Tietokonepeloista kohti avointa julkaisemista

Tänään hahmottelen omaa tietäni elämäjulkaisijaksi, vaikken tuota käsitettä tohtinut otsikkoon laittaa. Se ei tunnu vielä omalta. Sari Östman sitoo äsken tarkastetusta väikkärissään suomalaisten kasvukertomuksia puitteisiin. Tässä minun tapahtumia:

  • 1980 kirjoitin vielä omalla sähkökirjoituskoneella lisurini (yliopiston laitoksella muutama PC, rohkeimmat aloittivat)
  • 1990 ensimmäinen tietokone kotiin ”IBM vain 5 pientä minuuttia” (hinta 13000 mk) sillä kirjoitin tutkimusraportin KTL ja tutkimuslaitoksen Mac koneella kirjoitin artikkeleita
  • 1995 seuraava tietokone kotiin (16000 mk)
  • 28.8.2000 Kanetti kaapelimodeemisopimus kotiin, pojan valmiiksi kirjoittamaan hakemukseen tarvittiin äidin allekirjoitus. Tämä sopimus oli ensimmäisten joukossa JKLssä, mutta en muista käytinkö itse tätä yhteyttä vai maksoinko vaan 🙂 – poika käytti enimmin
  • 1994 palasin aokkiin ja siellä oli hyvät www-sivut, esim. koulutuksen linkit valmiina, niitä aloin käyttää oikeasti ja sähköpostia myös (yliopistolla ei vielä ollut kuin harvoilla)
  • 1996 peda-forum yliopistojen keskustelupalsta s-postilistan kautta, eka osallistuminen ja eka moka kun tölväisin kaveria
  • 1997 tytär teki internetohjelmointikurssilla minulle kotisivut ja oli pakko tuottaa sisältö. Ratkaisuna 70-80-90-luvut elettynä ja 2000-luvun alku ennusteena. Voimakas minän integroitumisen kokemus oli tuo tekstin ja kuvien kokoaminen.
  • 2000 työpaikalla verkko-oppimisympäristö R5 Generation käyttöön. ks sivu verkko-opettajaksi kasvusta.
  • 2006 ensimmäiset kv opinnot verkossa
  • 2007 blogi suomeksi, sometu-yhteisö, FB ja SL
  • 2008 konnektivismin globaalit avoimet opinnot alkoivat
  • 2009 twitter ja oma iPhone (työpaikan kännykkä oli ollut vain tiedotusväline)
  • 2010 eläkkeelle, verkkoyhteisöissä toimiminen ja MOOC eksperttiosallistumiset, FB oikeasti käyttöön vasta nyt

Östman kuvaili elämäjulkaisijaksi ryhtymisen syitä (s.78) jakaen ne kolmeen luokkaan: kokeilunhalu, elämäntilanne ja ajautuminen. Näitä kaikkia löytyy minun kertomuksesta. Omat lapset vaikuttivat aloittamiseeni ihan selvästi. Poika houkutteli mukaan heti kun internet alkoi olla saatavilla laajakaistaliittymänä kaapelimodeemin kautta (s.81). 1990-luvun loppupuolella oli kotisivujen kulta-aika muutaman vuoden, mikä toi monia internetin pariin (s.80). Minulla tytär pakotti äidin kehittymään, minun piti jopa opetella korjaaman sivuja itse html-kielellä. Voi että oli vaikeaa.

Östman kuvailee käytön leviämistä s.83. Kuvion mukaan olin varhaiset omaksujat-ryhmässä 1997 kotisivun ja kokeilunhalun myötä. Olin varhaista enemmistöä 2000-luvun vaihteen verkko-opena ja 2007 aloittelijana FBssä. Oli kokeilunhalua, sisällöllinen motiivi, mutta olin hieman varovaisempi kun varhaiset omaksujat. Edelleen kuulun myöhäiseen enemmistöön, koska vasta 2007-8 aloitin omat blogit.

Elämäjulkaisemisen tavoitteet Östman jakaa (s.97) kolmeen tekijään jotka ilmenivät hänen 30 henkilön aineistossa tasaisesti. Suluissa on lukumäärä:

  1. tiedonjakaminen (15)
  2. elämän jäsentäminen (21) tai
  3. sosiaalisuus (15)

Minulla elämän jäsentäminen oli painopisteenä jo 1997 kotisivuissa ja sille perustan loi aikuisuuden kehitysvaiheiden tuntemus. Se nivoutui aikuiskouluttajan työhön ja tiedonjakamisen intressiin. Verkoissa eläminen helpotti elämänmuutosta eläkkeelle jäädessäni. Oli uusi työ ja elämänsisältö tavallaan valmiina. Uuden yllättävän käänteen kohtasin viime vuonna kun innostuin pohtimaan koko elämääni yhdessä entisten koulutoverien kanssa (1964 Imatran yhteislyseon ylioppilaat).

Vielä haluan mainita mukavan käsitteen Östmanin väikkäristä (s.98). Ns. lämpimät asiantuntijat toimivat tulkkina innovaation ja uuden käyttäjän välillä. Minulla oli työpaikalla tällaisia henkilöitä (Heli Kinnunen, Sami Voutilainen, Vesa Vuorimaa) ja omat nyt jo aikuiset lapset opiskelivat tietojenkäsittelyä molemmat. Poika toimii mm. teknisenä asiantuntijana helinurmi.fi domainille.

Tässä perustiedot vaiheistani Östmanin kuvauksiin peilaten. Seuraavaksi pyrin syvemmälle identiteetin muutoksiin, mutta se vaatii pysähtymisen asian äärelle. Nyt väsyttää, on kuuma kesäpäivä.

Viiden vuoden blogivirtaa

Hitaat jäähyväiseni tälle blogille jatkuvat. Tällä kertaa pohdin koontia kaikista visiiteistä vuosina 2008-2012. Kuva havainnollistaa:

 

Käyntejä yli 15000 ja yksittäisiä kävijöitä 5700. En tiedä miten kattavia nuo luvut ovat mutta eipä sillä ole väliäkään. Seurannanssa on ollut katkoksia, mutta ilmeisesti lyhyitä sellaisia. Kevät 2011 tammi-maaliskuu on aktiivisinta aikaa. Silloin olin innostunut monista some-tapahtumista ja tunsin oppivani niistä uutta. Onko kuva erilainen jos tarkastelun kohteena on pageviews, katselut?

 

Katseluita on tietty enemmän, noin kaksinkertainen määrä kävijöihin verrattuna. Huiput taitavat osua kuitenkin samoihin aikoihin, 2011 keväälle. Olin innoissani nettielämästä, lueskelin ja osallistuin, kokeilin uutta. Oli eteenpäinmenon tuntua ja samalla nousi kriittisyys mielessäni. Referoin Carrin kirjaa Pinnalliset ja aloin henkisesti etääntyä some-innostuksesta.

Nyt olen sitten niin pitkällä kritiikissäni että näen sosiaalisen median aika lailla merkityksettömänä. Käsittelyn kohteet ja erityisesti tavat joilla niitä käsitellään ovat heppoisia. Esillä oleminen tuntuu voittavan sisällöt ja laadukkuuden. Tämän päivän suuri uutinen on Helsingin Sanomien ulkoasu. Onko väliä? Uudessa toiminnassa on aina alkuhurman vaihe ja se taitaa olla minulla nyt ohitettu. Tarvitsen taukoa erityisesti suomalaisessa kommunikoinnissa ja keskityn etsimään laatua globaalilla tasolla. Täytyyhän sitä laadukkuutta jossain olla 🙂

 

Ykkösen aamuTV somekeskustelu

Mukava jutustelu TV1 aamusella ja nyt jo YleAreenalla. Kiva että pyrittiin hahmottamaan kokonaiskuvaa sosiaalisen median välineistä ja niiden käytöstä. Rajoituttiin vain myönteisiin kokemuksiin, koska ohjelma oli lyhyt, taitavasti toteutettu väläys somekentästä. Meillä on välineitä yhdessä työskentelyyn ja sisältöjen jakamiseen ja työtavat muokkaantuvat jatkuvasti. Uusi väline vie aina aikansa ja pudottaa infantiiliin vaiheeseen jossa sisällöt unohtuvat. Nyt Google+ on tässä vaiheessa. Siitä näytettiin perusnäkymä ja hangout, notkumispaikka 10 hengelle. Muualla olin kuullut valituksia Google+ vaikeuksista, nyt sitä pidettiin helppona ja selkeänä 🙂 Se saattaa jopa muodostua kokoavaksi paikaksi kaikille toiminnoille, vaikka some filosofia ei suosi keskittymistä yhteen. Aika näyttää.

Ohjelmassa oli mukana Twitter ja FB sivu (josta ei havaintoja vai enkö huomannut) ja Google+. Tätä pidettiin saavutuksena, no sai siinä moni tilaisuuden tulla esiin (nyt twitter on täynnä huudahduksia että minäkin olin siellä). Lapsellinen ilo taitaa olla yksi puoli some-elämää, mikäs siinä. Olihan se aiheen mukainen toteutus, demo keskittymisestä kirjoita puhu ajattele –tilanteessa. Osallistujien kokemus näkyi siinä etteivät hermoilleet välineiden toimivuutta.

Välimatkojen katoaminen ja osallistumismahdollisuuden tarjoaminen syrjäytymisvaarassa oleville (kuten seniorit !) tuotiin esiin ja nehän ovat olleet verkko-opintojen kiistattomia ansioita jo pitkään. Avoimuuden vaikutus yrityskulttuureihin, miten lie jatkossa? Yhteistyötä on osattu tehdä ennenkin kun sen merkitys on ymmärretty.

Somen valoisia puolia siis valotettiin tässä aamuTV ohjelmassa. Mieleen nousi eilen julkistettu TED Talk Mikko Hyppösen puheenvuoro nettielämän varjopuolista. Upeasti havainnollistettu hyökkääjien aktiivisuus ja oveluus, Mikko alkoi vaikuttaa ritarilta joka taistelee pahaa vastaan. Tämäkin puoli on totta. Twitter viesteissä on minullakin kummallisia juttuja enkä tiedä miten päästä niistä eroon. Tylsää ja aikaa vievää, ei todellakaan yhteistyötä edistävää.

BBC:n TV sarja (Krotoskin haastatteluineen) taisi olla kokonaisvaltaisin kuva netistä valottaen etuja ja haittoja. Vaikka olemme siellä mainosten kohde ja kauppatavara, voimme silti käyttää nettiä ja somea, kunhan osaamme.

Mielessäni on tällä hetkellä myös se miten ihmeellistä on ihmisen kehitys. Sain viettää aikaa 1,5 vuotiaan Justuksen kanssa ja seurata maailman haltuunottoa leikkimällä ja puhumalla, kieltä oppimalla. Se ylittää huimasti nämä netin tarjoamat välineistöt kiehtovuudessaan. Ei ole lapsen ihmettä voittanutta, ei, sanoo mummi. Jotenkin tuntui mukavalta myös se kun vilkaisin kaverien tuotoksia FB:ssä, siellä oli luontoa, matkoja ja muita lomanautintoja. Itse satuin lipsahtamaan tänne hetkeksi…