Elämäjulkaisijuuden kulttuurinen omaksuminen

Sari Östman on kirjoittanut väitöskirjan Millasen päivityksen tästä saisi? – alaotsikko sama kuin tämän blogipostin otsake. Tarkastustilaisuus oli Porissa 7.8. ja nyt olen lukenut teoksen yhden kerran läpi. Ajatuksia herää moneen suuntaan. Päälimmäisenä on innostus siitä että nettiosallistumista on tutkittu näin perusteellisesti ja löydetty siitä siivu, elämäjulkaiseminen, johon on osattu rajata tulosten esittely. Ihailen tutkijan pitkäjänteisyyttä ja selkeää esitystapaa. Lukeminen oli nautinto.

kissaTällä kertaa yritän kuvata päätuloksia ja miten niihin  tultiin. Aineiston keruu alkoi v. 2008 ja se kohtasi ensin vastustusta. Eri vaiheiden jälkeen aineistoksi muodostui 30 aikuisen netti-osallistujan tuottama aineisto. Naisia oli 23 ja kaikilla oli korkeakoulutasoinen koulutus, ikä vaihteli paljon ja yksi 1947 syntynyt oli mukana.

Tutkija kuunteli aineistoja ja hahmotti niistä laadullisen tutkimuksen menetelmin elämäjulkaisijaksi kasvun prosessia kulttuurisena omaksumisena. Väitöskirja keskittyy suomalaiseen nettikulttuuriin 1995-2014, jota se taustoittaa hyvin moneen suuntaan. Aineisto antaa tilaisuuden peilata omaa toimintaansa ja ratkaisujaan.

Elämäjulkaiseminen tarkoittaa kaikkea elämästä kertomista: tavallisimpia kuvat harrastuksista, ruokailuista, lemmikeistä, luonnon ilmiöistä. Näiden ohessa kerrotaan tuntemuksista. Blogit ja FaceBook mainittiin useimmin. Kyse on teknologiavälitteisestä elämäjulkaisemisesta.

Tutkija peilaa tuloksiaan Hårdin ja Jamisonin 2005 kulttuurisen omaksumisen teoreettiseen määrittelyyn ja käyttää runsasta sosiologian/ kulttuurintutkimuksen ja filosofian tieteellistä tietoa. Tuttuja nimiä lähdeluettelossa löytyy vaikka psykologian ja kasvatustieteen tutkimus jää ulkopuolelle. En ole lukenut Hård-Jamisonia mutta kulttuurisen omaksumisen kolme vaihetta tuntuvat tutuilta oppimisen vaiheilta: orientoituminen, harjoittaminen ja syventäminen. Niille opintojaksot yleensä rakennetaan. Tässä vain tutkittavat itse rakentavat oman polkunsa nettimaailmaan ja tekevät ratkaisunsa elämäjulkaisuistaan.

Omaksumisen alkuvaiheessa tietysti tutustutaan ympäristöihin ja välineisiin. Tekniikoiden ohella ihmetellään miten kussakin paikassa ollaan ja mitä itse siellä mahdollisesti haluaisi tehdä ja miksi. Lektiossa väittelijä antoi demonstraation niistä noloista virheistä joita alkuvaiheessa ilmenee. Auditoriossa valot sammuivat ja hän keskusteli jostain kaukaa kuuluvien äänien kanssa, otti vastaan palautetta ja korjasi käytöstään sen pohjalta. Demo oli tehokas yhteenveto sellaisenaan. Kulttuurisessa omaksumisessa menettelyt ja tavat muuttuvat; tottuminen. totuttaminen, tavallistuminen kuvaavat tätä. Ollaan menossa kohti rutiineja, ilmiön kotouttamista ja kesyttämistä. Sisäistämisen kautta toiminta tulee omaksi eli sisäistyy ja identiteetti avautuu sisältämään uusia tapoja.

Toinen vaihe suhteuttaa omaa toimintaa sekä itseen että yhteisöön jossa sitä harjoittaa. Kaikki on avointa kunnes toisin todistetaan. Elämäjulkaisemista koskevat lukuisat näkymättömät tai kirjoittamattomat säännöt, jotka vielä vaihtelevat eri yhteisöissä. Ärsyyntymistä ei voine välttää. Tavoitteena on fiksuna elämäjulkaisijana esiintyminen: intiimisyys ja privaatin suojelu kietoutuvat toisiinsa milloin mitenkin. Luottamuksen rakentaminen ja sen ylläpito ovat keskeisiä yhteisön toiminnan jatkumiselle. Olin ajatellut olevani tavallista sulkeutuneempi yksityiselämäni suhteen, mutta tuloksia lukiessa tiedostin toimivani kaikkein tavallisimmalla tavalla. Voin kertoa metsämansikoista mutta en puolisosta. Noin kaikki muutkin tekivät tuossa aineistossa.

Huomaan etten osaa referoida enempää tuloksia näin ulkomuistista. Suosittelen julkaisun lukemista, se löytyy Jyväskylän yliopiston Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuna 119.

Tutkimus valoittaa yhtä siivua suomalaisesta nettielämästä viime vuosien aikana. Moni kulkee kohti elämäjulkaisijuutta. Osoittautui ettei uusi avarampi identiteetti vie meiltä mitään pois. Se on identiteetin lisäosa: ajankohtaisen minuutemme päivitys.

Seuraavaksi aion hahmottaa omaa nettiosallistumista ja kysyä olenko minä elämäjulkaisija vai mitä olenkaan? Miten olen kehittynyt ja mitä jättänyt tekemättä?

Carita Kiili väitteli lukiolaisten nettitaidoista

Jyväskylän yliopistossa tarkastettiin juuri kasvatustieteen väitöskirja ’Online Reading as an Individual and Social Practice’, väittelijä Carita Kiili. Tutkimukseen voi tutustua digitaalisesti, suosittelen. Tutkimus palvelee opetuksen kehittämistä ja sen merkeissä tutkimuksesta on blogannut ainakin Virve Vainiala. Minun orientaationi on yleisempi, kun en opettajana enää toimi. Halusin tarkistaa, saanko tutkimuksesta viitekehykstä omille toimille verkkomaailmassa: auttaako se jäsentämään puutteita ja vahvuuksia? Autttoihan se, nautinnolla kuuntelin pari tuntia varsinkin kun sain viimeisen ovensuukappaleen (paperiversion) käyttööni.

Ihan ensin tekee mieli kertoa miten nautin siitä että puhuttiin oppimisesta ja ajattelusta eikä välineistä, todella virkistävää. Välineitä ei tarvinnut edes luetella, ne eivät vieneet huomiota eikä aikaa. Niin monta vuotta suomalainen keskustelu on pysytellyt teknisissä ratkaisuissa, niiden puutteissa ja uusien opiskelussa ym. Nyt tutkittiin opiskelijoiden toimintaa tehtävissä, jotka vaativat internetin käyttöä ja huomio kohdistui toimintaan, oppimiseen, yhteistyöhön ja ohjeistuksen vaikutuksiin. Minä maistelin mielessäni ydintuloksena haasteellisten tehtävien käyttöä. Oppimisen syvyys lisääntyi argumentointiin pakottamisella. Oppimisen mielekkyys tulee siitä kun luetaan jotain varten, joku mielenkiintoinen tehtävä ohjenuorana. Yhdessä tekeminen, tehtävän ja ratkaisujen jakaminen muiden kanssa nosti käsittelyn tasoa ja paransi tulosta.

Opiskelijoiden väliset erot olivat suuria ja parannettavaa olisi sekä tiedonhauissa että muokkaamisessa ja jakamisessa. Itselle tuli mieleen viime kesäinen Googlen tarjoama kurssi Powersearching, joka tarjosi pohdittavaa hakusanojen ja hakutoiminnan parantamiseksi. Opetusvideot ovat edelleen saatavana ja havainnollistavat erinomaisesti (siis englannin taito ei ole kohtalokas). Haku muotoillaan kuten tutkimuksen kysymykset ja sitä rajataan harkiten. Nettilähteen omistaja voidaan hakea esiin.

Profiilien käyttö opiskelijoiden kuvauksessa tuntui toimivan ja pääsevän lähelle käytäntöä. Tiedonhaku voi olla monipuolista, yksipuolista, irrelevanttia, eikriittistä lainkaan. Opiskelijoiden prosentuaaliset jakaumat eivät mielestäni ole kiintoisia, mutta oppimisen jäsentely auttaa ymmärtämään toimintaansa. Kannattaa siis lukea tutkimus ja miettiä sen merkitystä omalle toiminnalle.

Minä rakensin mielessä mallin Fantasiaopinnoista (katso kaksi edellistä postausta). Oma aiheenvalinta esseen kirjoittamisessa motivoi ja sitä ohjataan kohti teemoitusta ja valintaa, ei kaiken luetun kerrontaan. Haaste on melkoinen. Opiskelijatoverien arviointi sujuu argumentointiin ohjaten: mihin huomio esseen muodossa, mihin sisällössä. Jännittävää on saada ne omat arviot, ja todella opettavaista. Viikko viikolta käsittely syvenee ja vaatimustaso kasvaa sekä itsellä että kanssaoppijoilla. Olin jo hitusen parantanut tulostani 🙂 Voisin ajan myötä rakentaa mallin omasta oppimisestani.

Kiitos Caritalle mielenkiintoisesta tilaisuudesta ja tutkimuksesta jota tulen vielä lukemaan tarkemminkin. Voisin lisätä vastaukseen ”kenelle tutkimuksesta on hyötyä?” että jokaisella verkoissa liikkujalle.

Vuorovaikutus on yhteistyön ytimessä

Oli helppo uskoa Annaleena Airan väitöstutkimuksen tulos, että vuorovaikutushaasteiden ratkaisu on avain toimivaan työelämän yhteistyöhön. Väitöstilaisuus oli eilen ja kävin kuuntelemassa huvikseni. Yhtenä kohteena olivat teknologiavälitteiset yhteistyön muodot jotka minua erityisesti kiinnostavat nykyisessä elämässäni. Väitöskirjan nimi on Toimiva yhteistyö – työelämän vuorovaikutussuhteet, tiimit ja verkostot. Se löytyy digitaalisena, mikä ilahdutti ja sai lukemaan. Vastaväittäjänä oli Sanna Järvelä, mikä oli yksi syy osallistumiseeni. Halusin kuulla keskustelun oppimisen psykologian ja puheviestinnän asiantuntijan kesken.

Tutkimus on tehty huolellisesti ontologisista ja epistemologisista lähtökohdista johtaen ja kelvannee malliksi henkilöille jotka haluavat oppia työelämän jäsentämistä tieteellisen tutkimuksen keinoin. Itse olen paljon miettinyt tuota huolellisuuden määrää ja merkitystä, mihin kannattaa satsata missäkin tilanteessa. Tutkimus sisältää lyhyet yhteenvedot kustakin tuloksesta, ne ainakin tulevat luetuksi. Toinen iso ansio tutkimuksessa on sen aineisto, että se on kerätty aidosta työelämästä, jonka tutkija tunsi sisältäpäin, kuitenkin jättäen oman yhteisönsä tutkimuksen ulkopuolelle. Osaamisklusterit on koottu asiantuntemuksen perusteella monilta paikkakunnilla. Myös esitystapa on hyvin selkeä ja miellyttävä lukea, kai viestinnän ammattilaisuus ilmenee toiminnassa. Kannattaa siis vilkaista linkkiä.

Teknologiavälitteisyys nosti esiin ongelman että uusien välineiden käyttöönotto tuppaa olemaan hidasta, ihmiset ovat aluksi passiivisia. Työtapojen muuttaminen on aina se iso haaste. Vuorovaikutusta tulkittiin klassisen teorian mukaan: tutustuminen, kuohunta, normien haku, työskentely ja pysyvä haaste tuntuu olevan kuohuntavaiheen ymmärtäminen myönteisenä eteenpäin menona. Aion tarkistaa vielä mitä uusista verkoston teorioista on käytetty, ainakin Haythornwaite oli tuttu nimi. Selvä kuilu kuitenkin tuntuu olevan tieteenteon ja virtuaalielämän välillä. Olin alkuviikon Learning Analytics toisessa konferenssissa LAK12 jossa kolme päivää raportoitiin uusia helppokäyttöisiä datakeruun kokeiluja. Elämä juoksee aina tutkimuksen edellä ja vaikea on havainnoida tai jäsentää sitä mikä on vasta muotoutumassa. Jotain ymmärsin yksilön ja verkoston uudesta laadusta. Twitterin #LAK12 on nopea keino konferenssiaineistoihin vielä nyt ja pääsivulle tulee varmaan linkki äänityksiin.

Verkko-opiskelun emotionaaliset esteet

Nyt olen hämmentynyt. Kävelin kuuntelemaan kognitiotieteen väitöstilaisuutta otsikon mukaisesta aiheesta Emotional Obstacles of Elearning. Aihe tuli lähelle omia intressejä, olen kirjoittanut samasta teemasta useaan otteeseen. Arvelin saavani uutta tietoa ja lisää syvyyttä aikaisempaan tietooni. Kävi päinvastoin, olen hämmentynyt siitä miten eri tieteenaloilla käsitellään tällaista teemaa. Yliopiston tiedotteen (johon linkki edellä) otsikko kertoo paremmin tutkimuksen sisällöstä: Huomioita verkko-opetuksen käytettävyyden suunnitteluun ja kurssien tukitoimiin. Asiaa valaisee myös väittelijän opintorekisteriote ja CV jotka Google tarjoaa väitöstietojen lisäksi. Väittelijä on opiskellut pisimmälle tietotekniikkaa ja tietojärjestemätiedettä, vähemmän kasvatustiedettä,  johtamista ja organisaation toimintaa, kognitiotieteestä on johdantokurssi. Väittelijä on toiminut pääosin tutkijana. Tämä siis  googlaamalla, en tunne häntä enkä kognitiotieteen opintoja Jyväskylän yliopistossa. Odotukseni olivat korkealla, kun vielä paikka oli Agora, suurenmoinen avara rakennus Jyväsjärven rannalla, sama josta Nokia poistui pari vuotta sitten – ideana kai oli luoda yhteys tieteisiin. Ajattelin että kognitiotiede ymmärtää ihmisen mieltä kun oli emootiot tutkimuskohteena.

Tutkimuksen tulokset ovat sinänsä selviä, verkko-opiskelussa on negatiivisen ja positiivisen kehän mahdollisuus. Tunteista nimettiin ylpeys vs frustaatio. Negatiivinen asenne voi lähteä vaikka liian pienestä fontista tai ettei nappulaa löydy. Ilmeisesti ajatus kulki niin että kurssien piti olla valmiit etukäteen eikä vuorovaikutusta sen aikana näissä asioissa ollut. Kun kysyttiin esimerkkiä negatiivisesta niin väittelijä kertoi esim että ei saanut palautetta tehtävästään lainkaan. Myönteinen kehitys taas lähti siitä kun opettaja kommentoi nopeasti. Emotionaalinen käytettävyys olikin opettajan toiminnassa eikä verkkoympäristössä.

Teknofobia tuli käsitellyksi ja ihminen -teknologia vuorovaikutuksesta jotain suuntalinjoja. Ei maar psykologista tulkintaa voi vaatia ihmiseltä joka ei ole sitä lainkaan opiskellut? Toinen vastaväittäjä yritti, hän kun edusti psykologiaa (USA). Toinen tarkastaja oli Espanjasta, mahdollisuus kulttuurien väliseen keskusteluun oli ilmassa.  Väittelijä pysyi omassa aineistossaan eikä lähtenyt yleisempään pohdintaan edes pyydettäessä. Keskustelu pedagogiikasta ei edennyt, esim. pelit arveltiin lasten huvitteluksi. Minua hämmästytti tavanomaisten ennakkoluulojen esittäminen yleisinä totuuksina: verkko-opiskelusta ei tykätä, vanhat opettajat ja opiskelijat ovat vaikeuksissa kun he eivät osaa. En ole väitöskirjaa lukenut mutta tilaisuuden pohjalta syntyi tunne, että suuri osa aikaisempaa tutkimusta jäi käsittelyn ulkopuolelle. Tämä liittynee tieteenalan määrittelyyn ja tutkimusperinteeseen.

Olipahan kokemus. Papereista luettiin ja oltiin varovaisia, tunteet olivat poiskatkaistuna kaksi tuntia. Motivaationi osallistua seuraaviin väitöksiin on nyt koetuksella. Vaikka olipahan tuo havahduttava kokemus. En ole organisaatioiden kanssa ollut tekemisissä viime aikoina ja hämmästyin jo ennen tilaisuuden alkua kun vahtimestari ohjasi minut kulkemaan luentosalin takaovesta. Mistä se arvasi etten kuulu joukkoon?

Lisäys 20.12. Näin viisaasti Sivistys.net tiedottaa väitöksesta joten voin unohtaa hämmennykseni 😉 Kaikki on eteenpäinmenoa kun oikein katsoo.

Kirjoittamisen opettajan kertomus

Tänään tarkastettiin Jyväskylän yliopistossa Nora Ekströmin väitöskirjaksi tarkoitettu tutkimus ( hyväksytään se). Minua kiinnosti asian uutisointi: kyseessä ensimmäinen kirjoittajakoulutuksen väitös ja tekijä oli toiminut yliopistossa alan kouluttajana. Vielä puhuttiin konstruktivismista ja narratiivisesta otteesta. Riittävästi syöttejä minulle ja niinpä kävelin yliopistolle kuuntelemaan. Arvelin että on väitös on humanistiseen tiedekuntaan ja kirjallisuustieteeseen ja niinpä olikin. Tiedote sai minut myös miettimään että pitääkö humanistisessakin tiedekunnassa tuotteistaa myytäviä juttuja, Sofi Oksanen oli yksi tuote 🙂

Nautin kuuntelemisesta, asiaan perehtyneisyydestä ja taidokkaasta keskustelusta. Vastaväittäjä toimi hienona pedagogina valaisten traditioita ja osoittaen vahvuudet ja aukkopaikat. Minulle vahvistui käsitys että tutkijaksi kasvu on asiantuntijaksi kasvua, mitään erityistä akateemista vahvuutta ei tarvinnut osoittaa. Pragmaattiset perusteet riittivät – ja tutkimus olikin käytäntölähtöinen ja -painotteinen.

Suuri osa sisällöstä oli psykologista tietoa mikä puhutteli minua. Kognitiotiede pitää mainita tässä yhteydessä, miellän se psykologiasta eriytyneeksi mutta voi nähdä muiltakin suunnilta. Kirjoittajakoulutus on kehittynyt samaan suuntaan kuin pedagogiikka yleensäkin.Käsitteet olivat tuttuja ja niiden syvällinen pyörittely herkullista kuultavaa. Hyvä palaute koetaan ”kuin olisi tullut kotiin”, ”tulee oikein ymmärretyksi”. Kognitiivisen tiedostamaton osa jäi mieleen ja ilahdutti, vihdoin tämä leviää ja hyväksytään. Aluksi kun tunnetutkimuskin oli kognitiivista..

Akateemisen kirjoittamisen muutoksista esimerkkinä mainittiin gradu, joka on kirjoitettu rakkauskirjeinä Tarkovskille. Siihen haluan ehdottomasti tutustua. Olikohan se joku Annamari, pitää etsiä.- Kyllä Google tietää ja auttaa: tässä se gradu on, runous on maailmantunne. Varmasti luen, Tarkovskia on tullut käytettyä, muttei ihan noin.

Digitaalisesta maailmasta ei tarvinnut puhua, kerran mainittiin tulevaisuuden osana tietokonetuutorit (siis kirjoittajakoulutuksessa). Puhuttiin itse asiasta, ihmisen mielen sisäisistä tapahtumista ja niiden jakamisesta. Aluksi 1800-luvulla oli erikseen avoimet salonkikeskustelut ja suljetut opiskeluryhmät, joissa syvennyttiin. Tuossa kohden minun mieleen nousi nykyinen sosiaalinen media – onko se tuon salonkivaiheen juttu? Syventämisen ehdot kiistetään ja ihaillaan mitä vaan serendipiteettiä?

Edellinen kirjallisuustieteen väitös taisi olla Risto Niemi-Pynttärin, pitääpä katsoa mitä siitä sanoin. Se käsitteli nimenomaan verkkokirjoittamista: Kirjoittaminen uudistuu verkossa oli nimi. Blogasin siitä aikanaan, kai se löytyy? Näkyy olleen joulukuussa 2007, innostunut olin siitäkin. Kaikki linkit eivät siellä enää toimi mutta taidanpa laittaa Riston blogin tuonne seurattaviin muistiin, heijastakoon se minun identiteetin käännöstä johonkin suuntaan.

Virtuaalisen tiedonrakennuksen tila PBL tukena-väitös

Kesäkuussa tarkastettiin Lapin yliopistossa Maija Kärnän väitöstutkimus Virtuaalisen tiedonrakennuksen tila ongelmaperustaisen oppimisen tukena – kokemuksia ammattikorkeakoulun tradenomikoulutuksesta opettajana ja tutkijana. Kun sain Matleena Laakson vinkin että väitös on Connect prossa niin oli ihan pakko kuunnella. Aihe on niin keskeinen ja opettajan kirjoittama, se takaa laadun. Vastaväittäjä oli Seija Mahlamäki-Kultanen, käytännön tuntemus on hänelläkin.

Tutkimus pyrki selvittämään oppimisen prosessia, miten keskustelut, wkit ja blogit siihen vaikuttavat kukin omilla ehdoillaan. PBL ei minua ole sytyttänyt ensimmäistä suomalaista tapaamista pitemmälle, mutta onhan se toki sopiva koulutuksen prosessin mallinnus. Nyt kuunnellessa mietin että on työelämässäkin aikarajat kokouksille ja päätöksille, miksei sitten tutoriaaleille. Aloin suhtautua lempeämmin ja ehdin jo tykätä Probell ryhmää Facebookissa. Kiva seurata sitäkin.

Keskustelut tehostivat tiedonhankintaa, wikien käyttö tiedon säilytystä ja analysointia, tiedonrakennusta ja ideointia. Blogit saivat aikaan syvällisintä pohdintaa, merkitysten luontia ja dialogia, perustelevaa keskustelua. Tutkija kaipasi lisää kriiittisyyttä ja todellista yhteistoimintaa – taitavat olla kaiken opetustoiminnan ikuiset haasteet. Kun PBL-opiskelu toteutuu ryhmissä, tässä kuvattiin niiden erilaisuutta laadullisin menetelmin (atlas.fi apuna).

Verkko-opetuksen kehittäjien kannattaa varmaan lukea tutkimus ja katsoa nauhoitus, suosittelen. Hyviä peilejä omalle ajattelulle ja kehittelyille, uskon. En referoi enempää. Mainio kysymys oli että olikohan tulokset seurausta toimivasta palautejärjestelmästä eikä keskusteluista, wikeistä tai blogeista. Oppimisen prosessi on ydinjuttu ja ohjaus, tuki sen ympärillä. Välineet on välineitä, ehkä hiukan mystisyyttä liittyi vielä sosiaaliseksi mediaksi nimettyihin välineisiin ja diginatiivi-käsitteeseen. Mystisyys on varmaan totta muuallakin kuin väitöstilaisuudessa, voiko sitä sanoa realistiseksi suhtautumiseksi?

Kiva että väitöstilaisuuksia vielä nauhoitetaan, Hämeenlinnan ammattikasvatuksen tutkimuslaitoksessa se on kai lopetettu. Lapin yliopistolle kiitos tästä. Hiukan hupaisaa oli mennä suoraan Connect pro:hon ja odottaa että väittelijän nimi ja tutkimuksen aihe tulisivat esiin. Edellistä ei taidettu mainita lainkaan, mutta saahan tiedot googlaamalla:)

Ammattikorkeakoulun verkko-opettajan kompetenssit ja kehittyminen

Otsikkoni tulee tällä kertaa Jaana Kullaslahden väitöskirjasta, joka tarkastettiin kesäkuussa. Digitaalinen julkaisu löytyy täältä. Aihe tuli niin lähelle että oli ihan pakko lukea kun tulivat nämä viileät kesäpäivät. Aineisto on vuosilta 2005-6 ja koskettaa minunkin elämääni noihin aikoihin. Aloitin tämän blogin 2007 ja kirjoitin koonnin verkko-opettajuudesta sivuksi tänne. Ei ihme että sanomani vastaa Jaanan tuloksia, hän oli kollega Hämeenlinnan ammatillisessa opettajakorkeakoulussa. Katsoin myös nostalgisesti SISUKAS lehteä joka syntyi yhden hankkeen tuotoksena.

Jaana on ollut mukana monessa itsekin ja tuntee sen kehittämisenkentän josta kirjoittaa. Hän on vakuuttava asiantuntija joka käyttää monia tutkimusmenetelmiä ja pysyy tutkijan roolissa mielestäni erinomaisesti. Julistava ote tulee mukaan niin kovin helposti silloin kun itsekin on tekijänä mukana. Tulokset ovat tuttuja ja läpi elettyjä. Suosittelen niihin tutustumista kaikille jotka edelleen verkko-opetusta kehittävät. Väitöskirja on helppo lukea, selkeä ja sisältää koonnit kaikista osista. Onnistuin lukemaan sen näytöltä.

Verkko-opetus on käynyt läpi epäselvän alkuvaiheen, löytänyt välineensä, monipuolistunut, hakenut pedagogiikkansa ja vähitellen normaalistunut osaksi kaikkea opetusta. Paljon työtä on tarvittu tähän pääsemiseksi. Tutkimus sisältää kyselyaineiston joka tuotti tietoa taustatekijöistä, välineistä, melkeinpä mistä tahansa. Tämä tieto muuttuu nopeasti ja on pian historiaa. Tekniikoista tykkääminen oli mukana monen taustassa ja miesten paremmuus välähteli muutaman kerran. Hyvän opettajan kompentenssit ovat samat, toteutui opetus missä tahansa. Se on jo todettu muutamaan otteeseen.

Minua kiinnosti eniten opettajan kehittyminen, mitä siitä saatiin esiin narratiivisin menetelmin. Mukana oli kahdeksan erilaista opettajaa. Kertomusten pohjalta opettajien verkko-opettajaksi kehittymistä kuvattiin seitsemän eri vaiheen kautta: (1) opiskelu, työelämä ja opetuksen aloitus, (2) opettajankoulutus, (3) innostusta verkko-opetuksen alkumetreillä, (4) epävarmuutta ja suunnan hakemista, (5) kehittymistä, luopumista ja uusia tehtäviä, (6) nykyisyyden verkko-opetusarkea sekä (7) monimuotoinen tulevaisuus.

Verkko-opettajaksi opitaan työtä tekemällä, kokeilemalla ja virheistä oppimalla. Kokemusten jakaminen nopeuttaa ja tuen saaminen auttaa jaksamaan. Tämä on selvää vaikka polut poikkeavat tarkemmin kerrottuna. Minua koskettivat esim. nämä kohdat:

Persoonallisuus liittyy tässä opettajan tapaan työskennellä, miten hän toimii ja ilmaisee itseään verkossa. Ilmaisun tulee olla selkeää, täsmällistä ja monipuolista, hyödyntäen verkon eri mahdollisuuksia. Hyvää verkko-opettajaa kuvattiin luotettavaksi ja oikeudenmukaiseksi. Ulkonäöllä ei ole väliä. Hän on samanaikaisesti sekä joustava että jämpti. Hän noudattaa itse aikatauluja ja sopimuksia. Hän vaatii tämän myös opiskelijoilta mutta myös joustaa opiskelijan elämäntilanteen mukaan tai muutoin tarvittaessa. Hän myöntää omat virheensä ja on valmis korjaamaan ja muuttamaan asioita tarvittaessa. Verkko-opettajalta vaaditaan uskallusta, rohkeutta ja itseluottamusta irrottautua vanhasta, perustella toimintaansa ja sanomisiaan, tarttua ongelmatilanteisiin sekä kohdata vastustusta ja kritiikkiä.

Eettisesti toimiva verkko-opettaja on kiinnostunut opiskelijasta ja hänen kohtaamisestaan. On valmis kuuntelemaan, innostamaan, motivoimaan ja hyväksymään opiskelijan omana itsenään. Verkko-opettaja ottaa vastuun omasta toiminnastaan.

Innostus ja hallinta. Opettajien kertomuksissa kuului innostus omasta alasta, joka oli kaikkein lähinnä sydäntä, maailman tärkein asia ja jota tehdään yötä päivää ympäri vuotta. Opettajan substanssin hallintaa pidettiin verkossa jopa tärkeämpänä kuin perinteisessä opetuksessa.

Perusajatuksena on oppimisen prosessin vieminen verkkoon, jota tarvittaessa täydennetään itse tehdyllä eri muodoissa olevalla materiaalilla asioiden selventämiseen, solmujen avaamiseen tai ajattelun herättämiseen.

Verkko-opettajat voivat työssään hyvin. Myönteisinä muutoksina koettiin erityisesti verkko-opetuksen mukanaan tuoma joustavuus. Oman ajan hallinta merkitsee että ehtii hetken myös lepäämään ja kokoamaan voimia. Tähän liittyy kokemus kuormittavuuden vähenemisestä, sillä omia resurssejaan voi jakaa paremmin ja tehdä työtä silloin, kun on virkeimmillään. Tämä voi myös parantaa opetuksen laatua.

Edelliset kappaleet ovat suoraa tai melkein suoraa kopiota väitöskirjasta. Lopetan tähän myönteiseen näkymään mielekkyyden ja jaksamisen paranemisesta. Se vastaa omaakin kokemustani, mutta toimi vasta kun kaikki opetus oli verkossa. Hienoa että Jaana on jaksanut koota väitöskirjan ja lisännyt tietoisuuttamme kehityksestä jota elämme todeksi. Jatketaan edelleen.

Kaipuu teorian ja käytännön kohtaamiseen

Minua ajaa jonkinlainen kaipuu teorian ja käytännön vuoropuhelusta, esim. verkko-opetuksen kehittämisessä. Se on ollut blogin keskeinen aihepiiri yli kolme vuotta. Lukiessani Leena Hiltusen väikkäriä aihetapauslähtöisen verkko-opetuksen suunnittelumallin kehittämisestä toimintatutkimuksen avulla nousi mieleen havainto siitä miten kauas voivat tutkimuksen taustaosa ja käytäntö jäädä jopa toimintatutkimuksessa. Tai sitten en vieläkään ymmärrä tätä tietojenkäsittelyn tutkimusta, mutta nähdäkseni sen tulokset antautuvat suoraan käytännnölle. Tulos oli suoraan se mitä koulutettava sanoi: haluaa enemmän ohjausta, haluaa keskustelua, ei ehdi keskustella, ei ole aikaa kehittämiseen, ajattelua ei saa vaatia jne. Tausta kattaa laajasti eri mahdollisuudet mutta niihin ei viitata enää tuloksissa. Tulokset ovat tarpeen, jotta päättäjille voidaan vakuuttaa resurssien tarpeita ym. Hiltusen tutkimusta olen käsitellyt kahdessa edeltävässä postauksessa.

Katselin muita suomalaisia väitöstutkimuksia joihin olen tässä blogissa viitannut. Otan mukaan vain sellaisia joissa tekijä on tuntenyt myös käytännön, muihin en viitsi tutustua. Kehuin Miikka Salavuon ja Leena Mäkelän tutkimuksia, toteamalla että verkko-opetusta osataan jo tutkia.  Mäkelän väikkäriä käsittelin useaan otteeseen. Ihan viimeksi taisin kehua Minna Lakkalan väitöstä viime toukokuulta. Siinä oli laadittu pedagoginen kehys verkko-opetuksen kokonaisuuden kuvaamiseksi.

Aikaisemmilta ajoilta löytyi Raija Hämäläisen väitös. Toimintatutkimus jossa pelien kehittäjät,  tutkijat ja opettajat olivat onnistuneet yhteistyössä kehittämään mielekkäitä kokonaisuuksia. Skripteistä tuli mieleen Mäkitalon väitös jossa myös istuin kuuntelemassa, mahdoinko siitä kirjoittaa? Sen päätuloksena muistan että skriptit eivät saa olla liian tarkkoja ja sitovia, opiskelijalle pitää antaa sopivasti omaa tilaa.

Hämeenlinnan ammattikasvatuksen tutkimuslaitoksen tallennetut väitöstilaisuudet sisältävät muutamia helmiä verkko-opetuksen aihepiiristä. Kehittämistoiminnan jäsennys eri ammattialoilla, siis oppilaitosten koulutusaloilla uskalsi herkullisesti kuvata niitä eroja jotka kaikki tunsimme. Tarkoitan väitöstä Anna Mari Leinonen: Ammatillinen opettajuus kansallisessa verkko-opetuksen kehittämishankkeessa. Kuulin monen käytännön kehittäjän sanovan että se tutkimus piti tehdä, oli siis tarpeen.

Löysin blogistani myös Sisko Mällisen väitöksen opettajan ajattelun muutoksista Mezirovin teoriaan kytkien. Virheistä oppiminen nousi arvoonsa tässä, vuonna 2007 tarkastetussa väikkärissä. Maarit Mäkisen väitös digitaalisesta voimistumisesta ihastutti minua toukokuussa 2009.

Mielessäni pyörii tämän blogin parkkeeraus jonnekin jossakin muodossa.. sitä  valmistelin kirjoittamalla lisää väitös-tageja postauksiin. Osa on edelleen hukassa, en keksi miten olen ne merkinnyt. Muistan miten 2007 aloittaessa aika oli sellainen että varoin kirjoittamasta koko nimeä. Nyt on päinvastoin, kannattaisi tagata nimen mukaan. Enää ei haluta piiloutua vaan tulla löydetyksi. Nimitagausta olen tehnyt hyvin vähän. Hohhoijaa, mitäköhän viitsin?

Mutta teorian ja käytännön haluaisin joskus nähdä yhtyvän kuin siinä ikivanhassa kuvassa jonka kaikki tietää.

Väitös verkkokurssien suunnittelusta osa2

Eilen tunnelmoin Leena Hiltusen väitöstilaisuuden jälkeen. Nyt olen lukenut tutkimuksen kertaalleen ja kerron lisää. Ohjelmoin itseni opiskelemaan tietojenkäsittelyn väitöskirjaa ja iteroin itseä lähemmäksi kierros kierrokselta 🙂 . Tässä  esite Jyväskylän yliopiston sivuilta. Sen sisältö on hyvin tuttua verkko-opetuksen maailmassa eläneille.

Väitöskirjassa on tuttua alkuosa, tutkimusalueen määrittely. Alussa määritellään käsitteet ja tulevien kappaleiden sisällöt, kuten insinööritieteissä on tapana. Jäsentelyt ovat tarkk0ja, esim. sisällys vie neljä ja puoli sivua. Tavoitteena opettajien auttaminen tuntuu hyvältä, että katsotaan tilanteita opettajien tilanteesta käsin.

Toimintatutkimuksen mallit esitettään seikkaperäisesti. Sen sisälle sijoittuu Casetutkimus menetelmänä ja nyt väitöstilaisuuden myötä tiedän että sitä käytettiin tekniikkana. Suomalaisessa yhteenvedossa puhutaankin casen sijaan eri koulutusmuodoista : pitkäkestoinen kurssimuotoinen koulutus, lyhytkestoinen esittely, tekemällä oppiminen, itseopiskelu, verkostoitutnut oppiminen ja lyhytkestoinen osallistava koulutus. Esitteessä sanotaan että tutkimuksen kohteena oli kuusi erilaista koulutusmuotoa, joissa muuttuvina tekijöinä olivat koulutuksen kesto ja aikataulutus, roolitus, ryhmäkoko sekä pedagoginen lähestymistapa. Piti kopioida että tulisi oikein.

Yksi pääkappale johdattelee aihetapauslähtöiseen verkko-opetuksen suunnittelumalliin, jonka toimivuutta tutkitaan. Minulla taitaa olla edelleen vaikeuksia ymmärtää sen sisältö, vaikka se esitetään myös konkreettisesti. Metodologiana ymmärrän sen hyvin ja olen samaa mieltä vaiheittaisesta mallista. Suomenkielisessä yhteenvedossa mainitaan erilaisten pedagogisten mallien (skriptien) soveltamismahdollisuutta verkko-opetuksen suunnittelun ja toteutuksen tukemisessa. Nämä skriptit olivat keskustelu- ja toimintaohjeita. Kokemukset kiinnostavat verkko-opettajia ja osittain varmasti tuntuvat tutuiltakin. Uusia ideoita voi lukiessa hyvinkin saada.

Olen kokenut pedagogi mutta joudun näkemään omat rajani lukiessa. Tekijä on määritellyt käsitteet melkein kauttaaltaan eri tavoin kuin itse tekisin. Nyt minun on vaikea seurata tasolta toiselle hyppivää esitystä, hyvin lyhyitä kappaleita (jopa neljä numeroitua kappaletta yhdellä sivulla). Minulta kai puuttuu sellainen ajattelu, mitä tarvittaisiin. Tosi hauskaa oli nähdä erilaiset oppimiset listattuna aakkosjärjestyksessä.

Aika ja ryhmäkoko saivat merkittävän paikan koulutuksen jäsentämisessä. Ihmettelin johtopäätöstä että luennon voi puhua isommalle tai pienemmälle ryhmälle – miksi tuo pitää kertoa? En siis edelleenkään pysty varsinaisesti kertomaan tutkimuksen sisällöstä. Kannattaa lukea tekijän haastatteluja ja tutustua väitöskirjaan itse.

Aihe on ajankohtainen ja tärkeä ja johtopäätökset mielekkäitä. Minulle taisi käydä samoin kuin vastaväittelijälle, alan mielessä rakentaa työtä erilaiseen pakettiin ymmärtääkseni paremmin. Ihmettelen liian monia kohtia voidakseni edetä, jospa luovutan. Olen ainakin tehnyt tutkimusta tunnetuksi omalta osaltani, riittäköön tämä ahkeruus. Mieleeni jäi edelleen itämään kysymys eri ammattialojen kielistä ja kohtaamisista…

Tietojenkäsittelytieteen väitös verkkokurssien suunnittelusta

Tänään Jyväskylän yliopistossa väitteli Leena Hiltunen aiheena Enhancing Web Course Design Using Action Research. Tässä postauksessa pohdin enemmän tietojenkäsittelytieteen tutkimusta suhteessa ihmistieteisiin kuin väitöskirjaa. Siihen en ole vielä tutustunut. Menin paikalle motiivina selvittää onko käsittelyssä eroa kasvatustieteelliseen tutkimukseen, kun aihe oli selvästi verkko-opettajan työhön ja verkkokurssien suunnitteluun liittyvä. Aihe oli hyvin tuttu oman työkokemuksen kautta, olin opettajankouluttaja ammatillisesssa opettajakorkeakoulussa, kun Leena Hiltunen toimii vastaavassa tehtävässä yliopistossa tietotekniikan opettajia kouluttaen. Pohdintani tässä kohdistuu tieteen ja tutkimuksen luonteeseen.

Vastaväittäjä tuli yhdestä maailman perintökohteista, vanhasta Alcala yliopistosta. Sen historia alkaa vuodesta 1293, Madridin läheisyyteen syntyi yliopiston ympärille pieni kaupunki. Cervantes on elänyt siellä ja monet muut. Olen nyt silmäillyt videoita ja web-sivuja tästä yliopistosta ja aistinut vanhan kulttuurin, mitä kaikkea kahteen vuosituhanteen onkaan mahtunut. Kulttuuri ja ihmisyys ovat vanhoja asioita ja asioiden tärkeysjärjestys tieteen teossa tuntuikin olevan erilainen kuin täällä nuoressa tiedekunnassa. Vuonna 1999 on julkaistu ensimmäinen Jyväskylä Studies in Computing, nyt valmistui 125. tutkimus.

Vastaväittäjä, professori Pilar Lacasa Diaz edusti Psycho Pedagogical Department’ia ja työsti juuri niitä kysymyksiä mitä mielessäni Leenan alkupuheenvuoron aikana alkoi itää. Mitä on toimintatutkimus, entä case-study, kummasta on kyse ja miksi. Mikä on tavoitteena ja mihin kysymykset perustuvat, mitä oikeastaan tapahtui tässä toimintatutkimuksessa? Ihmisistä on kyse ja heidän oppimisestaan, prosesseistaan ja kehityksestään. Julkaisussa käsitellään lukuisia malleja, casejä (jotkut yhden tunnin pituisia) ja monenlaisia tiedonkeruun tapoja.

Vastaväittäjä oli jäsentänyt tutkimusta omalta kannaltaan, hän käytti laajoja puheenvuoroja ja esitti kysymyksiä. Hän edellytti osallistujien näkemistä aktiivisina eikä tyytynyt väittelijän kertomaan, esim. että opettajat olivat kiireisiä eivätkä siksi halunneet varsinaisesti osallistua tutkimukseen. Keskustelu ulottui laajemmalle alueelle, tai oikeastaan syvemmälle tieteentekoon, kuin käsiteltävä tutkimus. Keskustelu ei välttämättä ollut helppoa, siltaa eri tieteiden välille ei tuntunut löytyvän. Annoin arvoa sille että väittelijä joskus tunnusti, ettei ole miettinytkään kysyttyä – se on rehellisempää kuin puhua tyhjää 🙂

Tutkimuksen kohteen vastaväittäjä näki: Online oppiminen inhimillisenä kommunikaationa, sen keskeiset erot f2f opiskeluun. Ohjauksen tavat, opiskelijoiden roolien muutokset. Multimedia ja uudet lukutaidot, uusi kieli online maailmassa. Väittelijä halusi pysyä konkreettisella tasolla, käytännön realiteeteissa ja ratkaisuissa. Tutkimustavasta muistan mm. kohdan jossa vastaväittäjä arveli kyseessä olleen etnografisen otteen. Osallistujien aktiivisuutta hän toivoi mukaan paljon näkyvämmin kuin mitä oli tehty. Kaikki peruskäsitteet ovat erilaisia ihmistieteistä katsottuna.

En ole vielä lukenut väikkäriä, kirjoitan vain tilaisuuden tuottamien tunnelmien pohjalta. Minussa taisi herätä kaipuu Tieteeseen: jos olisi perustieteet ja tieteellisen tutkimuksen vaihtoehdot. Niiden sisälle voitaisiin sijoittaa myös uudet alat, esim. tietojenkäsittely. Tämä tutkimus olisi silloin kasvatustieteellinen ja sijoittuisi ihmistieteisiin. Ei kaikki uusi tarvitse ympärilleen tiedettä, käytännön kehittäminen on arvokasta sinällään. Katson nyt eri tavalla eurooppalaista vanhaa kulttuuria ja vertaan nuorta jyväskylän yliopistoa (jossa olen itsekin kouluttautunut) sivistysperintöön.  Jotenkin ihmisyyden perusasiat, mm. taiteiden paikka nousivat mieleen Alcalaan tutustuessani. Nöyryys perinteiden ääressä voisi olla paikallaan, ainakin ajoittain.

Huomaattehan miten vaikuttava tilaisuus oli. Kannatti mennä vaikka oli pakkasta, kovin kylmää. Jatkan jonain päivänä itse tutkimuksesta  – tuloksia on jo referoitu sivistys.netissä ja lehdistössä. Kai niillä on jotain tekemistä tutkimuksen tulosten kanssa, katsotaan. Väitöstilaisuudessa ei menty yksityiskohtiin, mutta minut se sai pohdiskelemaan.