Mitä on tutkimus ja tutkijaksi kasvu?

Tämä kirjoitus sai virikkeen kun kuuntelin Manuel Castellsin ja Pekka Himasen tutkimusraportin julkistusta Valtioneuvoston sivuilta (tallenteet tässä osoitteessa.) Paneelissa yksi professori arvioi, ettei ole kyseessä tutkimus, koska ei tuotettu  lainkaan uutta tietoa eikä julkaisun muoto ollut oikea (kirjallisuuskatsaus ensin jne).

Mieleeni palautui viimeinen tutkijakokemukseni Koulutuksen tutkimuslaitoksessa 20 vuotta sitten. Silloin minua puhutteli Riitta Suurlan tekemä jäsennys tutkijan identiteetin kehittymisestä. Jäsennys auttoi minua ymmärtämään omaa historiaani tutkijana. Olin vierailemassa Opetushallituksen hankkeen tutkijana ja halusin tarkistaa identiteettiäni.

Suurla lähti liikkeelle Kuhnin tieteenfilosofisesta esityksestä tieteen vallankumouksista (1962). Se vakiinnutti paradigman käsitteen tarkoittamaan tutkimusta ja havaitsemista ohjaavaa maailmankatsomusta. Esiparadigmaattinen vaihe on täynnä epäselvyyttä, kilpailevia koulukuntia yms. Toinen vaihe normaalitiede syntyy kun joku käsitys on vakiintunut perustaksi ja tutkija omaksuu tietyt dogmit, teoriat ja ontologiset sitoutumukset työnsä pohjaksi. Kriisivaihe syntyy kun normaalitiede ajautuu umpikujaan ja ristiriita voi johtaa jopa tieteelliseen vallankumoukseen. Samalla kun vanha murtuu niin uutta rakentuu. Kriisivaihe avaa silmät uusien ideoiden näkemiselle.

Suurla kokeili Kuhnin ajattelua yksittäisen tutkijan ammatilliseen kasvuun. Tein tästä yksinkertaistetun kuvan

tutkijaksiMateriakeskeisyys tutkijan työn ytimenä tuntui hyvin tutulta, siihen olin aikanaan saanut koulutuksen ja sitä näin tehtävän yliopistossa. Myös Antti Eskola kuvaili herkullisesti normaalitutkijoita jotka keräsivät aineistoa ja puursivat ahkerasti julkaisujaan (Työpäiväkirja 1992).

Teoriavaltaisuus oli tuttua sekin ja usein se omassa elämässä, nuorena ja innokkaana, taisi toteutua varsin yksisilmäisesti julistamisen tapaan. Siihen pääseminen vaati kuitenkin itsensä haastamista ja työlle antautumista. Erityisen kiintoisa vaihe on kokonaisvaltaisuuteen nousu eli paradigmojen rakentaminen todellisuuden ehdoilla. Tutkija löytää pienuutensa ja työ omistaa tekijänsä, tutkijayhteisön. Kokonaisvaltaisuuteen pääsee vain kyseenalaistamalla teoreettisen paradigman ja hakemalla elämäntehtävää aikaan ja muihin konteksteihin sitoutuen.

Palaan julkistustilaisuuteen. Näin miten ällistynyt Manuel Castells oli suomalaisen professorin kannanotosta ja hän nähdäkseni vastasi tuolta kokonaisvaltaisen paradigman tasolta: Me luomme uutta emmekä pelkästään kerää materiaa ja tilastoja.

Olen alkanut lukea julkaisua Kestävän kasvun malli ja tässä vaiheessa voin todeta että kyllä kirjallisuuskatsaus on ja tapaustutkimukset perustellaan hyvin. Uutta tietoa olen jo saanut aika lailla mutta siitä myöhemmin. Nyt kokeilen miten tämä asettuu blogiin … Menihän se paikalleen.

Yksi kiintoisa kysymys voisi olla: mitä uutta on todettu tieteiden kehittymisestä ja tutkijoiden ammatillisesta kasvusta. Onko monitieteinen tutkimus kehittänyt omat paradigmansa?

Lisään vielä Juha Suorannan blogiin linkin, hän kyselee samaan suuntaan ja tuntee uudempaa keskustelua yliopiston sisältä käsin.

 

Huippuosaamista?

Olen kaupungissa koska kollega Veijo T. väitteli tänään keittiömestarien huippuosaamisesta. Teeman innostamana mietin nyt tutkijuuden vaiheita ja asiantuntijaksi kasvun vaiheita. Miten paljon niissä on samaa ja mikä saa ihmisen innostumaan pysyvästi jostain niin paljon että rakentaa elämäntyönsä sen ympärille.

Tutkijan vaiheista minulla on tallessa vuoden 1993 tutkijuuden ajoilta Riitta Suurlan kuvaus, joka on yhden casen syvä analyysi. Vaiheistus kovasti puhutteli minua tuolloin ja muistan sitä Koulutuksen tutkimuslaitoksessa muillekin levittäneeni. Vaiheistuksessa tieteen paradigmaattiset muutokset (Kuhn) sidotaan tutkijaan, jotain vastaavaa tieteen ja ihmisen murroksessa.

Vaiheistus

  • materiaalikeskeinen vaihe (aineiston keruu ja huolellinen raportointi)
  • teoriavaltainen (yhteen teoriaan sitominen ja sen avulla tulkitseminen)
  • kokonaisvaltainen (arvot, yleisempi yhteiskunnallinen vastuu) – nämä siis tutkijan prosessin vaiheita.

Tutkijan identiteetti muotoutuu edistyvässä toiminnassa. Toiminnan on oltava osaamisessa edistyvää niin että tutkija asettuu tutkimuskohteensa oppiin ja pyrkii oppimaan paitsi kohdettaan myös itseään tutkijana (voi että nautin näistä ilmaisuista edelleen). Kehitys etenee kriisien kautta, joissa samalla vanhaa murtuu ja uutta syntyy. Käsitteet murtuvat kehittyäkseen, luodaan perusta uudelle vaiheelle. Kehitys voi myös pysähtyä milloin tahansa jos ei ”suostu” uuteen kriisiin.

Verkko-opettaja työnsä tutkijana ja kehittäjänä? Materiaalikeskeistä toimintaa on harrastettu, koottu kokemuksia toimivista käytännöistä. Tällaista alkaa olla jo paljon. Entä teoriavaltainen ote, mitä se olisi verkko-opetuksessa? Oppimisen teorian ympärille rakentamista entistä tietoisemmin, ehkä. Kokonaisvaltainen ote verkkoihin ja verkostoitumiseen löytyy ainakin open source liikkeen kautta, ilmaiseksi jakamisen ilo ja sitä kautta naivi ja innokas maailman parantaminen 🙂 aina yhtä rakas asia.

Onko huippuosaamista verkko-opetuksessa? Voin ajatella CCK08 kurssin vetäjät huipuiksi siinä mielessä että he pystyvät organisoimaan maailmanlaajuisen yhteisopiskelun. Oppimisen Teorian hallinnassa he eivät ole huippuja (tulkintani mukaan), mutta sillä puolella löytyy paljon tekijöitä enkä nimitä huipuksi ketään. Sopiiko huippuosaamisen käsite lainkaan tähän?

Suomessa on ensimmäinen verkko-opettajapolvi syntynyt tai syntymässä, haparoiden ja itseään epäillen…  Aloitin ihan taitavasti tämän blogin määrittelemällä osatekijät, milloin tuohon olisi lisäämistä? Arvelen kaikkein tärkeimmäksi oman motivaation, sitoutumisen, hinku pitää olla jotta jaksaa kehittää. Veijolla on rakkaus keittiömestarin ammattiin kantava voima. Minä tunnen jostain syystä vetoa verkko-opettajuuteen ja tuota suuntautumista pitää itseltään kysellä, mitä kaikkea siihen mahtaa liittyä?