Howard Rheingold oppimisesta

Moni varmaan jo tuntee Howardin, hän kun on toiminut nettimaailmassa ennen kuin sitä olikaan, ja osallistuu jatkuvasti aktiivisesti. Taisi kertoa olevansa 64 vuotias tässä istunnossa, jota aion referoida. Hän oli kertomassa uudesta kirjastaan Net Smart: How to Thrive Online, Elluminate/ Blackboard istunnossa Change 11 kurssilla 3. ja 4.  tammikuuta. Peruskäsitteet, joilla Howard lähestyy nettielämää, ovat jo usean vuoden ajan olleet:

  • attention (ignore or attend, open a tag for later, bookmark for much later) -matching attention to tool set
  • critical consumption (search securely, find sources)
  • participation (don’t just consume, contribute and create)
  • collaboration (crowd sourcing, wide variety, casual conversations build trust)
  • network awareness

Hän käy käsitteet läpi 3.1. istunnossa. Minä mietin niitä nyt oppimisen traditioita vasten. Eikö nämä samat käsitteet ole toimineet oppimisen määrittelyssä iät ajat. Jotain uutta tulee teknologiasta, mutta perusilmiöt säilyvät. Huomion suuntaamisen ongelma on ikuinen, samoin kriittisen ajattelun omaksuminen. Miten osallistut, miten teet yhdessä, miten tietoinen olet verkostostasi? Tämä kaikki nyt netissä. Kiintoisa on osallistumiseen liittyvä Power Law, josta nappasin kuvan:

Alkuperäinen lähde on Ross 2006 ( http://ross.typepad.com/blog/2006/04/power_law_of_pa.html ) . Tuo kuva saa miettimään verkkoelämää. Tarvitaan paljon meitä hiljaisia seuraajia jotka tykätään milloin mistäkin, tagataan, kommentoidaan, kirjaudutaan, jaetaan ja tunnetaan osallisuutta verkostoissa. Verkkoja kuitenkin pyörittävät muutamat gurut, jotka kutsuvat kavereita vierailemaan eri tilaisuuksiin. Miten tässä viidakossa löytää ja ottaa oman paikkansa?

Minä tykkään Howard Rheingoldista koska hänellä on visio ihmiskunnan evoluutiosta kohti yhä parempaa yhteistyökykyä. Arvostan sitä että hän on säilyttänyt elämänilonsa ja toimintakykynsä vaikka kehitys ei ole nopeaa eikä helppoa. Voisi sanoa että hän osaa leikkiä (rakastaa mm. kenkien maalaamista iloisilla väreillä), hänet voi tavata myös Second Lifessa ym. Olen kiinnostunut hänen oppimiskäsityksestään, koska hän tuntee nettielämän alusta asti, kokeneisuutta ei voi kiistää. Hän toimii tasa-arvoisessa hengessä, houkuttelee  mukaan osallistumaan istuntoon eri rooleissa (searcher, contextualizer, mindmapper, summarizer) ja niinpä osallistujat keksivät tapoja jakaa chatissa esim. erilaisia tallennustapoja: mihin tehdä muistiinpanoja, miten ottaa ylös jaetut linkit. Hyvässä pedagogiikassa ilmiöt ovat läsnä, tässä ja nyt. Howard oli kiinnostunut osallistujien kokemuksista ja käsityksistä.

Kaikista näistä syistä halusin omistaa vuoden 2012 ensimmäisen blogipostin Howard Rheingoldille. Lisää tietoa hänestä on helppo löytää, en valikoi videota valmiiksi.

 

Verkko-opiskelun emotionaaliset esteet

Nyt olen hämmentynyt. Kävelin kuuntelemaan kognitiotieteen väitöstilaisuutta otsikon mukaisesta aiheesta Emotional Obstacles of Elearning. Aihe tuli lähelle omia intressejä, olen kirjoittanut samasta teemasta useaan otteeseen. Arvelin saavani uutta tietoa ja lisää syvyyttä aikaisempaan tietooni. Kävi päinvastoin, olen hämmentynyt siitä miten eri tieteenaloilla käsitellään tällaista teemaa. Yliopiston tiedotteen (johon linkki edellä) otsikko kertoo paremmin tutkimuksen sisällöstä: Huomioita verkko-opetuksen käytettävyyden suunnitteluun ja kurssien tukitoimiin. Asiaa valaisee myös väittelijän opintorekisteriote ja CV jotka Google tarjoaa väitöstietojen lisäksi. Väittelijä on opiskellut pisimmälle tietotekniikkaa ja tietojärjestemätiedettä, vähemmän kasvatustiedettä,  johtamista ja organisaation toimintaa, kognitiotieteestä on johdantokurssi. Väittelijä on toiminut pääosin tutkijana. Tämä siis  googlaamalla, en tunne häntä enkä kognitiotieteen opintoja Jyväskylän yliopistossa. Odotukseni olivat korkealla, kun vielä paikka oli Agora, suurenmoinen avara rakennus Jyväsjärven rannalla, sama josta Nokia poistui pari vuotta sitten – ideana kai oli luoda yhteys tieteisiin. Ajattelin että kognitiotiede ymmärtää ihmisen mieltä kun oli emootiot tutkimuskohteena.

Tutkimuksen tulokset ovat sinänsä selviä, verkko-opiskelussa on negatiivisen ja positiivisen kehän mahdollisuus. Tunteista nimettiin ylpeys vs frustaatio. Negatiivinen asenne voi lähteä vaikka liian pienestä fontista tai ettei nappulaa löydy. Ilmeisesti ajatus kulki niin että kurssien piti olla valmiit etukäteen eikä vuorovaikutusta sen aikana näissä asioissa ollut. Kun kysyttiin esimerkkiä negatiivisesta niin väittelijä kertoi esim että ei saanut palautetta tehtävästään lainkaan. Myönteinen kehitys taas lähti siitä kun opettaja kommentoi nopeasti. Emotionaalinen käytettävyys olikin opettajan toiminnassa eikä verkkoympäristössä.

Teknofobia tuli käsitellyksi ja ihminen -teknologia vuorovaikutuksesta jotain suuntalinjoja. Ei maar psykologista tulkintaa voi vaatia ihmiseltä joka ei ole sitä lainkaan opiskellut? Toinen vastaväittäjä yritti, hän kun edusti psykologiaa (USA). Toinen tarkastaja oli Espanjasta, mahdollisuus kulttuurien väliseen keskusteluun oli ilmassa.  Väittelijä pysyi omassa aineistossaan eikä lähtenyt yleisempään pohdintaan edes pyydettäessä. Keskustelu pedagogiikasta ei edennyt, esim. pelit arveltiin lasten huvitteluksi. Minua hämmästytti tavanomaisten ennakkoluulojen esittäminen yleisinä totuuksina: verkko-opiskelusta ei tykätä, vanhat opettajat ja opiskelijat ovat vaikeuksissa kun he eivät osaa. En ole väitöskirjaa lukenut mutta tilaisuuden pohjalta syntyi tunne, että suuri osa aikaisempaa tutkimusta jäi käsittelyn ulkopuolelle. Tämä liittynee tieteenalan määrittelyyn ja tutkimusperinteeseen.

Olipahan kokemus. Papereista luettiin ja oltiin varovaisia, tunteet olivat poiskatkaistuna kaksi tuntia. Motivaationi osallistua seuraaviin väitöksiin on nyt koetuksella. Vaikka olipahan tuo havahduttava kokemus. En ole organisaatioiden kanssa ollut tekemisissä viime aikoina ja hämmästyin jo ennen tilaisuuden alkua kun vahtimestari ohjasi minut kulkemaan luentosalin takaovesta. Mistä se arvasi etten kuulu joukkoon?

Lisäys 20.12. Näin viisaasti Sivistys.net tiedottaa väitöksesta joten voin unohtaa hämmennykseni 😉 Kaikki on eteenpäinmenoa kun oikein katsoo.

Avoimuus ja oppimisen seuranta

Näytän hyppelevän nyt mielenkiintoisesta tilanteesta toiseen verkkovihjeiden mukaisesti. Grainne Conole levitti linkkiä Erik Duval luentoon joka pidettiin CSCL2011 (Computer Supported Collaborative Learning ) conferenssissa Honkongissa. Erik Duval oli tuttu LAK11 (Learning Analytics) ensimmäisestä tapaamisesta Kanadassa viime talvena. Hän on teknisesti ja praktisesti orientoitunut tutkija (määritelmä hänen omansa) joka on innostunut kaikista inhimillisen toiminnan seurantasysteemeistä. Samalla hän on kriittinen ja haluaa säilyttää kysymyksen kuka elämääsi ohjaa, ollaanko nyt kiltisti Orwellin 1984 visiossa.

Erik Duval osoitti miten avoimuuden lisääminen opintoihin tuo mukanaan paljon hyvää, opiskelu siirtyy lähemmäksi elämää ja jatkuu vielä kurssien päättymisen jälkeen. Monipuoliset palautekytkennät aktivoivat ja tuovat laatua oppimiseen. Opettajana on myös kiva nähdä kurssinsa pulssi, mitä milloinkin tehdään ja missä se tapahtuu. Näistä olin itsekin innostunut verkko-opettajana, tosin minulle riittivät hyvin oppimisalustojen tarjoamat tiedot – Duval halusi jatkaa niistä eteenpäin koska on innoissaan teknisistä kokeiluista.

Myös henkilökohtaisen elämän hallinnan seurannat Erik esitteli: miten tietokone ystävällisesti huomauttaa jos juoksulenkit jäävät väliin tms. Google tietää enemmän kuin itse. Siitä taisin joskus jo sanoa että muistin heiketessä pitää sitten kysyä Googlelta kuka olenkaan 🙂

Keynotea seurasi kommenttipuheenvuoro, josta innostuin ottamaan kuvankin. Twitteristä sain puhujan nimenkin ja linkin slideihin mutta niistä ei teksti erotu niinkään hyvin kuin tästä. Puhuja oli Dan Suthers. Erinomaisia kysymyksiä:

cscl2011

Oppiminen ei seuraa tiedon äärelle pääsystä tai avoimuudesta, ei sosiaalisuudesta myöskään. Autenttisuus ei ratkaise ongelmia. Usein oppija on vain hämmentynyt kaiken keskellä. Ohjaaminen on avoin kysymys ja taitaa olla joskus jopa kielletty tai kyseenalaistettu. Itse huomaan tässä logiikaan miten löydän tukea omalle ajattelulle: teknologisesta orientaatiosta olisi aika päästä oppimiseen vihdoinkin. Ei se riitä että julistetaan verkko-elämän ihanuutta ja kuvitellaan oppimisen tapahtuvan itsestään aina ja kaikkialla. Syvemmän oppimisen ymmärtäminen vaatii asiantuntijuuden mukaan ottoa. Tässä kuvatut puheenvuorot olivat tietoisia omista rajoistaan.

Kuuntelin myös keynote kakkosen, Chi on asiantuntija sosiaalisen median laajentumisessa. Hän kävi läpi mm. Wikipedian kehitystä. Hänelle osoitetussa kommenttipuheenvuorossa kysyttiin oppimisen perusilmiöstä: mistä tiedetään että sosiaalisuus vaikutti tehokkuutta nostavasti? Jospa todellinen vaikuttaja oli se prosessointi jota yksilö harjoitti annettuja tehtäviä tehdessään. Kannattaa seurata näitä asiantuntijakonferensseja jotka näin avoimesti ovat nyt saatavilla. Hämmästyin juuri miten voi olla tämän perjantain puheenvuoro jo kuultavana vaikka on aamu Suomessa. No koska Hongkongissa se on aiemmin. Olin juuttunut ajatukseen että täällä ollaan aina ajassa edellä.

Illalla sitten osallistuin vielä eduMooc tutkimuspaneeliin. Ei hullumpi sekään, ei liene isoa eroa Illinoisin yliopiston tutkijoiden tarjoamassa avoimessa kurssissa ja tällaisessä konferenssissa (no jälkimmäiseen valitaan puhujat ankarammin kriteerein). Teemu Leinonen näkyy pohtivan samoja kysymyksiä kuin minä tässä, pitää kommentoida hänen blogiin.

Väitöskirja videona: surfata vai syventyä?

Eilen kirjoitin vaikutelmia Tiiu Tennon väitöskirjasta ja nyt minullea on ilo laittaa tänne myös video jonka hän oli laatinut väitöstilaisuutta varten. Tässä on upeasti kuvattu ajatuksenjuoksu ja päätyminen orientaatiotyyppeihin. Minä kuvasin sen yhdessä virkkeessä eilen, mutta tämä kannattaa aivan ehdottomasti katsoa (15 min).Tässä on myös esimerkkitapaus kustakin. Nuoren näköisiä nuo haastatellut oululaiset opettajaksi opiskelevat (keski-ikä oli 40v).

Mahtavaa, sanon minä. Ja nyt siirryn html-puolelle laittamaan videon upotettuna enkä voi enää palata tänne.

Surffaajat ja syventyjät from Tiiu Reina on Vimeo.

Surffata vai syventyä?

Menossa kylmä vappupäivä ja minä lueskelen lämpimässä Tiiu Tennon väikkäriä viime helmikuulta Surffaajat ja syventyjät: verkko-oppimisymppäristön pedagogisen rakenteen ja opiskelijoiden toimintaorientaatioiden tarkastelua. Tiiu työskentelee Oulussa ammatillisessa opettajakorkeakoulussa ja väitöskirja on julkaistu Acta Universitatis Lapponiensis 196.

Hankin kirjan heti kun huomasin sen olevan olemassa. Tiiu on yksi niitä kollegoita, jotka ovat vieneet eteenpäin verkko-opetusta ammatillisissa opettajakorkeakouluissa. Ja nyt hän oli jo ehtinyt näin pitkälle, täytyy antaa arvoa ahkeruudelle. Olen itse tehnyt samanlaista työtä Jyväskylässä, joten moni asia on tuttua. Kiintoisaa oli myös että Tiiu on käyttänyt Minna Lakkalan ym kuvausta pedagogisista infroista: teknologinen, sosiaalinen, epistemologinen ja kognitiivinen ulottuvuus.  Tästä blogasin minäkin ei niin kauan sitten.

Kysely 222 opettajaksi opiskelevalle antoi vastauksia 142 kpl ja aineistosta rakenneltiin muuttujia joiden yhteyksiä haettiin sopivilla menetelmillä (tuli nostalginen olo tilastotieteen perusopintojen suhteen ja mietin että mitä asioita kannattaa elämänsä aikana hyvin opiskella).  Pedagogisia infroja jouduttiin lisäämään muutamia ja vähitellen päästiin kuvaamaan opiskelijoiden orientaatioita. Tein vapun kunniaksi kuvan (kiitos Antti Laitisen joka heitti FB jäiden lähtökuvan eiliseltä. Omat jäälauttakuvani olivat ihan sopimattomia, pelkkä musta merivesi niiden välissä). Tarvitsin juuri noita pilviheijastuksia vapautuneeseen veteen.

tiiutennoOpiskelijoiden toimintaorientaatioita Tiiu löysi nämä viisi, käsitteet ovat tutkimuksesta. Ammatillisen opettajankoulutuksen opiskelijat ovat aikuisia, keski-ikä yli 40 vuotta, koulutusta ja työkokemusta runsaasti. Useimmat ovat töissä koulutuksen ajan ja harkitsevat ajankäyttönsä tarkasti. Toisaalta tuossa iässä on kykyä nauttia uuden opiskelusta ja myös itsensä tutkimisesta.

Kuvan alareunassa on Itsenäiset suorittajat, jotka tekivät nimenomaan itsenäisesti mitä pitikin eivätkä tarvinneet ohjausta. Suorituksiin kuului opiskelijatoverille kommentointi, ei isompaa yhteisöllisyyttä. Loogiset tiedonhankkijat kävivät kyselemässä tutorilta tarkennuksia ja seurasivat opettajien informaatiota huolellisesti. Minua hymyilytti nimitys loogiset lukiessani, ohjeiden seuranta oli siis loogista? Kuvassa he pysyttelevät jään reunassa eivätkä heittäydy veteen.

Aivan erilainen orientaatio oli yläreunan pilviheijastuksessa sosiaaliset surffaajat, jotka tulivat usein verkkoympäristöön tarkoituksella seurata muiden opiskelijoiden  kirjoituksia, keskusteluja. Vuorovaikutteiset viestijät olivat toinen sosiaalisuutta painottava ryhmä, mutta enemmän viestiviä. Kirjoitin hiukan isommilla kirjaimilla Johdonmukaiset verkkotyöskentelijät, he alkoivat minun mielessä nousta varsinaiseksi verkk0-opiskelijoiden orientaatioksi jossa osataan sekä heittäytyä että keskittyä.

Suosittelen tutustumista Tiiun tutkimukseen kaikille verkko-opetusta suunnitteleville ja toteuttaville. Lähteistö on tosi laaja ja tutkimuksen eteneminen on kuvattu niin yksityiskohtaisesti että siitä voi ottaa opiksi jos vastaavia menetelmiä ajattelee tarvitsevansa. Kaikki mahdolliset oppimisen käsitteistöt olivat mukana. Tämä on kirjoitettu yhden lukukerran jälkeen, syvempi arviointi vaatisi useamman. Mutta kivaa oli ja onnea Tiiulle!

Verkko-opettaja asiantuntijana

Olen alkuvuoden yrittänyt irrottautua verkko-opettajuudesta, mutta vielä se vaan puhututtaa. Tällä kertaa innostajana on Leena Mäkelän väitöstutkimus Verkkokurssi opetuksen oppimisen kompleksisena toimintatilana. Sitä olen itsekin muutaman vuoden yrittänyt tavoittaa. Toisena pontimena taitaa tänään olla ihmetykseni siitä miten vaikea on kehitystyössä antaa arvoa opettajille ja heidän osaamiselleen. On niin trendikästä edelleen paljastaa opettajien puutteita ja melkeinpä todeta heidät ohimennen idiooteiksi. Ja sitten sanotaan omissa nimissä jotain mitä pedagogiikka on tiennyt muutaman sata vuotta esim. että ihminen kehittyy tehdessään itse ja reflektoidessaan tekemisiään, mielellään muiden kanssa.

Mäkelä jäsentää verkko-opetuksen todellisuutta neljän ulottuvuuden kautta: kulttuurinen, sosiaalinen, pedagoginen ja digitaalinen. Näiden yhteyksissä ilmenee todellisuus dynaamisina tapahtumaketjuina, esim. vuorojen vaihtumisina. Painava vaikutus on kulttuurilla, jota kantaa sekä instituutio että oppijat toimintahistoriansa kautta. Joskus – vai usein? – ne ovat vastakkaisia. Itse työskentelin ammatillisessa opettajankoulutuksessa johon tuli työelämästä kokeneita ammattilaisia. Silti he saattoivat heittäytyä vanhaan oppilaan rooliin, koska koulutus oli pakko suorittaa saadakseen vakituisen toimen nimiinsä. Kesti joskus puoli vuotta saada aikuinen ymmärtämään että teet täällä juuri sitä mitä tarvitset opettajan työssä. Ei riitä että opetussuunnitelma ja ajattelu ovat ajan tasalla, on tosi työlästä saada ne vielä toteutumaan.

Viime aikoina suurin vastus taisi tulla työelämän tehokkuusvaatimuksista. Sen myötä koulutus piti voida suorittaa mahdollisimman nopeasti ja vähällä energian käytöllä. Se oli yksi reipas projekti muiden ohessa ja kaiken piti vaan näyttää hyvältä. Opettajankoulutuksen oli pakko vähentää syvällisyyttä, paine oli niin kova sekä hallinnon että opiskelijoiden taholta. Kyynisyyspakko voisi olla hyvä käsite kuvaamaan tilannetta.

Edellä kertomassani näkyy heti, miten kulttuuri, pedagogiikka ja sosiaalisuus kietoutuvat toisiinsa. Opettajan ammattitaito on ymmärtää tilanteessa mitä kaikkea on läsnä. Se paljastuu keskusteluissa, henkilökohtaisissa ja ryhmien opseissa. Reflektiota voi edellyttää mutta sekin voi toteutua opetuksellisena näytelmänä, kerrotaan kouluttajalle mitä se haluaa kuulla. Tämä väijyy kaikkea opetusta aivan kuin työelämän paineissa: tehdäänkö oikeasti hyvin vai minimillä.

Mäkelä sitoo hyvin formaalin koulutuksen verkko-oppimiseen ja kertoo sen vaikuttavan enemmän kuin pedagogiset ihanteet. Toisaalta hän näkee näiden olevaan samassa linjassa, mikä onkin usein huomattu verkko-opetuksen yhteydessä. Meillä ei ole koskaan ollut yhtä hyviä mahdollisuuksia omaehtoisen ja korkeatasoisen oppimisen tukemiseen kuin nykyään. Eikö tästä voisi olla hiukkasen iloinen ja ylpeäkin?

Digitaalinen ulottuvuus tuli seikkaperäisesti kuvatuksi Mäkelän tutkimuksessa ja se palautti minunkin mieleen miten tavattoman paljon olen joutunut oppimaan uutta joka hetki. Matka on pitkä ja työläs jokaisella opettajalle vaikka toisiaan kuinka tuettaisiin ja saataisiin teknistä tukea. Tästäkin edistymisestä haluaisin olla ylpeä sen sijaan että ruikutetaan jälkeen jääneisyyttä.

Ihmisestä on kysymys, ihmisten yhteisöistä ja instituutioista. Näiden monipuolinen analyysi on tarpeen ja kompleksin mallin rakentaminen aina yhtä kiehtova yritys vaikka se pakeneekin. Systeemianalyysi taisi seurata 80-luvulla edellisen vuosikymmenen marksilaisuutta ja mitä kaikkea onkaan kokeiltu. Minusta usein tuntuu että nykyiset sosiaalisen median herännäiset ovat yhteiskunnallisessa ymmärryksessä 0.1 tasolla 🙂  kun luulevat näiden uusien vempaimien olevan KAIKKI mitä on. Huomaan ärsyyntyväni usein, seuraanko vääriä lähteitä vai mistä on kyse. Pitää miettiä.Tuo oli kiva keksiä että jos tyyppi on web 2.0 niin mitä muuten 🙂

Haluan antaa arvoa huippuammattilaisille jotka verkko-opetusta viisaasti toteuttavat ja kehittävät Suomessa. Toivotan onnea ja menestystä tämän jäähyväiskirjoituksen myötä. Kuvittelen etten opetustyöstä enää kirjoita tämän jälkeen, saa nähdä.

On menossa sumuinen pääsiäinen mutta kevätpuro vapautti pihan tehokkaasti – jotain uutta mieleenikin… rakastan keväisiä puroleikkejä aina vaan.

Oppimisen ydintapahtuma?

Uuden asian oppiminen vaatii jonkinmoista aktiivisuutta. Kurssillani opiskelijat kertovat kaikki oppineensa silloin kun valitsivat omaa mielenkiinnon kohdetta ja kirjoittaessaan valitsemastaan teemasta. Näistä on kaikilla huippupisteet ja kirjoja lukiessa (= sisältöön tutustuessa) oppiminen saa sekin melkein yhtä korkeat arviot. Myös ihmisiä havainnoimalla ja omaa toimintaa seuraamalla oppii ihan selvästi.

Sen sijaan keskusteluissa oppiminen jäi vähemmälle ja kaikki eivät olleet tyytyväisiä vuorovaikutuksen määrään ja laatuun. Kysyn myös nukkuessa oppimisesta ja siinäkin hajonta on suuri: kaikki eivät tiedä oppivansa nukkuessa. Tietoisuuden tasot ei ollut oppimiskohde, kysyin huvikseni.

Mitä opitaan: uutta tietoa ja sisältöjä tietysti, uusia käsitteitä ja niiden välisiä suhteita, uusia ajattelutapoja. Tullaan tietoiseksi omasta ajattelusta & asenteista  ja muutenkin teorian ja käytännön kytkemistä opitaan. Itsensä ymmärtäminen kehittyy selvästi. Kiinnostus psykologiaan ei ole suinkaan kaikilla valmiina mutta kurssin loputtua melkein jokainen arvelee jatkavansa opiskelua. Tuo kuulostaa mukavalta.

Haasteeksi asetan nyt vuorovaikutuksen laadun opiskelijoiden välillä kurssin aikana. Se on joskus ennen ollut merkittävässä asemassa ja se pitää palauttaa. Valinnaisia havainnointitehtäviä myös suunnittelen. Niistä on hyviä kokemuksia englanninkielisellä puolella.

 

Mielenkiintoinen väitös verkossa oppimisesta

Olin juuri kuuntelemassa Raija Hämäläisen väitöstilaisuutta Jyväskylän yliopistossa: Designing and investigating pedagogical scripts to facilitate computer-supported collaborative learning, vastaväittäjänä Lasse Lipponen.

Keskustelu oli herkullista seurattavaa. Oli kehitetty skriptien ym avulla yhteisöllistä verkko-oppimista ja pohdiskeltiin teorian ja tutkimuksen ja kehittämistyön ehtoja ja todellisia tuloksia. Vaikka päätulos olikin että skriptejä tarvitaan niin niiden pitää kuitenkin olla avoimia ja tilaa opiskelijan luovuudelle pitää jättää. Itse asiassa kollaboraatio syntyy kun osallistujat sitoutuvat sisäisen motivaation kautta joten söpöt pedagogiset näpertelyt ovat toisarvoisia (mutta aina niistä väitöskirjan saa). Ihan tosissani nautin istua kuuntelemassa ja ajatuksia heräsi sekä omaan opetukseen että hankkeisiin.

Lopulta peruskysymykset ovat ikuisia: miten korkeatasoista oppimista voitaisiin tukea tai tuottaa ja voidaanko, miten älyllinen ponnistelu herää, miten edetään oikealla tavalla eteenpäin, syvemmälle. Missä vaiheessa kehittäminen on vielä lupaavaa ja milloin olisi viisasta lopettaa.

Neljästä hankkeesta kaksi oli ammattiopiston puolella pelien kehittelyä ja kaksi yliopiston Optimakurssia. Keskustelussa ilmeni ammatillisen puolen hankkeiden parempi edistyminen.  Design tutkimus tuntuu olevan kehittämisen ytimessä ja kiintoisaa se onkin ammatillisen opettajakorkeakoulun perspektiivistä kun katselen. Väitöskirja on verkossa, Koulutuksen tutkimuslaitoksen julkaisuja (linkkiä ei nyt löydy, siirtävät kai juuri) tutustukaa ihmeessä, minä ainakin luen. Ilo nähdä että teorian ja käytännön yhdistäminen toteutuu tutkijoiden ja opettajien yhteistyön kautta. Mahtavaa!

Mitä oppiminen mahtaa olla?

Olen opiskellut tai roikkunut 11 viikkoa kurssilla opiskelemassa konnektivismia ja konnektivista tietokäsitystä. Sisällöissä on vahva yhteiskunnallinen panos ja vielä yleisempääkin, kaaosteoria ym. Olemme saaneet luettavaa ja ennen kaikkea tilaisuuksia ajatusten ja kokemusten vaihtoon.

Aloin mukamas kirjoitella lopputyötä joka koskee verkostojani ja oppimistani. Siksi piti päästä kirjoittamaan tällä ainoalla osaamallani kielellä mitä ajattelen oikeasti. Totta kai olen oppinut englantia, kummasti herkistyy seuraamaan natiivien kielenkäyttöä ja matkii sanontoja, ottaa sanoja käyttöön. Mutta muuta oppimista?

Olen nähnyt miten online kurssi voi toimia kun se on avoin koko maailmalle. Se siis voi toimia ja oikein hyvin. Hyvin tarkoittaa että opiskelijat ovat oikeasti syttyneitä asialle ja sitoutuneita ja tukevat toisiaan. En ole nyt kiinnostunut pudonneista enkä lurkkijoista, meitä aktiivisia on vaikka kuinka. Enemmän kuin olen ehtinyt seuraamaan, paljon enemmän. Materiaalia on tarjolla ja parhaista otan joskus printtejä, alleviivailen. Lukeminen ei kuitenkaan ole se tärkein juttu vaan vuorovaikutus muiden kanssa. Tunnistan ujouteni ja arkuuteni mutta kirjoitan silti ja tukea saan.

Vahvuutena tunnistan oman verkko-opettajuuteni ja verkostoelämäni jota olen vuodeen verran rakentanut online. Sen juuret ovat vielä kauempana eli tietoisessa opiskelijaa voimistavan pedagogiikan rakentamisessa (elinkautinen projekti). Viimeisenä vaiheena oli intensiivien vetäminen verkossa Pekan kanssa, se oli ihan samaa kuin tuolla nykyisellä kurssillani paitsi että meillä oli 30 opiskelijaa eikä 300. Ilmiöt jäsentyivät kun niistä kirjoitimmekin. Siksi olen voinut osallistua ja kokea sen ”normaalina”. Onhan siellä kuultu kaikki normaalit rutinat selkeyden ja palautteen puutteesta mitä aina kuulee kun uskaltautuu pakottamaan opiskelijat vapauteen ja vastuunottoon. Tuotakin on muutama kymmenen vuotta työstetty.

Piti kirjoittaaa omasta oppimisesta: onko helmiä ne hetket kun kohtaa kiehtovasti ajattelevan ihmisen – voisinpa tsekata onko se kiehtovuus aina = ajattelee kuten minä, tuon olisin voinut itsekin sanoa tai tuon kuvan laittaa, tuon jäsennyksen. Tai onhan siinä maar jotain erilaista mikä kiehtoo… Ihmistä ei kai voi kohdata kuin sillä tasolla mihin itse pystyy, usein vielä väsyneenä iltaisin. Taisi olla salainen unelmani pystyä syvälliseen keskusteluun.. Viikko on vielä edessä eikä maailma mihinkään sulkeudu sen jälkeenkään. Unelman voin siis säilyttää.

Kurssilta voisi saada arvosanankin asteikolla A+ A B+ B C+ C D tai F=failure. En ole laittanut sitaatteja sääntöjen mukaan enkä tehnyt käsitekarttoja, siitä rangaistaan. Osan lopputyön kriteereistä hyväksyn:

  • depth of analysis of personal learning networks and articulation of insight gathered through reflection
  • form of delivery (luova tekniikoiden käyttö ja keskeisen idean esiinsaanti niiden avulla yms)
  • clear articulation of oustanding questions and concerns, including potential ways to resolve these
  • clear plan or approach to begin adopting – or reasons for not – connectivist principles in my professional development as well as teaching and learning.

Siinäpä se: analyysin syvyys, luovat esitystavat, selkeät tulevaisuuden kuvat ja perusteltu opetustyö. Selkeyteen pitänee pyrkiä, aina senhetkiseen parhaaseen selkeyteen vaikka tietääkin ettei mikään ole pysyvästi selkeää, vai?

Uuden sosiaalisen median oppimisesta

palasiaTarkkailen omaa oppimistani: miten haukkaan palasia uusista tekniikoista, menetelmistä, koko uudesta valloittavasta maailmasta. Siinä on paljon innostavia elementtejä. Tätä olen tehnyt ennenkin: parantanut maailmaa yhdessä samanmielisten kanssa.

Miten palaset liittyvät yhteen? Joskus saumattomasti, heti vaan käyttöön. Kunhan saan hyvät rutiinit RSS maailmaan niin työtapani kohenevat. Nyt olen laittanut Google Readeriin sellaisia joita muutenkin olisin voinut vilkaista, ero ei vielä tunnu. Mainioita lyhyitä videopätkiä on jaettavaksi ja niistä tiedotan kollegoille. Voin auttaa englanniksi opettavia joilla on ollut raskaampi työ opekoulutuksessa. Yleislinja on siis että uutta löytyy ja on kiva ottaa käyttöön.

Eniten elämyksellisesti antaa aina Ensimmäistä Kertaa Tekeminen. Käynti second lifessä oli sellainen. Yhteisöihin liittyminen ja keskusteluun osallistuminen on kivaa mutta luonnollista.  Äänitiedostoja voisin alkaa tehdä, pikkuisia oman opetusmateriaalin oheen. En ole niitä ennen kaivannut, mutta voisihan jotkut opiskelijat niistä tykätä, ehkä.

Oppimisen laadusta otin eilen ylös (Teemu Arina, seminaari marraskuussa Kuopiossa, kuunneltuna) :

  • ei arvioida sisältöä (koska kuka tahansa osaa referoida ja toistaa sanottua/ kirjoitettua)
  • arvioidaan miten rakennat sen päälle
  • miten hyödynnät muiden antamaa
  • miten jaat muille ja osaat yhdessä rakentaa jne.

Tästä taisivat opiskelijani kirjoittaa intensiivin arvioinnissaan ihan luonnostaan.  Osaanko itsestä nähdä tätä kun opiskelen uutta sosiaalista mediaa? Onko ensimmäinen pala aina tekniikan oppiminen, sitten sen vasta voi liitää ja ”rakentaa sen päälle”. Oppijakäsitteinä ovat alkaneet elää creator, contributor, lurkkijat – oliko muita. Ne voisi ajatella myös vaiheina..?

Alkuvaiheessa on keskeistä mennä yli kynnyksen jonka muodostavat kaikki epäselvät asiat joita en vielä osaa ja tiedä. Sitten voi päästä eka kertaa tekemisen nautintoon ja sitten – asiasta riippuen käyttöön ottoon ja vakiintumiseen, kehittelyyn ja uuden luomiseen. Uuden luominen on niin kivaa että taidan nyt kaivata sitä opiskelussani. Jotain pitää siis Tehdä itte. Katsotaan.