

Uusia minulle kiintoisia tutkimusaiheita oli Marja Huttunen: Identiteetti ja oppiminen, kokeilu peruskoulussa. Teorian jäsentäminen narratiivisen identiteetin ympärille tuo syvyyttä myös verkkoelämään. Kannattaa seurata www-sivuja narratiivisesta opetuksesta. Toinen syvälle menevä tutkimus oli Antti Rajala: tutkiva oppiminen teoriassa ja käytännössä. Peruskoulu oli kokeilun paikka tässäkin mutta taustateoriat antavat ajatuksia laajemmin. Webbisivut nimellä oppimisensillat, Poimin esityksestä mm. keskustelun vaihtoehdot: kiistelevä, myötäilevä, tutkiva. Kaksi ensimmäistä hallitsevat selvästi ja tutkiva ote on haasteena: siinä kaikki mahdollisuudet kiinnostavat ja ratkaisuja haetaan analyysin kautta. Opettajan mallinnusta tarvitaan juuri tähän. Ryhmien käyttö johtaa helposti puuhasteluun vailla tarkoitusta – tai viihtyminen tulee opiskelun paikalle, on kivaa.

Muutakin kiintoisaa esityksissä oli, kannattaa seurata videojäljenteitä ja kuunnella. Huomasin muuten että keskittyminen on tehokkaampaa kotona koneen ääressä kuin siellä kauniissa salissa. Osallistumisen tunne on voimakas kun Taru lukee chatista kysymyksiä ja saa vastauksia välittömästi. Otavaopistolla alkaa olla valmiudet kaiken jakamiseen, arvostan sitä suuresti.

Toivottavasti tänään nousee säänmuutos joka katkaisee tämän helteen. Se vie voimat kokonaan, en iloitse en. Hyvää kesää  kuiteski.- Ihana ukkonen ja sade, herään eloon kun lämpö laskee normaaliin 20 asteeseen.

Internetix pajoissa on kiva vierailla

Olen tässä parin päivän aikana katsellut Otavaopiston pajoja ja nautiskellut monista esityksistä. Olin kuullut kehuttavan aiemminkin, mutta en koskaan päässyt suoriin osallistumisiin, mainiota että monet on nauhoitettu. Oppimista, kansalaisvaikuttamista, sosiaalista mediaa. Erilaisia puhujia ja toteutuksia. Paneeleista on välitä, en ole koskaan tykännyt, mutta kalamalja on pirteä tapa keskustella.

Minua viehätti erityisesti Ari Lepoluoto ja moniosaava kansainvälisiä hankkeita tekevä tiimi, siinä haistoin asiantuntevuutta. Myös Second Lifestä tuttu Yolanda Hirvi kertoi elävästi kokemuksistaan ja sai yleisön mukaan upeasti. Vaihtoehtopedagogiikoissa kiinnosti niitä toteuttaneiden kokemukset – ilmeisesti arvostan enemmän ihmisiä joilla oikeasti on kokemusta. Ihailin Kaisa Langea kun hän uskalsi sanoa kansakoulua paremmaksi kuin nykyistä koulua. Olen kyllästynyt mustavalkoiseen traditionaalisen koulun leimaamiseen, se toistuu niin usein. Huomataanko että kaikille tarjottu koulu nousee kuitenkin vaikuttavimmaksi tekijäksi kun valtioiden kehitystä tutkitaan (esim Kajanoja).

Aloin myös pohtia vaikuttavuutta ja mahdollisuuksia tämän maailman parantamiseksi. Olen samaa mieltä Mikkelin kaupungin kehitysjohtajan kanssa että Otava opisto on ottanut paikkansa mainiolla tavalla. Kuka antaa arvoa ja kuka kadehtii ja leimaa vain yhdeksi Suomen kansanopistoista. Vihollisia löytyy usein läheltä, ei maar se ole vain savolaisten piirre. Yksi on oppilaitosmaailman keskinäinen kilpailu, yliopisto vs. ammattikorkeakoulu toivottavasti asettuu uomiinsa vähitellen. Opistot ovat vapaita tuosta kilpailusta mutta ei niiden elossa pysyminen ja kehittäminen ole varmaaan mutkatonta.

Sosiaalisen median ihannointi on alkanut tympäistä minuakin, väsymystä on ilmassa. Hyvin mustavalkoista ajattelua se tuottaa: ihan sama mitä maailmassa tapahtuu kunhan minä saan netistä tiedon nopeammin kuin toimittajat häh häh. Erilaisuuden kohtaaminen netissä ei ole aina hauskaa sekään. Kun on tilaisuus helposti ja nopeasti olla esillä, sitä tilaisuutta käyttävät he jotka haluavat olla esillä. Ei siinä porukassa aina ole ihailtavaa.

En tarkoita että Internetix pajat olisivat yksipuolisia, päinvastoin. Oli mukava kuulla kun kalamaljassa haettiin myös sitä mikä on pysyvää. Kannattaa vilkaista pajojen sisältöjä.