Verkko-opiskelun emotionaaliset esteet

Nyt olen hämmentynyt. Kävelin kuuntelemaan kognitiotieteen väitöstilaisuutta otsikon mukaisesta aiheesta Emotional Obstacles of Elearning. Aihe tuli lähelle omia intressejä, olen kirjoittanut samasta teemasta useaan otteeseen. Arvelin saavani uutta tietoa ja lisää syvyyttä aikaisempaan tietooni. Kävi päinvastoin, olen hämmentynyt siitä miten eri tieteenaloilla käsitellään tällaista teemaa. Yliopiston tiedotteen (johon linkki edellä) otsikko kertoo paremmin tutkimuksen sisällöstä: Huomioita verkko-opetuksen käytettävyyden suunnitteluun ja kurssien tukitoimiin. Asiaa valaisee myös väittelijän opintorekisteriote ja CV jotka Google tarjoaa väitöstietojen lisäksi. Väittelijä on opiskellut pisimmälle tietotekniikkaa ja tietojärjestemätiedettä, vähemmän kasvatustiedettä,  johtamista ja organisaation toimintaa, kognitiotieteestä on johdantokurssi. Väittelijä on toiminut pääosin tutkijana. Tämä siis  googlaamalla, en tunne häntä enkä kognitiotieteen opintoja Jyväskylän yliopistossa. Odotukseni olivat korkealla, kun vielä paikka oli Agora, suurenmoinen avara rakennus Jyväsjärven rannalla, sama josta Nokia poistui pari vuotta sitten – ideana kai oli luoda yhteys tieteisiin. Ajattelin että kognitiotiede ymmärtää ihmisen mieltä kun oli emootiot tutkimuskohteena.

Tutkimuksen tulokset ovat sinänsä selviä, verkko-opiskelussa on negatiivisen ja positiivisen kehän mahdollisuus. Tunteista nimettiin ylpeys vs frustaatio. Negatiivinen asenne voi lähteä vaikka liian pienestä fontista tai ettei nappulaa löydy. Ilmeisesti ajatus kulki niin että kurssien piti olla valmiit etukäteen eikä vuorovaikutusta sen aikana näissä asioissa ollut. Kun kysyttiin esimerkkiä negatiivisesta niin väittelijä kertoi esim että ei saanut palautetta tehtävästään lainkaan. Myönteinen kehitys taas lähti siitä kun opettaja kommentoi nopeasti. Emotionaalinen käytettävyys olikin opettajan toiminnassa eikä verkkoympäristössä.

Teknofobia tuli käsitellyksi ja ihminen -teknologia vuorovaikutuksesta jotain suuntalinjoja. Ei maar psykologista tulkintaa voi vaatia ihmiseltä joka ei ole sitä lainkaan opiskellut? Toinen vastaväittäjä yritti, hän kun edusti psykologiaa (USA). Toinen tarkastaja oli Espanjasta, mahdollisuus kulttuurien väliseen keskusteluun oli ilmassa.  Väittelijä pysyi omassa aineistossaan eikä lähtenyt yleisempään pohdintaan edes pyydettäessä. Keskustelu pedagogiikasta ei edennyt, esim. pelit arveltiin lasten huvitteluksi. Minua hämmästytti tavanomaisten ennakkoluulojen esittäminen yleisinä totuuksina: verkko-opiskelusta ei tykätä, vanhat opettajat ja opiskelijat ovat vaikeuksissa kun he eivät osaa. En ole väitöskirjaa lukenut mutta tilaisuuden pohjalta syntyi tunne, että suuri osa aikaisempaa tutkimusta jäi käsittelyn ulkopuolelle. Tämä liittynee tieteenalan määrittelyyn ja tutkimusperinteeseen.

Olipahan kokemus. Papereista luettiin ja oltiin varovaisia, tunteet olivat poiskatkaistuna kaksi tuntia. Motivaationi osallistua seuraaviin väitöksiin on nyt koetuksella. Vaikka olipahan tuo havahduttava kokemus. En ole organisaatioiden kanssa ollut tekemisissä viime aikoina ja hämmästyin jo ennen tilaisuuden alkua kun vahtimestari ohjasi minut kulkemaan luentosalin takaovesta. Mistä se arvasi etten kuulu joukkoon?

Lisäys 20.12. Näin viisaasti Sivistys.net tiedottaa väitöksesta joten voin unohtaa hämmennykseni 😉 Kaikki on eteenpäinmenoa kun oikein katsoo.

Tunteiden säätelyä verkoissa

Eilen mietiskelin omien tunteiden säätelyä kuunnellessani Sanna Järvelän esitystä oppimiseen vaikuttavista tekijöistä. Tieto oppimisen tavoista ei aina riitä; tahto ja  tunnetila vaikuttavat syvemmältä ihmisen mielessä. Kokeilen käyttää itseä casena. Pidin taukoa blogissani, kun kävin matkalla eteläisessä Ranskassa, Välimeren ja vuoristojen välimaastoissa – ensimmäistä kertaa elämässäni siellä. Kylmä kotimaa vaihtui lämpimään ja maisemat olivat huikaisevia. Tästä näyttö:

Kuva on otettu korkealta vuoren rinteeltä, jossa huima kuljettajamme ajoi auton levyistä tietä. Kaukana siintävät Monacon kerrostalot. Matkan ohjelma oli myös sisällöltään antoisa, taiteita, historiaa ja nykypäivän elämää. Mielen sisältö vaihtui täysin viikon ajaksi. Mitä siitä seuraa matkan jälkeiseen elämään?

Heti ei pysty tarttumaan mihinkään vaan katselee ympärilleen uusin silmin, hakee paikkaansa. Orientoituminen on tärkeä vaihe, sitä ei pidä sivuuttaa ja mennä suoraan tehtäviin. Uudelleen arviointi on arvokasta aikaa vaikka se tuntuu tehottomalta. Paineiden sietämistä tarvitaan tässä luovan joutilaisuuden olotilassa. Työelämässä menin eteenpäin tekemällä rutiineja niin kauan kun mieli palasi esim. ison hankkeen valmistumisen jälkeen. Nyt vapaus sallii minun upota orientoitumiseen ja motivaation hakemiseen syvemmältä kuin ennen. Mitä tehdä kaikilla mahdollisuuksilla? Mikä oikeasti kiinnostaa niin paljon että tartun siihen?

Kenen kanssa jaan oman oppimisen säätelyn? Kuka houkuttelee minua eteenpäin? Tänään tuli heti 3 tykkäystä ystävällisisltä seuraajilta eiliseen blogipostiin ja myös naamakirjan PLEpeoPLE sivustolla tuli kivaa keskustelua. On tärkeää tulla oikein ymmärretyksi. Yliopistolla käydessä tapasin vielä muutamia vanhoja tuttuja ja muistoja heräsi. (Yöllä näin painajaisunia mutta se on toinen juttu).

Ennen eilistä olin jo käynyt Otavaopiston joulukuun pajassa kuuntelemassa Seppo Niemelän ja Erja Rusasen esitykset. Ne menivät vielä syvemmälle ihmisen kehityksen ytimiin kuin eilinen oppimisen jäsennys. Seppo palautti mieleen pedagogisen suhteen, tasavertaisen toisiaan kunnioittavan ja luottavan suhteen oppijoiden kesken. Se on niin totta, jossain ihmissuhteessa herää eloon ja löytää itsensä, voimavaransa. Sepon tapa kuvata antoi minulle vielä enemmän kuin eilinen minäpystyvyyden (self-efficacy) harjoittelu palautteen avulla. Sama asia mutta eri kielellä ja tasolla ilmaistuna.

Syvälle kehityksen alkuvaiheisiin meni Erja Rusanen kysyessään rohkeasti onko lapsen kiintymistarpeita huomioitu päivähoidon organisoinnissa. Aiheellinen kysymys, joskin mahdoton ratkaista – myös kotioloissa kehittyy vaillinaista ja turvatonta kiintymystä. Lasten väliset erot ovat myös isoja, en usko suoraviivaisiin suosituksiin. Mutta se pitäisi ymmärtää, että lapsen homma on syntyä minäksi ensimmäisen kolmen vuoden aikana. Se ei ole pikkujuttu, eikä se ole helppoa ole myöhemminkään. Erja puhui siitä miten hyviä hoitajasuhteita ei saisi katkoa, minä mietin että ihan sama on vielä aikuiskoulutuksessakin. Koulutukset voi organisoida niin että hyviä toimivia ihmissuhteita varjellaan. Tämä ratkaisu taisi puuttua eilenkin kun todettiin koulutuksen menevän pelkäksi suorittamiseksi, osasuoritusten keruuta vailla kokonaisuuden hahmotusta.

Miten voin auttaa itseäni? Tämän kysymyksen olin eilen kirjannut ylös. Hyvä kysymys, vastauksen pitää antaa kehkeytyä niin että ratkaisu tuntuu oikealta. Opinkohan jotain tätä kirjoittaessa? Tuntuu ihan mukavalta, riittääkö se kriteeriksi?

 

Intensiivin jälkeen

Mitä tapahtuu kun ammatillisen opettajankoulutuksen 28 opiskelijaa on verkkolähijaksolla opiskellen viikon ajan yhdessä. Siitä tulee intensiivijakso, joka imaisee mukaansa, saa ajattelun liikkeelle ja tunteet heräämään – syntyy ilmapiiri, jossa aikuisen ihmisen mieleen voi jotain uuttakin tarttua. Sitoutuminen, mukaan lähteminen, henkisen vaihdon salliminen tai jopa hakeminen – jostain täältä se kuvaus löytyy. Moniäänisyys ja äänistä kehkeytyvä dialogihorisontti, sanoo kollega Pekka ja miksen minäkin. Haluan kai vielä sitä ääntä määritellä tai ymmärtää.

Kaikki se mitä ihmisessä on, mitä hän tuo mukanaan, kaikki se vaikuttaa hänen osallistumiseensa. Tässä auttaa Gilly Salmonin vaihekuvaus. Jos ei ole lainkaan aiempaa vastaavaa kokemusta, niin sitä lähdetään sitten rakentamaan ja opettelemaan yhdessä oloa verkossa, onko se mahdollista jne. Nyt oli muutamia myös verkossa eläjiä, joille oli itsestään selvää että siinä opiskelessa myös ihmisiin tutustuu, se ei ollut enää sen kummempi homma, monesti koettu. Saman huomaa itsessäänkin: ensimmäisillä kerroilla väsyi nopeammin, nyt voi pitää nauttimisen päällä ja mielessään jäsennellä juttuja. Mutta vasta jälkeenpäin osaan tänne kirjoittaa.

Työssäolevien ihmisten vaateet ovat eri suunnilta niin kovia, että opiskelulle omistautuminen ei tahdo onnistua edes muutamaksi päiväksi. Miten sovittaa yhteen kaikkea tekemäänsä, siitä voisivat kurssilla olleet kertoa onnistuneitakin ratkaisuja. Yli 60 000 käyntiä yhteensä, vaihteli alle tuhannesta kuuteen tuhanteen henkilöittäin. Onhan tuo aika paljon. Kirjoitettuja viestejä 1500 viikon aikana, kaikki vuorokauden tunnit käytössä (kertoo BB verkkoympäristö).

Laatu syntyy kokonaisvaltaisen kohtaamisen kautta. Tunteet ja läheisyys (lehdessä joku tänään arveli niiden puuttuvan saarnoista) – intensiiviltä ne eivät puuttuneet. Tärkeä on myös sallia kaikki persoonalliset tavat olla, läheisyyteen ei pidä töniä, ovi on vaan auki (use it or lose it). Asiakeskeinen osallistuminen on ihan toivottavaa sekin, kohteena on verkko-ohjaustaitojen hallinta ja verkko-opetuksen teko kaikkiaan. Riittää siinä kognitiivistakin ainesta omaksuttavaksi ja jäsennettäväksi.

Osallistumalla oppiminen ja yhdessä luominen ovat niitä oppimisen tapoja, mitä tässä harjoitellaan tai eletään läpi, sanoisin mieluummin. Ovatko ne uusia vai ikivanhoja, sitä en käy tässä pohtimaan. Aamulla herätessä mietin vanhaa tarinaa leiviskästä, miten sitä käyttää. Ettei se maahan piilottamalla kasva, no ei tosiaan, paitsi siemenet.

Intensiivin kokemus on voimakas ja hallitsee koko elämää tuon viikon ajan (sitä ajattelee lettuja paistaessa, ulkoillessa, unissa). Aikuinen pitää herättää normaalin elämän unesta vai pitääkö? Onko siihen mahdollisuuksia ”pakollisten” opettajaopintojen puitteissa?

Yksi asia jota ihmettelin, oli todella runsas keskustelu 1+3 säännöstä jolla prosessi käynnistetään: kunkin pitää kirjoittaa yli aloite ja kolme kommenttia. Vaikka annettiin lupa unohtaa sääntö, niin moni piti siitä kiinni viime minuuteille. Se ei tarkoittanut, että ote olisi ollut pelkästään suorittamista, se oli muutakin. Tunnollisuus sanaa käytettiin, ihminen asetti kertojen määrän omaksi kriteerikseen. Viime vuosina ovat lisääntyneet kaikenlaiset ulkoiset mittaukset, onko kyse sellaisen elämäntavan sisäistämisestä? Seuraan minäkin huvikseni mihin aikani menee työasioissa, se on jonkinlaista hallinnan tavoittelua kai, että tiedän itse. Olisiko tuossa joku herkkä signaali luettavissa? Surullisempaa olisi sanoa että suoritusorientaatio voi hyvin ja on lisääntymään päin.

Tässä ensimmäisen päivän mietteet. Aurinko paistaa pitkäperjantaina ja lähden kävelylle.