Käsittelen kuvia … ja elämääni

Kuuntelin juuri Kalle Holmbergin luennon Dostojevskista (löytyy YouTubesta, 55 min). Sen hengessä rohkaistuin kirjoittamaan taas. Ihminen on tärkeä ja hänen kaikki vuorovaikutuksensa sen yhden elämän aikana.

Kun rakentelen logoa tai etusivua blogiin, haluan tavoittaa jotain olennaista itsestäni. Tässä eilen tekemäni kuva:

edclogoKuva on kurssin E-Learning and Digital Cultures Twitter-vaihdosta. Nimeni helinur on tuolla keskellä ja intialainen kaveri siinä vieressä. Tuo kurssi on mieluinen muisto, koska siellä koin tulleeni nähdyksi. Vuorovaikutusta syntyi ja loin uutta yhdessä kaverien kanssa.

Olen kokeillut FaceBook-ystäväverkoston kuvan kanssa samaa ideaa logona, mutta en ole tyytyväinen tulokseen.

cropped-logokoe.jpgcropped-logosoikea.jpgJotain hupaisaa näissä kuvissa on ja myös jotain hyvin vakavaa. Tuo minun ikuinen ilmeeni, heh. Taidan olla kiinni konreettisessa: minulla pitää kuvassa olla joku todellinen verkosto, jossa olen ollut ja jossa elän edelleen. Eihän aitoudella ole merkitystä muille kuin minulle.

18.9. jatkan pohdintaa sivun ulkoasusta. iPad sijoittaa kuvat allekkain ja teksti hyppää sivuun. En voi/ osaa vaikuttaa siihen miten kirjoituksiani näytetään pienemmissä laitteissa. Niitä nykyään käytetään – onko sivun rakentelussa tietokoneen näytölle enää mieltä?

Jos teen etusivun kahdelle blogilleni, siinä tarvitaan myös juuret lähiympäristöön. Tämä reaalimaailma, miten sitä käsittelisin? Koodaus lapsenlapsen kanssa oli tosi hauskaa, siitä muisto Scratch Junior-ohjelmalla:

scratchcodeTuosta saisi myös arkkityypin mummi ja pikkupoika. Heti kaipaan saada molemmat pojat mukaan:

molem2

 

 

 

Ei veljeksiä pidä erottaa. Pitäisi saada liike ja ääni mukaan. Sratch- ohjelmaa voi katsoa vain lataamalla sen, ei sovi blogiin. Videoita pitäisi käyttää, mutten ole innostunut puhumaan ajatuksiani. En ole puhelias, olen kirjoittava ihminen.

Entä muita ryhmiä suomalaisista verkostoista ympärille? Miten esim. entiset koulutoverini, joiden kanssa on paljon blogattu viime vuosina? Olisiko sopivia hahmoja heille? Nyt alan innostua, huomaan. Ikäni saa näkyä, ei ole mitään syytä salata sitä. Entäs suomalaisuus, miten sen voisi osoittaa?

Leikkiminen on tärkeää. Suuripiirteisyys ja huumorintaju – noita arvostan.

Uintia ja koodausta viikolla 3

Koodiaapisen kolmas viikko vietettiin yhdessä Kanarialla kuten kerroin edellä. Koodaus sopi hyvin uinnin, leikkipuistojen ja pienoisgolfin pelaamisen oheen.

uintimer2Merivesi on puhdas Fuerteventuralla ja lämpöä oli sopivasti.

Välillä koodattiin mummin huoneessa ja ihailin 5-vuotiaan taitavuutta. Opin käteviä tapoja toimia ScratchJR:ssa. Justus heitti ylimääräiset palikat kätevästi pois, esim. pienennyksen jälkeen ne voi heti heittää takaisin (minä olin varuilta pitänyt näkyvillä). Kun emme muistaneet miten sivut liitettiin toisiaan seuraamaan ja hain kirjallista printtiä, niin nuori mies sanoi väsyneellä äänellä: ”Älä lue paperista, katso näistä ohjeista” (Scratchin omista). Ja piti myöntää että sieltä nopeammin löysin ratkaisun. Liitos oli tietenkin punainen palikka.

Justus teki sujuvasti omia juttuja ja huomasin nyt hänen tehneen kaikki viikolla 3 annetut tehtävät. Hän rakasti liikkumispalikoita ja käytti muuttujien numeroita sujuvasti. Piti laittaa 99 ja kokeilla miten toimii. Pyöritys oli kivaa sekin, esim. numerona 50. Hahmon pienennys ja suurennus olivat käytössä, samoin katoaminen ja palaaminen. Niillä sai esim. tähdenlennon välkkymään. Nopeutta lisäävä palikka otettiin käyttöön. Jopa viestiä hän osasi käyttää (minä en).

Ennakkoluulottomuutta kuvasi se, että hän alkoi heti koodata myös annettuja esimerkkejä, mitä Vuokko tälle viikolle suositteli. Minä olin vain ihaillen niitä käynyt läpi mutta totta tosiaan: niitä voi myös muuttaa. Sitä se CC merkitsee.

koodausHuumoria piti olla. Välillä hän teki pelkän alkulipun ja lopetuksen ja tiesi hyvin ettei niistä mitään seuraa. Kolme päätöntä poikaa oli yksi bravuuri ja piti aina sanoa; ”Mummi ei kestä, kolme päätöntä poikaa hyppimässä.” Hahmojen väritys ja muu tuunaus olivat aina tarpeen, ne kai tekevät ne omiksi. Oma piirroshahmo linnaan ja sitten linnan veto päälle: ne on sisällä. Valokuva itsestä otettiin isänpäiväkorttiin jaa sekin oli pantu pyörimään esittelyn ohessa.

Nimeämiset olivat tarpeen. Mummi saneli kirjaimet ja hän kirjoitti itse: pyörimisnäytös, kummitushämähäkit, AT-AT,  19000atdp, Super Mario. Aamulla katsotuista espanjankielisistä lasten TV-ohjelmista otettiin ideoita (prinsessan pienennys ja suurennus).

Koodaus tuo esiin lapsen ajattelun ja opettaa jakamaan palasiin, kuten Vuokko sanoi tämän viikon introssa. Minusta tuntuu että kaikkein tärkeintä on mielikuvituksen vapaa käyttö, tilaisuus kehitellä koko ajan uutta. ”Tämä on vähän kuin pelaamista, mutta ei sittenkään. Tämä on pelin koodaamista” ja sävystä kävi ilmi että se on enemmän kuin pelaamista.

Lopuksi raikas uintikuva altaalta

uinti

Koodaus on oppimista vailla rajoja

Koodiaapisen 3. viikolla olen katsonut monia videoita ScratchJr hakusanalla. On hienoa tiedostaa miten globaalia toimintaa leikkikoodaus onkaan. Lukuisat ihmiset ovat osallistuneet sen kehittelyyn ja lasten mielipiteitä on kuultu koko ajan. Saamme käyttöön monen yliopiston tutkimustiedon, erityisesti MIT Lab tekee upeaa työtä. Olen kuunnellut LEGO Papert professori Mitchel Resnickin luentoja. Scratch toiminta alkoi 2007 ja vuodesta 2010 projekteja on voinut jakaa yhteisillä scratch.mit.edu sivustoilla. Tämän huomasin kun Tero Toivonen jakoi linkin FB-ryhmässä.

Minua viehättää se, että käytetään hyväksi aikaisempaa tietoa lapsen kehityksestä ja tehdään vahvasti yhteistyötä. Ei julisteta että nyt kaikki muuttuu meidän ansiosta (mikä on tavallista ns innovaattoreilla). Alkuperäisenä ideana on jopa demokratia: lasten aktivoituminen ja toiminnan oma ohjaus vs. kuluttaminen. Hienoa olla tässä mukana, enpä arvannut mihin pääsin kun Koodiaapisen avasin 🙂 Luulin vain oppivani jotakin koodauksesta.

Maanantaina vietin synttäreitä, tietysti Skypessä opiskelutoverini Justuksen kanssa. Justuksen kakku on huolellisesti väritetty, siinä on ääni ja poikamainen ympäristö. Raketilla on ääni myös.

scrsynttJustus äänitti onnittelulaulun (tietysti versiona ’paljon onnea vaan, kakku lentää naamaan’) ja esitteli monia muitakin projektejaan. Hän paineli niin monia palikoita että sai koko ohjelman antamaan error ilmoituksen. Tuohon en taida itse päästä. Yksi tottelematon palikka on minuakin kiusannut: kehystä usean palikan ylle toistoa varten en millään meinannut saada toimimaan. Nyt se on kerran onnistunut.

Ensi viikolla minulla ja Justuksella, on tilaisuus opiskella yhdessä päivittäin. Uimista ja ohjelmointia, saapa nähdä miten pitkälle etenemme. Pitkä lentomatka voi helpottua flow-tilassa koodaten. Myös 2½ pikkuveljelle täytyy varmaan antaa tilaisuus kokeiluun. Palaan blogaamaan 10.11. entistä kokeneempana.

Mielikuvitusta koodaamassa

Ohjelmointi eli koodaus liittyi ennen mielessäni loogiseen ajatteluun. Luulen että ohjelmointikoulutuksiin sisältyy logiikan kursseja. Nyt kun itse opiskelen ohjelmointia, olen tarkistanut käsitystäni. Taitaa olla kyse enemmänkin mielikuvituksesta ja sen järjestämisestä monenlaisiin muotoihin.

Olen kuunnellut Seymour Papertin ja Mitchel Resnickin luentoja YouTubessa. Tämän kuvan kaappasin Resnickin luennosta joka oli linkitetty MIT labran sivustoon. Papert on Resnickin mentori.

resnickEnsin ihmettelin miksi imagine on ensimmäisenä eikä kokemus kuten olen tottunut ajattelemaan. Kun tarkastelen harjoitteluani ScratchJR ympäristössä esikouluikäisen kanssa, niin tosiaan: ideoiden kehittelystä toimintamme on lähtenyt. Kokeiluvaihe on välttämätön kuten sen reflektointikin. Idea – toteutus – arviointi – jatkokehittely on ikuisen kehityksen ketju, jossa kukin vaihe työntää eteenpäin.

Tunsin Piagetin teorian jo läpikotaisin, koska olen sitä psykologian opetustyössä ohjannut. Tytär oli lapsuutensa ajan koehenkilönä Piagetin ajattelukokeissa, kun työskentelin kehityspsykan assistenttina yliopistolla. Papert ja Resnick ovat jatkaneet eteenpäin lapsen oppimisen ymmärtämistä. Heitä oli kiva opiskella nyt Koodiaapinen kurssin ohessa, kun opettelen koodausta tyttärenpojan kanssa. Minulla on oiva tilaisuus integroida aiempaa tietämystäni uusiin opintoihin, se tuntuu kivalta.

Just nyt ihmettelyni kohdistuu kysymykseen, että mikä tässä koodauksessa on muka kivempaa kuin oikeissa palikoissa ja rakenteluleluissa? Niitä kehityksen ja kasvatuksen tuntijat ovat satoja vuosia suunnitelleet. Onko tämä into vain uutuuden viehätystä ja alkuvaiheen huumaa? Aika näyttää…

Tänään hämmästyin kun katsoin Googlen alkusivua: mikä merkkipäivä tänään on?

synttäri2015Se olikin minun oma päivä. Mikä algoritmi tuon takana mahtaa olla? Ei kai Google joka päivä onnittele kaikkia maailman ihmisiä joilla on synttärit? Luulin että syntymäpäivät kuuluu vain FB-ilmoituksiin. Totta tosiaan näistä algoritmeista pitää tietää enemmän!

Miten koodausta opitaan?

Tällä kertaa tartun Koodiaapisen opiskelussa itse opiskeluun ja ihmettelen miten se parhaiten sujuisi. Eilen virisi Facebookissa keskustelu flow-ilmiöstä suuren innoituksen osoituksena ja minä mietin rajanvetoa väsymiseen. Milloin on enemmän kyse rasituksesta, henkisestä kuormasta, aivojen väsymisestä tilanteessa jossa uutta opiskeltavaa on paljon.

Tein kuvan havainnollistaakseni tapahtumaa:

Dia1Ihminen huomaa oman innostuksensa ja eron normielämään. Mieleen nousee aikaisempia vastaavia kokemuksia ja miten niissä toimittiin. Minä opiskelin kuvankäsittelyä ja animaatioiden tekoa työtoverien kanssa päivän päätteeksi ja virkistyimme tehdessä. Kokemusten mieleen nousu auttaa tulkitsemaan nykypäivää. Joskus henkinen tila muuttuu niin aktiiviseksi ettei saa unta normaaliin tapaan. Silloin on kuunneltava tiedostamatonta osaa omassa mielessä ja se ei olekaan yksinkertainen asia. Flow on vaikeasti hallittava mielentila, ei pelkästään positiivinen asia. Ehkä se on kurssille kuitenkin plussaa että opiskelijat aktivoituvat ihan tosissaan. Näin on minulle käynyt Koodiaapista lukiessa.

Mitä olen oppimassa? Otsikkoon laitoin koodausta, mutta oikeastaan on kyse ajattelun ja toimintojen organisoinnista uuteen kuosiin. On ohjauspainikkeita ja niiden kytkentöjä, jotka on kaikki opittava. Samalla voi kuitenkin ideoida ja luoda uutta. Kokosin ajatusten kulkua tällaiseen kuvaan:

Dia3Lähteenä on Kivinen O & Ristelä P 2003 Pragmatistisia näkökulmia konstruktivistisiin oppimiskäsityksiin. Psykologia 1, 4-11.

Tavoitteena on toimintojen vähittäinen automatisoituminen kuten autolla ajossa. Kesällä palautin oman ajotaidon ja se oli pakko tehdä palaamalla tietoiseen tekemiseen. Radio piti olla hiljaa ja ajaminen vei kaiken huomion. Vaihteetkin olivat väärässä paikassa, käsi muisti edellisen auton vaihteet. Tällaista on nyt koodauksen aloittelussa.

Asiat jotka on opittava tekemään, opitaan vain tekemällä niitä riittävän monta kertaa. Metakognitiota olen kuitenkin kaivannut alusta asti, en osaa vain tehdä. Lapsi osaa sen paremmin. Tässä on kyse perustavanlaatuisista ajattelun taidoista, olen siitä varma. Otetaanpa esimerkki taas minun ScratchJR harjoituksesta:

scrpeliJustus pelaa futista on teema. Mummi siirtyi oven suuhun katselemaan ja lohikäärme tuli maalivahdiksi. Pallo odottaa potkaisua. Minulla on upea äänitiedosto, joka on nauhoitettu aidosta tilanteesta Justuksen harkoista. Sain kytketyksi sen palloon, mutta sepä ei olekaan hyvä idea. Pallo pysähtyy äänen ajaksi, ei se niin voi olla. Miten ratkaista? Justus ja maalivahti on helppo saada liikkumaan suhteellisen sopivasti ja pallo vierimään.

Näkeekö esimerkistä heti mikä innostaa? Aito tilanne, lapsenlapsi, leikkimieli, vapaus luoda jotain kivaa yhdessä. Tästä se nousee..

Koodausopinnot jatkuvat – vertaisoppimista

Kirjoitan näkyville Justuksen eilisiä kokeiluja ScratchJR ohjelman kanssa. Illalla tuli pyyntö Skypeen ja hän näytti töitään. Saturnus maalattiin ihan oikean väriseksi, samoin sen renkaat. Onnellinen hymy tekijän kasvoilla kertoi että kivaa oli. Hahmoina olikin tällä kertaa kaksi pyörremyrskyä, joita mummi ei ollut huomannutkaan. Hauskinta oli äänittää pyörremyrskyt kumpikin omalla äänellään mikkiin puhumalla. Tässä kuva loppuvaiheesta, jotta voin kokeilla koodia itse tänään.

scratch2Nyt huomaan että pyörteitä onkin kolme. Äänet voi sijoittaa liikkumis-koodien väliin. Jotain osasin minäkin opettaa Justukselle: tiesin miten kissasta pääsi eroon. Sen olin oppinut Vuokon käyttöliittymäoppaasta. Vasta kun on itse tehnyt jotain, herää halu lukaista tietoja painikkeista.

Lopuksi näytin omat juttuni, joista Justus oli äidiltään kuullut. Mummi ja Justus planeetalla (eilinen kuva) vaatii lisää koodia, hyppelyt menivät vähän miten sattuu. Pallokentälle vaaditaan maalivahti, ei pallon vieriminen tyhjään maaliin ole yhtään mitään. Pikkuveljen hyppely ja karkaaminen oli minun kolmas keskeneräinen teema.

Ihan näin tarkkaan en varmaan jatkossa kerro tekemisistämme, mutta nyt teki mieli laittaa muistiin tämä alkuvaihe. Olen saanut jopa itseni sellaiseen tilaan ettei uni iltaisin tule. Tekee mieli kokeilla koodin korjausta yölläkin ja tunnustan sitä tehneeni. En siis ole vieläkään oppinut oman innostuksen hallintaa. Noloa.

Koodiaapista luettu yksi viikko

Oppimispäiväkirja Koodiaapinen kurssista jatkuu. Suurin osa viikosta meni teknisiin kysymyksiin ja laitteiston varustamiseen, mitä en ihmettele enkä sure. Ihan hyvä että aukot paljastuvat ja oppimista tämäkin on. Haluan opiskella Justuksen 5½v. kanssa mutta välimatkaa on muutama sata km. Tähän mennessä on tavattu Skypessä kaksi kertaa ja olen saanut ihailla Justuksen tuotoksia kameralle näytettynä.

Justus näytti toisella kerralla lepakkoriviä synkässä metsässä lentelemässä. Lepakoiden eri värit toivat ilmettä tapahtumaan. Silmätkin voi värittää. Justus oli löytänyt lukuisia painikkeita: toisto ja  ikuinen toisto, peruutus ja palautus, viestin lähettäminen, tasolta toiselle siirtyminen. Pelikenttä oli tummien metsien ohella mieluinen tausta. ScratchJr siis motivoi tämän pojan opiskeluun.

Minä hidastelen vielä ja oudoksun iPadia. Se tuntuu niin täydelliseltä ja herkältä laitteelta että melkeinpä pelkään sitä. Olen sentään oppinut tökkäämään esim. rastia josta suljetaan. Se ei ollut kosketuksesta milläänkään ja jäin jumiin muutamia kertoja. Mieleen nousee sanonta että tietokoneahdistus muuttuu luottamukseksi. Tekemisen kautta se luottamus löytyy, sen tiedän. Olen alussa oikean kosketustavan käyttöönotossa.

ScratchJr ohjelma tuntuu mukavalta. Olen katsellut introvideon ja nauttinut esimerkeistä. Olen joten kuten tehnyt ensimmäiset harjoitukset eli eka projektini. Eilen nautin varastojen katsomisesta ja sain idean että mummo voisi pelata siellä jalkapalloa ja potkaista maalin. Se voisi Justusta huvittaa.

En osaa vielä kuvata oman oppimisen kulkua. Kokeileminen on alusta asti tärkeää, se on selvä, mutta missä vaiheessa haluan kuvan kokonaisuudesta? Eilen jo tykkäsin käydä ohjelman alalaidasta läpi painikkeiden esittelyn, se antoi jonkinlaisen kuvan. Olin printannut Vuokko-opettajan suomenkieliset kuvaukset samasta asiasta, mutta sitä en ole käyttänyt kuitenkaan. En tiedä miksi. Tuo printti taitaa olla vain perusturvallisuuden apuväline.

Olen sanonut, etten ole opiskellut koodausta koskaan. Eipä ollutkaan noin. Hämmästyksekseni löysin ikivanhan todistuksen Jyväskylän yliopiston henkilöstölle tarjotusta kurssista v 1971. Olin tuolloin aloittanut ½ assistenttina pätkätyöläisen urani yliopistossa.

todistus2

Historiallista mielenkiintoa tuosta voisi löytää. Olikohan ihan ensimmäisiä kursseja yliopistossa, eikä tiedetty mihin suuntaaan tietotekniikka tulee kehittymään ja miten assistentit sitä tarvitsevat. No koodausta ajateltiin tarvittavan – ollaanko nyt 2015 uudelleen tuossa pisteessä? Minulla on, ihme kyllä, jotain muistikuvia lohkokaavioista ja keskustelusta kurssin jälkeen, oliko Helena Hurmeen kanssa? Meillä oli yhteinen työhuone noihin aikoihin. Laskentakeskus tarjosi korkeimman asiantuntemuksen, ei ollut tietojenkäsittelyä tieteenä tai opintoina 44 vuotta sitten.

Seuraava postaus koskenee ohjelmoinnin oppimista, mistä kaikesta mahtaa olla kyse?