Uusia luentoja oppimisesta

Learning Futures Festival kokosi viime viikolla asiantuntijoita verkkoesityksiin, jotka on nyt saatavilla nauhoituksina kaikille ja kaikkialla. Olen nautiskellut muutamista. Gilly Salmon osallistui moniin sessioihin kuten OnlineEducassakin (siis Berliinissä). Kuuntelin paikasta Australia 1 hänen pohdintansa oppimisen tulevaisuudesta menneisyydestä katsoen. Vaikka jokainen huominen alkaa keskiyöllä on pretty clean. Leicester University tarjoaa äänitykset, taitaa olla Gillyn oma yhteisö.

Kuuntelin myös Grainne Conolen esityksen UK:n ensimmäisen päivän keynote osallistumisen vaatimista digitaidoista. Olipa mukava nähdä Connect Prossa tämä kuva ja kuulla Ville Venäläisen nimi brittienglanniksi.

conolesometu
Olemme mukana näissä kansainvälisissä tapahtumissa myönteisinä esimerkkeinä. Ei ole harvinaista kuulla Suomea kehuttavan milloin missäkin yhteydessä. Kotimaassa sitten surraan sitäkin enemmän 🙂

Kuuntelin myös Donald Clark ja James Morrison puheenvuoron luentoja vastaan ja Stephen Downes luennon puolesta. Oli kodikas olo kun Downes osoitti kaikkien muiden mielipiteet vääriksi ja hänen oikeiksi. Kullakin on tapansa olla olemassa, toteuttaa itseään. Terry Anderson on myös puhujana, pitäisikö kuunnella..

Kirjoitin tämän ylös korostaakseni miten paljon näitä avoimia nauhoituksia on nyt käytössä. Jos olisin edelleen opettajankoulutuksessa, laatisin näiden ympärille opiskelijoiden kanssa kiintoisia tehtäviä. Onkohan mulla ikävä työhön? Se on Raija Lietosen syy kun kuuntelin hänen TV1 Seniori työssä puheenvuoronsa. Se on vielä pari päivää verkossa. Raija arveli 60v. jaksavan paremmin työelämässä kuin nuoret. Myös näissä globaaleissa avoimissa opinnoissa joita silloin tällöin esittelen, suurin ikäryhmä osallistujilla on 55+ Miksiköhän?

Sosiaalinen itseorganisoituminen

Edellisessä postauksessa kuvattu SOMUS hanke sanoo tutkineensa sosiaalista itseorganisoitumista, siitä otsikko tälle jutulle. Olen tutustunut loppuraportin tätä koskeviin osiin ja maistelen niitä tässä.

Aiemmin muistan ihastuneeni itseorganisoitumisen käsitteeseen Pirjo Ståhlen väitöskirjan myötä. Miten kritiikittömästi sen otimmekaan luonnontieteistä käyttöön ja lintuparvet vakuuttivat että tapahtuu sitä. Se oli jotenkin kiehtovaa, kuten uusi aina on. Nyt sitten opiskelin enemmän ja Somus loppuraportti oli hyvä tapa aloittaa. Siihen on koottu perustiedot ja muodikkaimmat lähteet, Kari Hintikka asiantuntijana.

Itseorganisoituminen on prosessi, jossa muoto, malli tai rakenne ilmaantuu systeemiin ilman keskusjohtoa tai ulkoista suunnitteluelementtiä. Ja tämä prosessi tapahtuu suuressa ihmisjoukossa  (lauma tai parvi). Aloin ihmetellä että mitenköhän se lopulta on mahdollista ja samaa näkyi Hintikka ihmettelevän. On kyse paradoksista, koska ideaan liittyy kaiken institutionaalisen järjestyksen kieltäminen. Silti ilman järjestystä ei mitään tapahdu, mikään asia ei voi edetä. Miten siis järjestys syntyy?

Välineet on helpoin nähdä ja hyväksyä, tarvitaan oikeat välineet ja niitä on nyt lisääntyvästi tarjolla. Voidaan tiedottaa helposti ja koota tietoa, rakentaa sitä isollakin porukalla. Mitä muuta tarvitaan?

Yhteinen toiminnan kohde, painopiste, suunta on oltava tai toiminta hajoaa. Lisäksi tarvitaan koordinoivia elementtejä ja ihmisiä. Pitkäaikainen toiminta (kuten sometu) vaatii huolehtijoita ja aktivoijia, muutamia palkattuja ihmisiä ja kytkennän organisaatioon jonka kautta tietovaranto säilyy  ja kasvaa turvallisesti. Somus hanke on minun silmissä samanlainen kuin lukuisat muut hankkeet joita julkisin varoin koko ajan käynnistetään. Raportoinnissa rakastetaan joitakin uusia käsitteitä, jotta erotuttaisiin muista. Se on inhimillistä ja myös suorituspisteiden kannalta tarpeen.

Itseorganisoitumisen suppilomalli (by Hintikka) muistuttaa sekä yhteistoiminnallisen tutkivan oppimisen mallia että yleisiä prosessimalleja (hankkeen vaiheet, opinnäytetyön, tutkimuksen…). Miten muuten voisi ollakaan. Erimielisyyttä vesiputousmalliin tuotiin esiin jos oikein ymmärsin.

somusfunnelRatkaisevaa kai on että osallistuvatko parven/lauman/joukon ihmiset oikeasti vai tuntevatko vain myönteistä yhteenkuuluvuutta? Ja millä nuokin sitten toisistaan erottaa? Subjektiivinen kokemus on aina ”oikea” kuten jokainen tunne on oikea.

Aiemmin käytettiin nimitystä joukkoliike ja joukkotoiminta, nyt sosiaalinen itseorganisoituminen.  Osallistumisella on ollut valtava merkitys minunkin elämässä, ihmisen pitää tuntea elävänsä merkityksellistä elämää ja puolustaa sekä kehittää jotain hyvää. Joskus organisoituminen toteutui demokraattisen sentralismin kautta: alussa avoin käsittely jossa jokaisen kanta nousi esiin ja sitten keskittyminen, yhteisen  toiminnan suuntaaminen, joukkovoiman käyttö. Jos jatkan näitä ajatuksia niin pian minulla ei taaskaan ole muuta uutta kuin että monenlaista vempainta tiedon levittämiseen jne on nyt käytössä mitä ei ennen. Ja nämä vempaimet tekevät osallistumisesta myös (liian) kevyen ja helpon, mitä Hintikka myös pohti.

Ainoa minua hämmästyttänyt kohta oli sometu-ningin kuvaaminen ystävien määrillä. En ole koskaan ajatellut että Ningin sisällä merkitsisin erikseen kavereita, yhteisö ja sen toiminta on kiinnostanut minua kaikissa ningeissä missä olen toiminut. Hintikka käyttikin tuota yhteisöä demonstroidakseen 1-9-90 jakoa mikä löytyy avoimissa joukkoliikkeissä (siirryin vanhaan käsitteeseen) – eikös tuokin jo kerro ettei sosiaalista itseorganisoitumista ole vaan supernörtit pyörittävät toimintaa 🙂 Tänään on IT-uutisissa että Wikipedian kirjoittajista 13 % on naisia, koska miesnörtit karkoittavat heidät. Jopa on avointa ja tasavertaista.

Seuraavana vuorossa on Aleks Krotoskin väitöskirja, linkin löysin Tuija Aallon blogin kautta. Väitös on sosiaalipsykologiaan mikä lisää minun mielenkiintoa. Jospa siinä päästään ihmisen toiminnan sisään, sosiologia katsoo ilmiöitä kauempaa. Aleks (nuori nainen) on tutkinut Second Lifen tapahtumia.

Case SOMETU osa 2

Eilen minulla oli integroitunut olo kun näin kehittämisen pitkän ketjun vuosikymmenten ajalta, aina löytyy innokkaita ihmisiä yhteistyöhön. Tarvitsen näiden ketjujen näkemistä jotta pääsen irti ajatuksesta että ”tämä on jo tehty”. Aika on aina uusi ja moni tekijä kontekstissa muuttunut.

Yksi oivallus oli tuo miten 90-luvulla voitiin keskittyä asiaan, oppimisen ja pedagogiikkaan, kun tekniikkaa oli vähemmän tarjolla. Viimeiset 10 vuotta on menty tekniikan ehdoilla ja mennään edelleen: tänäänkin olen käyttänyt pari tuntia ihan hukkaan kun etsin oikeaa paikkaa kertoa PayPalille mistä ottaa toisen blogin maksun, tieto oli jo siellä, mutta miten yhdistää se tieto ajankohtaiseen tapahtumaan. Voi että on tyhmää käyttää aikaa tällaisiin. Ohje oli hyvä, mutta silti vei aikaa.

SOMETU syntyi syksyllä 2007 jolloin aika oli kypsymässä avoimelle vaihdolle verkoissa. Pajassa Anne pohti sitäkin miksi opettajayhteisö alkoi toimia mutta esim kansalaismedia ei. Mielenkiintoista. Opettajilla oli selvä tarve saada tietoa ja tukea omien yhteisöjen ulkopuolelta, jatkuvasti eikä vain huhtikuussa ITKssa. Yhteistyötä on usein helpompi tehdä kauas kuin lähelle, sekin tuki sometua. Virtuaalihankkeet (amk, yliopisto ja koulu) olivat rakentaneet valmiuksia, samoin eOppimiskeskus. KEVER ammattikorkeakoulujen syntyvaiheessa toimi itseorganisoituneena laajana tukena (hallinto, tutkimus, opetus). Näin kokenutta porukkaa oli ”valmiina” sometun syntyessä kun toiminta oli avoin kaikille.

Vetäjien persoonat ja vastuupaikka merkitsevät nekin. Otavaopisto oli – ainakin minun silmissä – sopivasti sivussa kiivaasta oppilaitosten uudelleenorganisoinnista (amk, yliopisto, ammattiopisto) ja minulla oli myönteisiä muistoja Internetixistä. Anne tuli opetuksen kentälle maataloustyöstä ja tarttui reippaasti ja ennakkoluulottomasti uuteen työhön. (Kotka oli ollut joustavan koulutuksen malli 90-luvun alussa, en tiedä onko tällä ollut mitään vaikutusta. Se oli ensimmäinen paikkakunta jossa lukio ja ammatillinen koulutus pystyivät yhdistämään tarjontansa.) Villen kuva oli sometun sivulla (perustaja) ja seurasin hänen kommentteja varmistaakseni että on asiallinen ja tasapuolinen tyyppi. Olihan se, ei tykännyt kuitenkaan kun sanoin että on hyvä isä sometulle, ei halunnut huomiota. Otavaopiston virtuaalivalmiudet olivat välttämätön ehto ja ovat edelleen: jollei pajataltiointia case sometu olisi julkaistu, en kirjottaisi tätä. Sanna Brauerin tviittejä seuraan.

Sometun toimintaa on leimannut tekniikkakeskeisyys koska keskinäistä tukea tarvittiin juuri välineiden arvioimiseen. Nyt kun muistelin Peda-Forumia niin ymmärsin ärtymykseni ettei oppimiseen tai pedagogiikkaan päästä lainkaan. Oppimisalustojen opiskelu oli vienyt arkityössä 2000-luvun alun ja sama jatkui koska koko ajan tuli uusia välineitä ja oli kiire avautua suljetuista oppimisalustoista ulospäin. Pakko on myöntää että tekniikoiden opiskelu ajan vei. Jostain kummasta syystä innostuin kuitenkin verkko-opetusta kehittämään ja tekniset pulmat kääntyivät oppimisen lähteiksi.

Entä tulevaisuus sitten? Seuraan kiinnostuksella Hannu Linturia joka ohimennen kysäisi seuraavasta neljästä vuodesta – ja onhan tulevaisuuspajoja myös menossa Otavaopistossa (kovasti muistutti Opepro hanketta). Linturi on jo monta kertaa käynnistänyt kehityksen moottoreita muttei silti sano että tuota on jo yritetty jne. Jokainen aika on omansa, mutta osa kehitystekijöistä voidaan ennustaa. Keskinäinen tietämyksen jakaminen avoimesti nähtiin yhtenä keskeisenä – no sitäkin on aina ollut kuten myös kilpailua sen rinnalla. Ei se ole uutta mutta miten sen laatu?

Kuvaamassani edublogs-maksussa oli aiemmin tilanne jossa uskoin arvostetun amerikkalaisen bloggaajan ohjeita jotka olivat kuitenkin vääriä. Ratkaisin silloin asian kutsumalla poikani viereen ohjaamaan, en luottanut itseeni kun rahaa liikuttelin ulkomaille. Tarkoitan sanoa että avoimessa verkossa liikkuu paljon tietämättömyyttä ja paikkansa pitämätöntä ns tietoa, voi olla hyvällä tarkoituksella mutta väärää tietoa silti. Jakamista ihannoidaan ja uskotaan joukkojen voimaan. Ei se toimi jos ei kukaan osallistuja  tiedä.

Jospa otetaan järki käteen ja lopetetaan jokaisen teknisen vempaimen kokeilu, sen sijaan nautitaan oppimisen tukemisesta verkoissa. Analysoidaan oppimista, puhutaan siitä tosissaan (eikä vain anneta uusia nimiä). Oppimisen tukivälineet ovat parempia kuin koskaan, käytetään niitä mitä on … eikä vaan itketä mitä puuttuu. Kuulostaa kovin itsestään selvältä tämä mitä sanon …

Case SOMETU

Olipas mukava kuunnella Otavan opiston pajataltiointi case Sometu: lokakuusta 2007 – 3½ vuotta kulunut ja paljon tapahtunut. Ville ja Anne antoivat näytteitä ensimmäisestä tapaamisesta. Itse kuulin siitä ammatillisen opettajakorkeakoulun opiskelijalta, joka opiskeli Jyväskylän ryhmässä Otava-opistossa opettajana toimien. Hän oli minun ja Ihanaisen Pekan yhteisellä verkko-opintojen ohjauskurssilla (yhteinen Helsinki-Jyväskylä). Itse kerroin asiasta Sosiaalisen median kurssilla, jolle osallistuin Tampereella (vetäjänä Jarmo Tanskanen /Opetushallitus, Opeko). Tämä on esimerkki siitä miten tieto heti  levisi ja jäseniä alkoi valua SOMETU -ningiin niin että seuraavana keväänä oli ITK aikaan jo 350. Aika oli tosiaan kypsä tai puolikypsä.

JAIKU- porukkaan viitattiin paljon, sillä tuntuu olevan erityistä merkitystä. Itse liityin siihen Pekan kannustamana mutta en sitten sieltä koskaan mitään löytänyt, se myytiin Googlelle ja vaikka tunnukset oli, ei sisään päässyt. Ensimmäisiä some-porukan livetapaamisia muistan katsoneeni tallenteena, mutta en muista sisältöjä. Seurasin hyvin satunnaisesti aluksi.

Seuraavan pääsiäisen aikaan osallistuin kuvan lähettämiseen Flickriin. Tapahtuman ideoivat Ville ja Pekka. Kuva oli pitkään ainoa minulta julkaistu, mutta hyvin kotitietokone sen muisti ja löysi. Tykkään siitä edelleen:

varjot500Tuon jälkeen tuli käytyä sometu-ningin sivuilla entistä useammin. Jossain vaiheessa Irmeli Pietilä veti minut keskusteluun, kun käytti aloitteessa minun blogia, se tuntui hiukan hurjalta. Kiinnostaaks ketään oikeesti? taisi olla keskustelun nimi ja kysymys tuli opettajaopiskelijoilta. Ketjusta tuli pitkä, sen muistan ja oli kiva kirjoitella.

Helmikuulta 2009 muistan sometun Jyväskylä- tapaamisen, jonka Pekka ja Memma järjestivät, minä varasin paikan ja Otava-opiston pojat toi tekniikan. Olin juuri palannut Sveitsistä enkä voinut sitoutua järjestelyihin. Työpaikan ihmemies Sami siitä nautti, muistelen, kun tapasi osaavia kollegoja. Minustakin löytyy mainio kuva jonka Tarmo otti ja  julkaisi. Valmisteltiin ITK varten, itse lähinnä ihmettelin 🙂

Sometu oli sitten näkyvästi esillä ITK:ssa 2oo9, josta pajassa oltiin edelleen ylpeitä ja muisteltiin että ITK järjestäjät suhtautuivat varauksella, olivat odottavalla kannalla. Itse muistan ajatelleeni että ITK ja SOMETU ovat ihan samaa talkootyötä ja tavoitteetkin samansuuntaiset. Miksi ihmeessä pitäisi kilpailla ja vertailla? ITK oli toiminut pitkään ja se voitiin nähdä ikäänkuin instituutiona, kai. Itse olin juuri oivaltanut että talkoilla se ITK syntyy ja keskinäisellä innostuksella hengissä pysyy. – No seuraavan vuoden sometu kokemus viittasi jo siihen että sama trendi on jo sometun sisällä: kuka jaksaa aina innostua? Some ei ole uutta enää.

SOMETU Ning oli minullekin vertaiskeskustelun hyvä harjoituspaikka. Muutamia pitkiä ketjuja syntyi 2009 sosiaalisen median määrittelystä, twitterkapinasta, ja yleisistä kehitysstrategioista. Myös case rajojen kokeilija on muistissa. On vaikea nähdä eroa sairaskertomuksen vs eksentrisen persoonan välillä – siitäkin selvittiin mutta… onko sen jälkeen syntynyt enää pitkiä ketjuja?

Itselleni viimeinen innostus oli v. 2010 keskustelu sometusta ylipäätään, sen tarkoituksesta. Yritin osallistua siihen, koska olen aina halunnut analysoida kehitystapahtumia. Jotenkin koin ettei keskustelua haluttu tai tarvittu ja se jäi silleen. Ajattelin että saa olla minun puolesta. Näin että sometu on (vain) paikka löytää kavereita hankkeisiin. Sosiaalisen median pikku yritykset valtasivat enemmän tilaa.

Tässä ensimmäiset tunnelmani kuuntelun  jälkeen. Jatkan yleisemmällä pohdinnalla jonain päivänä.

Miten verkostossa keskustellaan?

Työstän parhaillaan tutkimusta viime syksyn maailmanlaajuisesta konnektivismin opiskelusta. Kolme kurssilaista on tuottanut kässärin joka on menossa konferenssiin ja sitä etukäteen työstetään porukalla (mahtavaa!). Olin  mukana tuolla kurssilla ja tutkimuksen kaikissa vaiheissa. Samanaikaisesti on menossa edellisessä postissa mainittu sometu-keskustelu. Kumpikin näistä opettaa.

Kun opiskelu on avointa, erilaisuuden sallivaa, osallistujien autonomiaa kunnioittavaa ja yhteyksiin pyrkivää – se on haasteellista ja asettaa vaatimuksia osallistujille. Niinpä selvin käyttäymismallin tunnistus maailmanlaajuisella kurssilla olikin kammottava häiriökäyttäytyminen ja vallan anastaminen sitä kautta. Tämä johti vetäytymiseen, totta kai, koska aktiivisen vaikuttamisen mahdollisuus meni joksikin aikaa. Ihmiset lopettivat tai siirtyivät omiin blogeihin, jotka ao häirikkö vielä yksitellen haukkui foorumilla. Tuo on yksi tapa osallistua ja lienee jotain sukua ilkeämieliselle twitteröinnille, yksi avoimen median sivujuonne.

Tutkijat kirjoittavat autonomian ja avoimuuden paradoksista, miten ne alkavat vaatia vastapainoksi moderointia ja ohjausta ym. Tällaisten paradoksien keskellä eletään avoimissa keskustelussa (ja muutenkin 🙂 ). Tutkimus paljasti myös vetäjien odotukset ja frustroitumiset ja herätti kysymyksiä ainakin minun mielessäni. En ole yhtään varma haluavatko he kuulla muiden ääniä vai riittäävätkö omansa heille kummallekin. Arvostan ja ihmettelen, yhtä aikaa.

Muita CCK forum-keskusteluun vaikuttaneita tekijöitä olivat erilaiset ekspertiisit ja erilaiset kielet (tässä tarkoitan käsitteistöt, toki englanti valtakielenä oli haaste monille), erilaiset oppimisen tyylit ja identiteetit. Näistä opin paljon sometun twitter keskustelussa, se oli osaksi väärinymmärrystä ja selitystä ja itseensä ottamista milloin mistäkin.  Selkeys ja yksiselitteisyys tuntuvat aina olevan hukassa, vaikka kuinka rautalangasta vääntäisi. Osallistuessa oppii tuntemaan sekä itseään että muita ja tietää miten itse kullekin henkilölle asioita kannattaa ilmaista jatkossa. Ja miten itse kirjoittaisi mahdollisimman yksiselitteisesti koska foorumeille kirjoitetaan laajalle pontentiaaliselle lukijakunnalle.

Jokainen keskustelu sometussa on osallistumalla oppimista, jossa tunnistaa omia ja muiden ajattelun ja tuntemisen ketjuja. Se on nykymaailmassa tarvittavan I am the platform verkostossa elämisen kurssi jossa itseluottamus tulee punnituksi ja vahvistuuhan se useimmiten. Jokaisen osallistujan selän takana näen sata muuta, jotka eivät vielä uskalla kirjoittaa. Tulkaa mukaan!

Sosiaalisen median asiantuntijat ihmettelemässä

Olen tänään (vasta) lukenut Voimala ohjelman (11.5. uusinta 13.5.) herättämää keskustelua Qaikussa ja monissa blogeissa. Ihastuin tähän Eero Leppäsen kannanottoon Lapin automatkalta porojen ja koskien keskeltä. Asiantuntevia kysymyksiä helsingin herroille ja rouville.

Monissa ihmisissä on herännyt muistot siitä mitä ihanaa ja merkityksellistä he ovat sosiaalisen verkon löytämisen kautta kokeneet ja miten elämä on ratkaisevasti avartunut. Näin on. Hämmästyin toisaalta sitä kritiikkiä mitä toisinajattelijaa kohtaan esitettiin. Minussa ohjelma vain osoitti että Jaana Venkula on ihan ulkona kaikesta kuten hän kertoikin. Harmitti tietysti hiukan että hän s-postitulvan edessä lopetti digitaalisen toiminnan kun silloin olisi juuri voinut organisoida opiskelijat tukemaan toisiaan. Sitä olen tehnyt vuosikausia ja se on kivaa. Mutta eihän me kaikki voida kaikkea, Jaana on jo tehnyt merkittävän elämäntyön. Kunnia sille: hänen ajatuksensa tietämisen ja taitamisen kaksoiskierteestä spiraalina on edelleen mielestäni mainio sanokoon tiedeyhteisö mitä vaan.

Samoin minusta oli ihan kiehtova se kriittisempi nuori mies jonka nimeä en nyt muista. Hän oli asunut jenkeissä kai ja nähnyt siellä jotain mitä minä en täällä. Ja tottahan se on että menetelmät tulevat ja menevät, muuttuvat eikä kukaan tiedä mikä nimenomaan pysyy. Myös minä valikoin mihin menen mukaan.

Onko suomalaisessa sosiaalisen median yhteisössä uskonnonomaisia piirteitä ja ihmisten jakamista me – nuo toiset ryhmiin. No jakautuuhan ihmiset, totta se on ja epäluulo verkoissa eläviin on edelleen voimakas. Sitä on vaan pakko sietää – ei ihminen muuta käsitystä ennenkuin se saa itse voimakkaan myönteisen kokemuksen. Sitä olen pyrkinyt järjestämään työssäni ammatillisessa opettajankoulutuksessa ja on se tullut vuosi vuodelta hiukan helpommaksi.

Eniten minua hämmästytti se että monissa asiantuntijoissa jotenkin kolahti syytöksenä ne Venkulan puheet … se kertoo että ihmisen sisässä on kaikupohjaa. Elääkö se meissä kaikissa se kysymys verkkovuorovaikutuksen aitoudesta vaikka me tiedämme että ihmiset täällä kohtaavat. Ei noin voimakasta reaktiota synny ilman kaikupohjaa.. täysin asiattomat syytökset menee ohi kuin se vesi hanhen selästä.

Jos vielä kommentoin sitä aivotoimintaa ja masennusta niin niille hymyilin suoraan koska tiesin ne aivan paikkansa pitämättömiksi. Puhutaanhan TV:n ohjelmissa paljon huuhaata. Yhtä lailla minä hymyilen kun konnektivismin kehittäjät perustavat muka aivotutkimukseen vaikka eivät tunne sitä. Aivojen tutkimus kehittyy huimaa vauhtia mutta se ei selitä ihmisen käyttäytymistä kuin aivovaurio- tai huumekokeiluissa. Aivot ovat hyvin joustava ja toimintakykyinen elin. Olen siirtynyt käsitöistä webbisivuihin – ei niissä ole eroa aivojeni kannalta eikä käsien.

Tuosta Eero-linkistä pääsee nopeasti eteenpäin ja tietysti Annen Opeblogi ja Tarmon ja Jarmon blogit ovat tuossa oikealla ja uutena Virve. Jos tämän lukee joku joka ei vielä ole keskusteluja seurannut…