Suomalainen murros elettynä ja koettuna

Kesäkuussa virisi ajatus koota ”Imatran yhteislyseo 1964” ylioppilaista yhteinen tarina. Tässä blogissa viimeiset 9 postausta liittyvät teemaan. Idea jäi ilmaan kesän koittaessa ja siihen piti palata syksyn tullen. Ajattelin kertoa tässä omista lukemisistani teemaan liittyen. Kirjastoista löytyy herkullisia aineistoja jotka herättävät omia muistoja.

Erityisen innostunut olen Laura Kolben monista teoksista. Hän on historioitsija ja osaa jakaa tietämystään hyvin luettavassa muodossa. Lähimpänä meidän hanketta taitaa olla Järvinen K & L. Kolbe Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (2007 / 2008). Joku jo kysyikin luokkaretki- käsitteestä aiemmin mutten osannut vastata. Nyt tiedän sen tulevan ruotsalaisesta ilmaisusta, jossa luokkaretki merkitsee nimenomaan retkeilyä yhteiskuntaluokissa. Kirjan alaotsikko on Nykysukupolven kokemuksia tasa-arvosta. Ilmankos se puhuttelee minua kun muistin oman työläistaustani heti kun lukiovuosia alettiin muistella. Katriina Järvinen edustaa työläistaustaa ja niinpä hänen kertomuksensa puhuttelee minua erityisesti. Laura Kolbe edustaa helsinkiläistä keskiluokkaa, mutta antaa mainioita käsitteitä sosiaalisen muistin kuvauksiin. Tosi kiva oli lukea myös hänen Kaupungissa kasvanut – oman historian kuvaus Helsingin lähiöstä keskustan osoitteisiin. Vaikka ikää on vähemmän näillä 1950-luvulla syntyneillä, ei sitä huomaa lukiessa. Tästä syntyi oivallus, että olemmehan eläneet kaikki kaudet syntymän jälkeen. Kelpaa niihin peilata omia kokemuksiaan.

Roosin sukupolvitutkimus tuli ensimmäiseksi mieleen ja viittasinkin siihen useasti. Nyt löysin uuden kokoomateoksen Kenen sukupolveen kuulut? suurten ikäluokkien tarina, jonka ovat toimittaneet S. Purhonen, T. Hoikkala ja J.P. Roos (2008). Teoksessa peilataan sukupolven peruskuvausta (muutoksen tai suuren murroksen sukupolvi) myöhempiin koko yhteiskuntaa koskettaneisiin murroksiin, kuten 1960 luvulla alkaneeseen arvomurrokseen ja radikalisoitumiseen. Se on koskettanut enemmän tai vähemmän – polut haarautuvat elämän kuluessa. Tämä teos antaa vankan taustan kokemusten tulkinnalle.

Sattumalta törmäsin myös vanhempaan teokseen Miten minut on kasvatettu (1986), toim. Ritva Haavikko. Kuusi tunnettua suomalaista kertoo tarinansa ja avaa kehitykseensä vaikuttaneita tekijöitä. Valintaperusteena oli merkittävä elämäntyö suomalaisessa yhteiskunnassa ja aineisto käsitti kaksi yläluokan perhettä (akateemiset aateliskodit), kaksi keskiluokan (kauppiastaloudet) ja kaksi työväenluokkaan luettavaa perhettä. Jo tuo jaottelu muistuttaa miten lähellä yhteiskuntaluokkiin jako on Suomessa ollut. Kirja on antoisa koska siinä haetaan nimenomaan omaan kehitykseen vaikuttaneita henkilöitä ja tekijöitä.

Päälimmäisenä mielessä on nyt Laura Kolben yhteenvedot suurista ikäluokista.

He ottivat jo 1970-luvulla luontevan paikkansa kehityksen kärjessä, uudistuvan Suomen äänitorvena. Ikäluokka pitää edelleen hallussaan julkisen sektorin virkoja. Sen ääni kuuluu mediassa, politiikassa ja kulttuurielämässä. Se on ensimmäinen koulutettu ja vaurastunut sukupolvi, jonka vaikutus ulottuu kaikkialle. Presidentti Halonen on 60-lukulaisen menestystarinan keulakuva. Suurten ikäluokkien historiakuvaa leimaa murros, vapautuminen ja yksilöllistyminen. Sukupolven suurin missio liittyi porvarillinsen hegemonian murtamiseen… Tiedostavilla on kiire pelastaa mailma. Piti taistella imperialismia vastaan ja nostaa kehitysmaat jaloilleen.” (Kolbe, kaupungissa kasvanut, 2005,130-131).

Tuon yhteenvedon jälkeen on suuri ikäluokka jäänyt tai jäämässä eläkkeelle ja taas sillä on suuri vaikutus yhteiskunnan kehitykseen. Huomaan ajankulun vaikutuksen tulkinnoille, kun eilen katsoin Docventures ohjelmaa ja keskustelua vallankumouksista. Siellä tuntui että nyt ensimmäistä kertaa historiassa puhutaan vakavasti isoista muutoksista. Joopa joo. Hyvä että nytkin, tietysti.

Yksilötasolla mielessä on Katriina Järvisen kertomukset siitä miten vaikea on sopeutua eliittiin, osata keskustella, emännöidä rennosti tai ylipäätään elää yläluokkaan syntyneiden seurassa. Heitä on yliopistolla ja Helsingin Eirassa, Kaivopuiston ympäristössä, Kruunuhaassa ym. Luokkaretki jää vaillinaiseksi yhden elämän aikana, miten sitten seuraavan sukupolven? Minulla on sattumoisin lapsenlapset Eirassa nyt ja hiukan oudolta se tuntuu vaikka vanhat talot ja katunäkymät ovat ihania. Enpä olisi muuten tutustunut tuohon kaupunginosaan. (Vuokralla he tietysti asuvat, omistusasunnon sieltä saa vain perinnön avulla).

Miten jatketaan hanketta ”Imatran yhteislyseon 1964 ylioppilaat” ? Kuinka moni  lähtee kertomaan tarinaansa? Arja Pietiläinen laittoi postia seuraavasta tapaamisesta 5.6.2015. Tehdäänkö valmiiksi siihen mennessä? Minä voin tässä blogissa jatkaa omia pohdintoja mutta mukavampi olisi porukalla… Ihan kiva tapa voisi olla vain kirjoittaa tarinansa ja katsoa mitä syntyy – lopuksi voisi koota yhteiset ja yleiset tapahtumat peiliksi.