Kaipaatko kaveria oppimisen tutkimiseen?

Haluan tässä kertoa oppimisen tutkimuksesta, jota olen seurannut vuodesta 2009. Hanke lähti liikkeelle avoimen CCK08 kurssin jälkeen pyrkien ymmärtämään opintojen aikana tapahtunutta. Peruskysymys oli avoimuuden ja  rakenteiden suhde: millä ehdoilla emergentti oppiminen viriää? Hanke tuottaa tietoa jatkuvasti. Sitä esitellään konferensseissa ja julkaistaan lehdissä. Minä sain virikkeen kirjoittamiseen suomeksi, kun Jutta Itävallasta kysyi miten minä käytän Footprints of Emergence mallia opiskelijoitteni kanssa. Kun minulla ei enää sellaisia ole, haluan tiedottaa tästä mahdollisuudesta kaikille opetuksen kehittäjille.

Minulle läheisin hankkeen tutkija on Jenny Mackness, jonka blogi Jenny Connected on hyvä lähde hankkeesta kiinnostuneille. Roy Williams on toinen tutkija, jonka teoreettista vahvuutta en aina edes pysty seuraamaan. Hänen ajatuksensa ilmenevät hankkeen Wikispace-tilassa. He kumpikin toimivat sekä kouluttajina että tutkijoina ja näen hankkeen erinomaisena asiantuntijuuden kehittämisenä.

Yritän seuraavaksi esittää keskeisiä ideoita lyhyesti. Oppiminen nähdään ilmiönä, joka voi kariutua kahdessa ääripäässä. Tästä kuva

palettia2Oppiminen voi olla niin etukäteen kiinnilyötyä (prescribed) että kiinnostus toimintaan katoaa, tai se olla niin kaoottista että oppija putoaa yli laidan. Raja-alueet kiinnostavat usein eniten ja tapahtumia niissä kohdin on mielestäni hankkeessa onnistuttu tavoittamaan. Tässä kokonaiskuva oppimisesta (kohde edcmooc-kurssi, minun oman oppimisen arvio):

HeliNurmiTämän kuvan olen piirtänyt  Wikispaces tilan ja Jennyn ohjevideon avulla. Luettelo ympyrän ulottuvuuksista on linkitetty tähän Jennyn blogipostiin kohtaan clusters-and-factors-mapping-sheet. En osannut linkittää siihen suoraan, se avautuu linkistä pdf-muodossa. Sitä kannattaa vilkaista, erityisesti kysymyksiä jokaisen tekijän kohdalla.

Mallin avainkysymys on näiden käsitteiden synty ja oikeellisuuden testaus. Tutkijoiden kokemuksella on yhteistyöllä on niiden määrittelyssä keskeinen panos, mutta teoreettinen tieto ja muut tutkimukset on myös käytetty hyväksi. Tämä prosessi kiehtoo minua. Jenny suositteli minulle tätä postia kun viimeksi kyselin perusteita. Teemaa on käsitelty monissa artikkeleissa myös.

Muistan ajatelleeni CCK08 opintojen aikana keskustelujen kaaosta seuratessani että Roy Williams olisi pitänyt toimia vetäjänä. Hän haki syvyyttä keskusteluun. Varsinaisesti vasta vuoden 2009 muisteloissa ja tutkimuksissa tutustuin heihin. Konnektivismi oli otettu uutena oppimisen teoriana (mukamas) sitomatta sitä aiempaan tietämykseen. Tarvittiin lisää tutkimusta.

Neljä kokonaisuutta (klusteria) kuvaa oppimista, kaksi ympäristöä ja kaksi oppijan toimijuutta. Ympäristöä kuvaavat 1. avoimuus vs rakenne ja 2. vuorovaikutukselle annettu tila. Oppijan toimijuus koostuu 1. autonomialle tarjoutuvasta tilasta 2. osallistumisen tapojen monimuotoisuudesta. Tunnen etten osaa kuvata näitä hyvin. Tämä tulee luetteloksi kun painopiste pitäisi olla oppimisen ytimessä. Näiden käsitteiden kautta avautuu oppijan ja ympäristön vuorovaikutus, siinä oppiminen tapahtuu.

Englannin kielellä on helpompaa

Framework takes a holistic view of learning in prescribed and open learning environments recognising the interrelationship between structure and agency and how they influence each other. Two of these clusters – open structure and interactive environment, relate to the design or structure of the learning environment, and two to learner agency. But the value of the footprints is in the depth of reflection that they can invoke…

The cluster elements are intended to reflect the learning experience. It was offered as a palette of characteristics which could be selected from or which could be replaced by other characteristics. Our experience has shown that these 25 factors provide a rich picture of the learning experience. The scores in themselves are not important. The patterns that the scores might reveal are of more interest. We are confident that the patterns that emerge through this process, can inform us about the balance between structure and agency, but do not see this as a precise measure.

Noloa kun en jaksanut kirjoittaa omalla kielellä loppuun asti. Toivon että linkit kertovat asiasta tarpeeksi jos kiinnostus herää. Lopuksi vielä linkki Jutta Pauschenwein  blogipostiin, jossa hän kertoo miten käytti tätä emergentin oppimisen ympyrää matkansa suunnitteluun ja arviointiin. Vain mielikuvitus on rajana..

Ajatelkaa mikä mahdollisuus tässä avautuu osallistua ihanien yhteistyökykyisten arvostettujen ihmisten kanssa uuden luomiseen. Kaikki haankkeen tieto on avoimissa julkaisussa eikä maksa mitään. Vuorovaikutukseen pääsee heti ilman hankalia matkoja tai hankehakemuksia. Vastaan mielelläni kaikenlaisiin kysymyksiin.

En osaa itse sitoa tätä nykyisiin suomalaisiin hankkeisiin kun olen jo 6. vuotta irti työelämästä. Onko samanlaista tekeillä? Jutta on ammattikorkeakoulussa töissä, Jenny ja Roy itsenäisiä tutkijoita. Jutta kokeili mallia viimeksi kurssillaan Competencies for global collaboration – ja  kertoi siitä Jennyn kanssa viime viikolla Networked Learning konferenssissa. Esityksen tiivis kuvaus tässä.

Elämäjulkaisijuuden kulttuurinen omaksuminen

Sari Östman on kirjoittanut väitöskirjan Millasen päivityksen tästä saisi? – alaotsikko sama kuin tämän blogipostin otsake. Tarkastustilaisuus oli Porissa 7.8. ja nyt olen lukenut teoksen yhden kerran läpi. Ajatuksia herää moneen suuntaan. Päälimmäisenä on innostus siitä että nettiosallistumista on tutkittu näin perusteellisesti ja löydetty siitä siivu, elämäjulkaiseminen, johon on osattu rajata tulosten esittely. Ihailen tutkijan pitkäjänteisyyttä ja selkeää esitystapaa. Lukeminen oli nautinto.

kissaTällä kertaa yritän kuvata päätuloksia ja miten niihin  tultiin. Aineiston keruu alkoi v. 2008 ja se kohtasi ensin vastustusta. Eri vaiheiden jälkeen aineistoksi muodostui 30 aikuisen netti-osallistujan tuottama aineisto. Naisia oli 23 ja kaikilla oli korkeakoulutasoinen koulutus, ikä vaihteli paljon ja yksi 1947 syntynyt oli mukana.

Tutkija kuunteli aineistoja ja hahmotti niistä laadullisen tutkimuksen menetelmin elämäjulkaisijaksi kasvun prosessia kulttuurisena omaksumisena. Väitöskirja keskittyy suomalaiseen nettikulttuuriin 1995-2014, jota se taustoittaa hyvin moneen suuntaan. Aineisto antaa tilaisuuden peilata omaa toimintaansa ja ratkaisujaan.

Elämäjulkaiseminen tarkoittaa kaikkea elämästä kertomista: tavallisimpia kuvat harrastuksista, ruokailuista, lemmikeistä, luonnon ilmiöistä. Näiden ohessa kerrotaan tuntemuksista. Blogit ja FaceBook mainittiin useimmin. Kyse on teknologiavälitteisestä elämäjulkaisemisesta.

Tutkija peilaa tuloksiaan Hårdin ja Jamisonin 2005 kulttuurisen omaksumisen teoreettiseen määrittelyyn ja käyttää runsasta sosiologian/ kulttuurintutkimuksen ja filosofian tieteellistä tietoa. Tuttuja nimiä lähdeluettelossa löytyy vaikka psykologian ja kasvatustieteen tutkimus jää ulkopuolelle. En ole lukenut Hård-Jamisonia mutta kulttuurisen omaksumisen kolme vaihetta tuntuvat tutuilta oppimisen vaiheilta: orientoituminen, harjoittaminen ja syventäminen. Niille opintojaksot yleensä rakennetaan. Tässä vain tutkittavat itse rakentavat oman polkunsa nettimaailmaan ja tekevät ratkaisunsa elämäjulkaisuistaan.

Omaksumisen alkuvaiheessa tietysti tutustutaan ympäristöihin ja välineisiin. Tekniikoiden ohella ihmetellään miten kussakin paikassa ollaan ja mitä itse siellä mahdollisesti haluaisi tehdä ja miksi. Lektiossa väittelijä antoi demonstraation niistä noloista virheistä joita alkuvaiheessa ilmenee. Auditoriossa valot sammuivat ja hän keskusteli jostain kaukaa kuuluvien äänien kanssa, otti vastaan palautetta ja korjasi käytöstään sen pohjalta. Demo oli tehokas yhteenveto sellaisenaan. Kulttuurisessa omaksumisessa menettelyt ja tavat muuttuvat; tottuminen. totuttaminen, tavallistuminen kuvaavat tätä. Ollaan menossa kohti rutiineja, ilmiön kotouttamista ja kesyttämistä. Sisäistämisen kautta toiminta tulee omaksi eli sisäistyy ja identiteetti avautuu sisältämään uusia tapoja.

Toinen vaihe suhteuttaa omaa toimintaa sekä itseen että yhteisöön jossa sitä harjoittaa. Kaikki on avointa kunnes toisin todistetaan. Elämäjulkaisemista koskevat lukuisat näkymättömät tai kirjoittamattomat säännöt, jotka vielä vaihtelevat eri yhteisöissä. Ärsyyntymistä ei voine välttää. Tavoitteena on fiksuna elämäjulkaisijana esiintyminen: intiimisyys ja privaatin suojelu kietoutuvat toisiinsa milloin mitenkin. Luottamuksen rakentaminen ja sen ylläpito ovat keskeisiä yhteisön toiminnan jatkumiselle. Olin ajatellut olevani tavallista sulkeutuneempi yksityiselämäni suhteen, mutta tuloksia lukiessa tiedostin toimivani kaikkein tavallisimmalla tavalla. Voin kertoa metsämansikoista mutta en puolisosta. Noin kaikki muutkin tekivät tuossa aineistossa.

Huomaan etten osaa referoida enempää tuloksia näin ulkomuistista. Suosittelen julkaisun lukemista, se löytyy Jyväskylän yliopiston Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuna 119.

Tutkimus valoittaa yhtä siivua suomalaisesta nettielämästä viime vuosien aikana. Moni kulkee kohti elämäjulkaisijuutta. Osoittautui ettei uusi avarampi identiteetti vie meiltä mitään pois. Se on identiteetin lisäosa: ajankohtaisen minuutemme päivitys.

Seuraavaksi aion hahmottaa omaa nettiosallistumista ja kysyä olenko minä elämäjulkaisija vai mitä olenkaan? Miten olen kehittynyt ja mitä jättänyt tekemättä?

Mitä on tutkimus ja tutkijaksi kasvu?

Tämä kirjoitus sai virikkeen kun kuuntelin Manuel Castellsin ja Pekka Himasen tutkimusraportin julkistusta Valtioneuvoston sivuilta (tallenteet tässä osoitteessa.) Paneelissa yksi professori arvioi, ettei ole kyseessä tutkimus, koska ei tuotettu  lainkaan uutta tietoa eikä julkaisun muoto ollut oikea (kirjallisuuskatsaus ensin jne).

Mieleeni palautui viimeinen tutkijakokemukseni Koulutuksen tutkimuslaitoksessa 20 vuotta sitten. Silloin minua puhutteli Riitta Suurlan tekemä jäsennys tutkijan identiteetin kehittymisestä. Jäsennys auttoi minua ymmärtämään omaa historiaani tutkijana. Olin vierailemassa Opetushallituksen hankkeen tutkijana ja halusin tarkistaa identiteettiäni.

Suurla lähti liikkeelle Kuhnin tieteenfilosofisesta esityksestä tieteen vallankumouksista (1962). Se vakiinnutti paradigman käsitteen tarkoittamaan tutkimusta ja havaitsemista ohjaavaa maailmankatsomusta. Esiparadigmaattinen vaihe on täynnä epäselvyyttä, kilpailevia koulukuntia yms. Toinen vaihe normaalitiede syntyy kun joku käsitys on vakiintunut perustaksi ja tutkija omaksuu tietyt dogmit, teoriat ja ontologiset sitoutumukset työnsä pohjaksi. Kriisivaihe syntyy kun normaalitiede ajautuu umpikujaan ja ristiriita voi johtaa jopa tieteelliseen vallankumoukseen. Samalla kun vanha murtuu niin uutta rakentuu. Kriisivaihe avaa silmät uusien ideoiden näkemiselle.

Suurla kokeili Kuhnin ajattelua yksittäisen tutkijan ammatilliseen kasvuun. Tein tästä yksinkertaistetun kuvan

tutkijaksiMateriakeskeisyys tutkijan työn ytimenä tuntui hyvin tutulta, siihen olin aikanaan saanut koulutuksen ja sitä näin tehtävän yliopistossa. Myös Antti Eskola kuvaili herkullisesti normaalitutkijoita jotka keräsivät aineistoa ja puursivat ahkerasti julkaisujaan (Työpäiväkirja 1992).

Teoriavaltaisuus oli tuttua sekin ja usein se omassa elämässä, nuorena ja innokkaana, taisi toteutua varsin yksisilmäisesti julistamisen tapaan. Siihen pääseminen vaati kuitenkin itsensä haastamista ja työlle antautumista. Erityisen kiintoisa vaihe on kokonaisvaltaisuuteen nousu eli paradigmojen rakentaminen todellisuuden ehdoilla. Tutkija löytää pienuutensa ja työ omistaa tekijänsä, tutkijayhteisön. Kokonaisvaltaisuuteen pääsee vain kyseenalaistamalla teoreettisen paradigman ja hakemalla elämäntehtävää aikaan ja muihin konteksteihin sitoutuen.

Palaan julkistustilaisuuteen. Näin miten ällistynyt Manuel Castells oli suomalaisen professorin kannanotosta ja hän nähdäkseni vastasi tuolta kokonaisvaltaisen paradigman tasolta: Me luomme uutta emmekä pelkästään kerää materiaa ja tilastoja.

Olen alkanut lukea julkaisua Kestävän kasvun malli ja tässä vaiheessa voin todeta että kyllä kirjallisuuskatsaus on ja tapaustutkimukset perustellaan hyvin. Uutta tietoa olen jo saanut aika lailla mutta siitä myöhemmin. Nyt kokeilen miten tämä asettuu blogiin … Menihän se paikalleen.

Yksi kiintoisa kysymys voisi olla: mitä uutta on todettu tieteiden kehittymisestä ja tutkijoiden ammatillisesta kasvusta. Onko monitieteinen tutkimus kehittänyt omat paradigmansa?

Lisään vielä Juha Suorannan blogiin linkin, hän kyselee samaan suuntaan ja tuntee uudempaa keskustelua yliopiston sisältä käsin.

 

Avoin globaali opiskelu houkuttelee 2013

Nyt valitsin kuvan joka sopii hyvästiksi tälle blogille: riittävän kaunis ja otsikkokuvan kanssa yhteensopiva, myös dramaattinen. Kuva on kesämökin rannasta (olisiko 1989) ja se näyttää kahden vastakkaisen voiman törmäyksen:

Minä luovutan hakemasta mielekästä osallistumisen paikkaa läheltä, aion elää globaalilla tasolla. Ja mitä siellä tekisin?

Englanninkielisen blogini ympärilläl lukijat lisääntyvät jatkuvasti, erityisesti Intia, Filippiinit ja Malesia nousevat USA:n ja UK:n rinnalle. Kanadasta ja Australiasta tulee ajoittain paljon lukijoita. Sisältöjen kiinnostavuus näkyy selkeästi: hakusanat learning theories, teacher education vetävät aina tulijoita. Saan myös postia Intiasta. Sillä suunnalla on oppimisen nälkä ja halu yhteistyöhön. Voin siis miettiä mikä oppimisen teorioissa ja käytännöissä kiinnostaa ja jatkaa kirjoittelua kouluenglannilla.

Tutkimus oppimisesta globaaleilla avoimilla kursseilla on kiehtonut jo monta vuotta. Tänään luin artikkelin emergentin oppimisen visualisoinnista, kirjoittajina Roy Williams, Jenny Mackness ja Simone Cumtau Footprints of Emergence IRRODL nr 4, October 2012. Kirjoittajat pohtivat emergentin oppimisen yhteyksiä rakenteisiin ja ohjaukseen. Mitä tapahtuu täysin avoimissa ja vapaissa oppimistilanteissa? Haaste on suuri ja siksi kiehtova.

Aion kokeilla uutta Coursera-opintoa tämän kuun lopussa: E-learning and Digital Cultures. Sitä vedetään Edinburgista Skotlannista, mikä viehättää eurooppalaista mieltäni. Aihe kiinnostaa minua ja työtaakan pitäisi tällä kertaa olla ihan hallittavissa. En ole katsellut kaikkea kurssitarjontaa jotta en ajautuisi hajottamaan voimiani liian moneen suuntaan. Konnektivismin opintoja seuraan nykyisin twitterin avulla.

Laittaisinko loppuun kuvan maailmankartasta: maat vihertävät enemmän tai vähemmän sen mukaan kun ovat englanninkielistä blogia klikanneet ja lukeneet. Maitten määrä on 148 joten tulee globaali olo. Olen oppinut kartoista paljon ja käyn Google Street viewn avulla tutustumassa paikkoihin. Seikkailua mieleni kaipaa aina vaan.

Kai tuo kuva jää nyt sen verran alemmaksi että se ei enää häiritse alkuosan sinertäviä sävyjä. Tyyli on köyhän perusoikeus kuten ennen todettiin 🙂 en nyt muista mikä kulttuurilehti se olikaan.

Nähdään! Tarkoitukseni on kommentoida suomeksi asianomaisissa paikoissa ja heti aina kun siltä tuntuu. Saa nähdä mitä tapahtuu..

Vuorovaikutus on yhteistyön ytimessä

Oli helppo uskoa Annaleena Airan väitöstutkimuksen tulos, että vuorovaikutushaasteiden ratkaisu on avain toimivaan työelämän yhteistyöhön. Väitöstilaisuus oli eilen ja kävin kuuntelemassa huvikseni. Yhtenä kohteena olivat teknologiavälitteiset yhteistyön muodot jotka minua erityisesti kiinnostavat nykyisessä elämässäni. Väitöskirjan nimi on Toimiva yhteistyö – työelämän vuorovaikutussuhteet, tiimit ja verkostot. Se löytyy digitaalisena, mikä ilahdutti ja sai lukemaan. Vastaväittäjänä oli Sanna Järvelä, mikä oli yksi syy osallistumiseeni. Halusin kuulla keskustelun oppimisen psykologian ja puheviestinnän asiantuntijan kesken.

Tutkimus on tehty huolellisesti ontologisista ja epistemologisista lähtökohdista johtaen ja kelvannee malliksi henkilöille jotka haluavat oppia työelämän jäsentämistä tieteellisen tutkimuksen keinoin. Itse olen paljon miettinyt tuota huolellisuuden määrää ja merkitystä, mihin kannattaa satsata missäkin tilanteessa. Tutkimus sisältää lyhyet yhteenvedot kustakin tuloksesta, ne ainakin tulevat luetuksi. Toinen iso ansio tutkimuksessa on sen aineisto, että se on kerätty aidosta työelämästä, jonka tutkija tunsi sisältäpäin, kuitenkin jättäen oman yhteisönsä tutkimuksen ulkopuolelle. Osaamisklusterit on koottu asiantuntemuksen perusteella monilta paikkakunnilla. Myös esitystapa on hyvin selkeä ja miellyttävä lukea, kai viestinnän ammattilaisuus ilmenee toiminnassa. Kannattaa siis vilkaista linkkiä.

Teknologiavälitteisyys nosti esiin ongelman että uusien välineiden käyttöönotto tuppaa olemaan hidasta, ihmiset ovat aluksi passiivisia. Työtapojen muuttaminen on aina se iso haaste. Vuorovaikutusta tulkittiin klassisen teorian mukaan: tutustuminen, kuohunta, normien haku, työskentely ja pysyvä haaste tuntuu olevan kuohuntavaiheen ymmärtäminen myönteisenä eteenpäin menona. Aion tarkistaa vielä mitä uusista verkoston teorioista on käytetty, ainakin Haythornwaite oli tuttu nimi. Selvä kuilu kuitenkin tuntuu olevan tieteenteon ja virtuaalielämän välillä. Olin alkuviikon Learning Analytics toisessa konferenssissa LAK12 jossa kolme päivää raportoitiin uusia helppokäyttöisiä datakeruun kokeiluja. Elämä juoksee aina tutkimuksen edellä ja vaikea on havainnoida tai jäsentää sitä mikä on vasta muotoutumassa. Jotain ymmärsin yksilön ja verkoston uudesta laadusta. Twitterin #LAK12 on nopea keino konferenssiaineistoihin vielä nyt ja pääsivulle tulee varmaan linkki äänityksiin.

Pohdiskelua ITK2012 luennoista

Seurasin kotona olisiko ITK:sta lähetyksiä ja olihan sieltä. Kuuntelin ensimmäisen aamupäivän: Digiveikot, Erik Duval, ministeri Gustafsson ja Tuija Aalto. Osuin paikalle kun Teemu Arina ja Teemu Leinonen kertoivat ajatuksistaan. Ja vielä kuulin Frans Mäyrän luennon viimeisenä päivänä. Aikamoinen paketti siis. Kiitos Sami Voutilainen ja JAMK osaava porukka, että pääsin etänä paikalle.

Erik Duval oli minulle tuttu monista esityksistään, joita olen blogeissani referoinut ja kommentoinut. Hän puhui LAK11 (Learning Analytics) ensimmäisessä kansainvälisessä konferenssissa ja monissa muissa. Nyt Erikin esitys oli lyhyt ja taisi herättää enempi kysymyksiä kuin ideoita. Jospa linkitän Liisa Ilomäen tulkintaan, uskotte häntä paremmin kuin minua. Kyllä Duvalia kannattaa seurata. Ensi viikolla on LAK12, josta tulee streamausta toivon.

Tarkoitukseni on pohtia kahta Teemua ja ITK:ta heidän kauttaan. Minua puhutteli Leinosen Teemun blogiposti Aaltoyliopistossa, jossa hän reflektoi esitystään . Jo kuunnellessa heräsi kysymys näiden kahden Teemun eroista. Tunnen sen sivuavan omaa kysymystäni tieteet vs verkostot, josta kirjoitin joku aika sitten ja valaisin tällä kuvalla:

Leinosen Teemu ei taida olla ihan tavallinen tieteen edustaja, hän lienee kunnostautunut toiminnan kentillä enemmän kuin yliopiston väki yleensä. Teemu Arina taas aina esittelee itsensä yrittäjän työn kautta oppineeksi niin että eri suuntiin he ovat viime vuosina kasvaneet. Vai ovatko? Arina kertoi miten hän toimii ja kaikki tuntui sujuvan kovin helposti, helmet löytyvät ja tulevat oikein käyttöön. Leinonen sitten mietti miten pitkälle toisen Teemun toiminta ulottui, jäikö se teknisen tiedonintressin piiriin Habermasilaisittain ajateltuna. Itseään Leinonen moitti liian hajanaisesta ja luettelonomaisesta esityksestä. Olisiko samaa myös toisella tieteen edustajalla (Mäyrä), ainakin käsitten määrittelyjä riitti. Käykö tieteen anti aina raskaaksi kuunnella ja vastaanottaa? Arina on innostavampi kun lupaa nopeaa edistymistä. No Aaltoyliopisto lupaa samaa tieteen kentällä 🙂

ITK on käytännön kehittämistyötä tukeva tapahtuma, ei tieteellinen konferenssi. ITK haluaa kuitenkin ylläpitää yhteyttä tutkimukseen, mikä selvimmin näkyy erillisessä tutkijaworkshopissa. 23 vuotta on kiehtovan pitkä aika toteuttaa vuosittainen tapahtuma ja olisi joskus kiva kuulla ITK-historian kulkua. Monessako Teemut ovat olleet puhumassa? Olen kuullut että alussa Suomi oli johtavia maita ja ylpeinä osallistuttiin OnLine Educa Berlin- tapahtumaan. Sittemmin on pudottu tavallisten maiden joukkoon? Olisiko jotain saumaa siinä että terävöitettäisiin suhdetta tieteisiin ja tutkimukseen? Minua viehätti tämä kohta Leinosen blogipostissa:

pelkään hänen mallinsa toteutuksen jäävän usein pelkäksi (tieto)työn uudenlaiseksi rationalisoinniksi jossa ihmisillä ei edelleenkään ole aikaa tehdä asioita jotka johtavat aidosti uusiin “innovaatioihin” ja toiminnan kehittämiseen. Nämä nimittäin edellyttävät aikaa pysähtyä pohtimaan, herkkyyttä, kykyä tehdä eettisiä valintoja sekä laaja-alaista sivistystä.

Jospa tämä huoli ulottuisi koko ITK-tapahtumaan ja verkko-opetuksen kehittämiseen. Opettajat kokevat kiireen tappavan todellisen edistymisen – ainakin ajoittain. Varmaan paineita nopeisiin ratkaisuihin on myös yliopistoissa ja luulisin että selvimmin Aalto-yliopistossa. Tuo unelma syvästä oppimisesta ja ihmisen laaja-alaisesta sivistyksestä, sen haluan sitoa edellisen postin Scharmer -jäsennyksiin. Miten ihmeessä jaksaa uskoa aitoon edistykseen ja vaikuttamisen mahdollisuuksiin? Digiveikot taitaa olla hyvä malli, pojat tekee projektin joka vuosi aina yhtä suurella innolla.. ja kaikki muutkin tässä mainitut.

Verkko-opiskelun emotionaaliset esteet

Nyt olen hämmentynyt. Kävelin kuuntelemaan kognitiotieteen väitöstilaisuutta otsikon mukaisesta aiheesta Emotional Obstacles of Elearning. Aihe tuli lähelle omia intressejä, olen kirjoittanut samasta teemasta useaan otteeseen. Arvelin saavani uutta tietoa ja lisää syvyyttä aikaisempaan tietooni. Kävi päinvastoin, olen hämmentynyt siitä miten eri tieteenaloilla käsitellään tällaista teemaa. Yliopiston tiedotteen (johon linkki edellä) otsikko kertoo paremmin tutkimuksen sisällöstä: Huomioita verkko-opetuksen käytettävyyden suunnitteluun ja kurssien tukitoimiin. Asiaa valaisee myös väittelijän opintorekisteriote ja CV jotka Google tarjoaa väitöstietojen lisäksi. Väittelijä on opiskellut pisimmälle tietotekniikkaa ja tietojärjestemätiedettä, vähemmän kasvatustiedettä,  johtamista ja organisaation toimintaa, kognitiotieteestä on johdantokurssi. Väittelijä on toiminut pääosin tutkijana. Tämä siis  googlaamalla, en tunne häntä enkä kognitiotieteen opintoja Jyväskylän yliopistossa. Odotukseni olivat korkealla, kun vielä paikka oli Agora, suurenmoinen avara rakennus Jyväsjärven rannalla, sama josta Nokia poistui pari vuotta sitten – ideana kai oli luoda yhteys tieteisiin. Ajattelin että kognitiotiede ymmärtää ihmisen mieltä kun oli emootiot tutkimuskohteena.

Tutkimuksen tulokset ovat sinänsä selviä, verkko-opiskelussa on negatiivisen ja positiivisen kehän mahdollisuus. Tunteista nimettiin ylpeys vs frustaatio. Negatiivinen asenne voi lähteä vaikka liian pienestä fontista tai ettei nappulaa löydy. Ilmeisesti ajatus kulki niin että kurssien piti olla valmiit etukäteen eikä vuorovaikutusta sen aikana näissä asioissa ollut. Kun kysyttiin esimerkkiä negatiivisesta niin väittelijä kertoi esim että ei saanut palautetta tehtävästään lainkaan. Myönteinen kehitys taas lähti siitä kun opettaja kommentoi nopeasti. Emotionaalinen käytettävyys olikin opettajan toiminnassa eikä verkkoympäristössä.

Teknofobia tuli käsitellyksi ja ihminen -teknologia vuorovaikutuksesta jotain suuntalinjoja. Ei maar psykologista tulkintaa voi vaatia ihmiseltä joka ei ole sitä lainkaan opiskellut? Toinen vastaväittäjä yritti, hän kun edusti psykologiaa (USA). Toinen tarkastaja oli Espanjasta, mahdollisuus kulttuurien väliseen keskusteluun oli ilmassa.  Väittelijä pysyi omassa aineistossaan eikä lähtenyt yleisempään pohdintaan edes pyydettäessä. Keskustelu pedagogiikasta ei edennyt, esim. pelit arveltiin lasten huvitteluksi. Minua hämmästytti tavanomaisten ennakkoluulojen esittäminen yleisinä totuuksina: verkko-opiskelusta ei tykätä, vanhat opettajat ja opiskelijat ovat vaikeuksissa kun he eivät osaa. En ole väitöskirjaa lukenut mutta tilaisuuden pohjalta syntyi tunne, että suuri osa aikaisempaa tutkimusta jäi käsittelyn ulkopuolelle. Tämä liittynee tieteenalan määrittelyyn ja tutkimusperinteeseen.

Olipahan kokemus. Papereista luettiin ja oltiin varovaisia, tunteet olivat poiskatkaistuna kaksi tuntia. Motivaationi osallistua seuraaviin väitöksiin on nyt koetuksella. Vaikka olipahan tuo havahduttava kokemus. En ole organisaatioiden kanssa ollut tekemisissä viime aikoina ja hämmästyin jo ennen tilaisuuden alkua kun vahtimestari ohjasi minut kulkemaan luentosalin takaovesta. Mistä se arvasi etten kuulu joukkoon?

Lisäys 20.12. Näin viisaasti Sivistys.net tiedottaa väitöksesta joten voin unohtaa hämmennykseni 😉 Kaikki on eteenpäinmenoa kun oikein katsoo.

Oppimisen tahto ja taidot nettisukupolvella

Tänään osallistuin Jyväskylän yliopiston Interaktiivinen opetus ja oppiminen hankkeen tilaisuuteen, jossa tutkijat kertoivat ajatuksistaan oppimisesta ja sen haasteista. Oli kiva kuunnella ja miettiä mielessään teemoja, joita olen tässä blogissakin työstämässä.

Sanna Järvelä Oulun yliopistosta valitsi käsittelyn kohteeksi oppimisen tahdon ja taidot, joista itsesäätely on keskeisimpiä. Hän oli huolissaan näiden kehittymisestä. Oppimisen strategiat tunnetaan, mutta ei toimita tiedon mukaisesti. Usein tahto oppia puuttuu tai tunnetila estää oppimisen. Hyvä oppija tunnistaa omaa pystyvyyttään ja toimiva tiimi tukee myös tunteiden säätelyä. Minulle jäi mieleen noviisin ja ekspertin ero: miten noviisi vain puuhaa tehtävän parissa sillä aikaa kun ekspertti hyppelee tarpeen mukaan tehtävän määrittelyn, analyysin, arvioinnin, tekemisen ja taas suunnittelun, arvioinnin ja verifioinnin välillä. Ekspertti työstää omaa prosessiaan ja ohjaa sitä. Osaamisen kehittyminen vaatii paljon harjoitusta, myös paineisissa tilanteissa.

Teknologia auttaa hahmottamaan oppimisen prosesseja ja kokoaa datan suoraan. Sosiaalisesti jaettu oppimisen säätely on mahdollista (kyseleminen, vertaissäätely ja -arviointi, prompting). Porukka voi oppia käsittelemään vaikeitakin tilanteita, ilman tätä taitoa olisikin vaikea edetä. Arviointiasteikosta pisti silmään ’syyllinen’ myönteisten (innostunut toiveikas jne) ja kielteisten (levoton, kyllästynyt pettynyt) adjektiivien joukossa. Syyllisyyden kokeminen taitaakin heijastaa monia tekijöitä?

Sanna Järvelä lopetti ajatukseen (Brophy 1999):

Keskeistä ei ole tavoitteiden asettaminen ja saavuttaminen vaan se, että oppijalle syntyy osallisuus ymmärrystä edistäviin toimintoihin ja hän ymmärtää sen toiminnan arvon.

Siinäpä se. Oppimisen omistajuus ja sen ohjaus kehittyvät oikeissa käsissä. Blogaus on yksi keino harjoitella oman oppimisen ohjausta.

Nettisukupolvesta kertoi Päivi Häkkinen Jyväskylän yliopistosta. Hän mainitsi lähteet Tapscott 2009 ja Prensky 2001. Kriittistä linjaa edustivat mm.  Papert 1994 ja Carr 2010. Hahmoteltiin ääripäitä ja erilaisia mahdollisuuksia, kysymyksiä on, mutta tutkimustietoa toistaiseksi vähän.  Verkostosukupolvi on kiintoisa käsite, se harjaantuu monimutkaisen ajattelun ulkoistamiseen. Sosiaalisen median käsitteisiin tarvitaan ryhmän/tiimin lisäksi parvi (tasavertainen avoin toiminta, Wikipedia, Google) ja talkoistaminen, kaverien auttaminen. Solmuhenkilöt ja sillanrakentajat ovat avainasemassa ja voivat auttaa monimutkaisten ongelmien nopeassa ratkaisussa. Toiminta onnistuu kun se lähtee osallistujien intresseistä ja heillä on valmiudet osallistua, lisäksi arvioinnin pitää olla linjassa näiden kanssa eikä ohjata väärään.

Lopuksi Memma –Merja Korhonen ja Ilona Laakkonen kertoivat PLE-hankkeista joissa uudet oppimiset ideat toteutuvat.

Viihdyin seminaarissa hyvin, olin utelias kuulemaan miten ammattitutkijat kohteitaan jäsentävät tällä hetkellä. Nähdäkseni keskeisiä totuuksia löydetään aina uudelleen (esim omien ja kanssaoppijoiden tunteiden säätelyn merkitys, itseluottamuksen merkitys). En tykkää käsitteestä self-efficacy vaikka tehokkaasti se kertoo mistä on kyse. Diginatiivin sitomisen ikään olen hylännyt ja seuraan esim. asukkaat vs. vierailijat –tutkimusta. PLE-ajattelussa minua hämmästyttää että onko se tosiaan uutta yliopistoissa. Ikuinen kuilu ammatillisen aikuiskoulutuksen/ korkeakoulutuksen ja yliopiston välillä on ikuinen?

Tieteellinen tutkimus kohtasi oppimisen ja verkostoelämän, antoi käsitteitä, heijasteli minunkin kokemuksia ja jätti kaikki keskeiset kysymykset edelleen avoimiksi. Hyvä niin 🙂

Lisäys 27.12. linkki esityksiin, Jyväskylän yliopiston Moniviestin tarjoaa videot

Tiede vai verkostot?

Antoisia kokemuksia haluan taas jakaa. Edellinen posti käsitteli Vesa Linja-ahon referointia kognitiotieteen ohjeista opettajille. Minua viehätti sen perussanoma tieteen hyväksikäytöstä, joskin herätti myös ajatuksia ettei se ole yksinkertaista. Opetustyö taittuu monien tekijöiden läpi, ei vain tutkimustulosten. Opettajankoulutuksessa analysoidaan nykyaika ja tulevaisuus monipuolisesti ja omaksutaan oppimisen teoriat oman ammatti- ja opetusalan suodattamina. Ja edelleen opettajan persoonallisuus, se sekoittaa tutkimustuloksia harmillisesti mutta oikeassa elämässä tuottaa tuloksia. Niinpä kysymys oppimistyyleistä ei ole niin yksinkertainen että unohdetaan koko juttu koska tiede sanoo niin. Voi niistäkin hyötyä olla itsearvioinnin peileinä ja tilanteiden jäsentäjinä. Kiitos Vesalle että auttoi minua selkiyttämään omaa peruskysymystäni.

Haluan käyttää sekä oppimisen tutkimusta että avointa verkostoelämää hyväkseni. Olen etsinyt tuota tietä viimeiset vuodet – tai ehkä koko elämäni (yliopiston assistenttina ollessani osallistuin kansainväliseen opiskelijoiden poliittiseen heräämiseen 1970-).

Jatkan tieteisiin suuntautumisesta. Eilen osallistuin Global Education liikkeen avoimeen tapahtumaan, jossa Howard Gardner (älykkyyden tutkija, Harvard) kertoi elämäntyöstään ja keskusteli poikansa kanssa. Global Education on vuosittain toistuva kaikille avoin jakamisen paikka, josta laitoin linkin Twitteriin ja Facebookiin maailmankellon kanssa. Oli mukava mennä Elluminate-istuntoon, kun ”Hi from Finland” herättää heti kommentin siitä maailman parhaasta koulutuksesta. Tänään torstaina Jarmo Viteli sitten esittelee Suomen parhaimmuutta.

Howard Gardnerin puhuessa nappasin kuvan joka auttaa ymmärtämään matkaa tutkimusprojekteista kohti käytäntöä:

Gardner on koonnut vuosikymmenten tutkimustuloksia lukuisiin kirjoihin ja yhteistyössä opettajien kanssa on rakennettu sovelluksia käytäntöön. Kyse on elämäntyöstä, monien tutkimusryhmien, tuhansien tutkijoiden. Tulosten jakaminen on tieteellisen toiminnan ikivanha perinne. Minun nimeni näkyy tuossa suotta noin isolla, Elluminate vain tekee sen nykyään noin, se on kytköksissä Blackboardiin. Halusin jättää alkuperäisen kuvauspaikan näkyviin. Tilaisuus on nyt äänitteenä (tai tulossa).

Nyt siirryn nuolen toiseen päähän, jossa avointen globaalien verkostojen elämä vetää irti tieteistä, jokamiehen asiantuntijuutta kohti. Kuuntelin illalla istunnon, jossa Teemu Arina opetti suomalaisia kehittäjiä heittäytymään universaaleihin verkkoihin ja osallistumaan rohkeasti, hankkimaan omia kokemuksia. Sanna Ruhalahti oli kutsunut minuakin tilaisuuteen, en muuten olisi tullut kuunnelleeksi, Sannan syys siis 🙂 Äänite tuli jo samana iltana ja joku kertoi Twitterissä siitä, siinä toinen syy miksi tulin kuunnelleeksi ConnectPro session.

Teemun kokemukset kulkivat samaa linjaa kuin mitä itse olin kirjoittanut tulossa olevaan blogikertomus- julkaisuun. Ei voi olla kuin samaa mieltä siitä että vain osallistumalla, kokemalla itse, ymmärtää mitä nettielämä verkostoissa on. Yksityiskohdissa sitten näkyi meidän orientaation ero: Teemu arvosti PLENK2010 kurssia ja sen kahta fasilitoijaa edelleen parhaimpana tapana oppia. Minä osallistuin ao kurssille aktiivisesti ja pidin opintoja sisällöllisesti tyhjänä, varsinkin noita kahta fasilitoijaa. Arvostan kuitenkin niitä kahta muuta: Rita Kop ja Dave Cormier, he kykenevät vuorovaikutukseen ja henkiseen vaihtoon. Muuten PLENK- opinnot olivat reippaasti jäljessä suomalaisista aikuiskoulutuksen käytännöistä ja kun kerroin ohjanneeni PLE -orientaatiolla 80-luvulta asti, ei sitä haluttu kuulla. PLE sidottiin vain digivälineisiin, ei muuhun, ajattelin siis väärin. No. uusista välineistä tietoisuus siellä kasvoi kuten jokaisella tuollaisella kurssilla.

Minulle jäi mieleen Teemun kuvaus verkostoistaan, miten opetusteknologian verkoissa hän ”tietää milloin hän on niissä, ei tiedä ketä kaikkia on mukana, mutta tunnistaa olevansa siellä”. Hänellä on tuollainen yhteys teknologian guruihin. Minä taas etsin oppimisen guruja ja siksi petyn kun ymmärrän olevani ikäänkuin opetusteknologian yksikössä oppilaana. En seuraa enää noita guruja mutta onneksi on myös oppimisen ja ihmisen kehityksen asiantuntemusta, kuten tuo Gardner edellä. Minun verkoissa yliopistot ja tutkijat ovat huippua eikä minulla ole tarvetta kiistää niiden arvoa. Verkot vailla asiantuntemusta ovat juuri sitä, siellä uskotaan mihin sattuu, tietämättömyys ja tyhmyys leviävät ja kriittinen ajattelu on ikään kuin vanhanaikaista. Tämä verkostoelämän puoli jäi puuttumaan Teemun esityksestä kun tarkoitus oli innostaa mukaantuloon.

Innostan minäkin kansainväliseen verkostoelämään, sieltä saan paljon. Mutta silmät auki siellä on oltava. Tarkoituksella en maininnut kahden ns gurun nimeä tässä, hyökkäykset ovat niin ikäviä. Mainitsen nimiä vain positiivisessa mielessä. Ja välillä ei tiedä mistä on kyse: nytkin odottaa hyväksyntää kommentti KukaHeli?-sivuun jossa tarjotaan kirjallisuutta minun lukijoille. Miten päätän onko se spämmi kun kaikki tiedot ja linkit on OK mutta onko tarjottu sitten Minun Linjan mukaista, huh huh.

Virtuaalisen tiedonrakennuksen tila PBL tukena-väitös

Kesäkuussa tarkastettiin Lapin yliopistossa Maija Kärnän väitöstutkimus Virtuaalisen tiedonrakennuksen tila ongelmaperustaisen oppimisen tukena – kokemuksia ammattikorkeakoulun tradenomikoulutuksesta opettajana ja tutkijana. Kun sain Matleena Laakson vinkin että väitös on Connect prossa niin oli ihan pakko kuunnella. Aihe on niin keskeinen ja opettajan kirjoittama, se takaa laadun. Vastaväittäjä oli Seija Mahlamäki-Kultanen, käytännön tuntemus on hänelläkin.

Tutkimus pyrki selvittämään oppimisen prosessia, miten keskustelut, wkit ja blogit siihen vaikuttavat kukin omilla ehdoillaan. PBL ei minua ole sytyttänyt ensimmäistä suomalaista tapaamista pitemmälle, mutta onhan se toki sopiva koulutuksen prosessin mallinnus. Nyt kuunnellessa mietin että on työelämässäkin aikarajat kokouksille ja päätöksille, miksei sitten tutoriaaleille. Aloin suhtautua lempeämmin ja ehdin jo tykätä Probell ryhmää Facebookissa. Kiva seurata sitäkin.

Keskustelut tehostivat tiedonhankintaa, wikien käyttö tiedon säilytystä ja analysointia, tiedonrakennusta ja ideointia. Blogit saivat aikaan syvällisintä pohdintaa, merkitysten luontia ja dialogia, perustelevaa keskustelua. Tutkija kaipasi lisää kriiittisyyttä ja todellista yhteistoimintaa – taitavat olla kaiken opetustoiminnan ikuiset haasteet. Kun PBL-opiskelu toteutuu ryhmissä, tässä kuvattiin niiden erilaisuutta laadullisin menetelmin (atlas.fi apuna).

Verkko-opetuksen kehittäjien kannattaa varmaan lukea tutkimus ja katsoa nauhoitus, suosittelen. Hyviä peilejä omalle ajattelulle ja kehittelyille, uskon. En referoi enempää. Mainio kysymys oli että olikohan tulokset seurausta toimivasta palautejärjestelmästä eikä keskusteluista, wikeistä tai blogeista. Oppimisen prosessi on ydinjuttu ja ohjaus, tuki sen ympärillä. Välineet on välineitä, ehkä hiukan mystisyyttä liittyi vielä sosiaaliseksi mediaksi nimettyihin välineisiin ja diginatiivi-käsitteeseen. Mystisyys on varmaan totta muuallakin kuin väitöstilaisuudessa, voiko sitä sanoa realistiseksi suhtautumiseksi?

Kiva että väitöstilaisuuksia vielä nauhoitetaan, Hämeenlinnan ammattikasvatuksen tutkimuslaitoksessa se on kai lopetettu. Lapin yliopistolle kiitos tästä. Hiukan hupaisaa oli mennä suoraan Connect pro:hon ja odottaa että väittelijän nimi ja tutkimuksen aihe tulisivat esiin. Edellistä ei taidettu mainita lainkaan, mutta saahan tiedot googlaamalla:)