Käsittelen kuvia … ja elämääni

Kuuntelin juuri Kalle Holmbergin luennon Dostojevskista (löytyy YouTubesta, 55 min). Sen hengessä rohkaistuin kirjoittamaan taas. Ihminen on tärkeä ja hänen kaikki vuorovaikutuksensa sen yhden elämän aikana.

Kun rakentelen logoa tai etusivua blogiin, haluan tavoittaa jotain olennaista itsestäni. Tässä eilen tekemäni kuva:

edclogoKuva on kurssin E-Learning and Digital Cultures Twitter-vaihdosta. Nimeni helinur on tuolla keskellä ja intialainen kaveri siinä vieressä. Tuo kurssi on mieluinen muisto, koska siellä koin tulleeni nähdyksi. Vuorovaikutusta syntyi ja loin uutta yhdessä kaverien kanssa.

Olen kokeillut FaceBook-ystäväverkoston kuvan kanssa samaa ideaa logona, mutta en ole tyytyväinen tulokseen.

cropped-logokoe.jpgcropped-logosoikea.jpgJotain hupaisaa näissä kuvissa on ja myös jotain hyvin vakavaa. Tuo minun ikuinen ilmeeni, heh. Taidan olla kiinni konreettisessa: minulla pitää kuvassa olla joku todellinen verkosto, jossa olen ollut ja jossa elän edelleen. Eihän aitoudella ole merkitystä muille kuin minulle.

18.9. jatkan pohdintaa sivun ulkoasusta. iPad sijoittaa kuvat allekkain ja teksti hyppää sivuun. En voi/ osaa vaikuttaa siihen miten kirjoituksiani näytetään pienemmissä laitteissa. Niitä nykyään käytetään – onko sivun rakentelussa tietokoneen näytölle enää mieltä?

Jos teen etusivun kahdelle blogilleni, siinä tarvitaan myös juuret lähiympäristöön. Tämä reaalimaailma, miten sitä käsittelisin? Koodaus lapsenlapsen kanssa oli tosi hauskaa, siitä muisto Scratch Junior-ohjelmalla:

scratchcodeTuosta saisi myös arkkityypin mummi ja pikkupoika. Heti kaipaan saada molemmat pojat mukaan:

molem2

 

 

 

Ei veljeksiä pidä erottaa. Pitäisi saada liike ja ääni mukaan. Sratch- ohjelmaa voi katsoa vain lataamalla sen, ei sovi blogiin. Videoita pitäisi käyttää, mutten ole innostunut puhumaan ajatuksiani. En ole puhelias, olen kirjoittava ihminen.

Entä muita ryhmiä suomalaisista verkostoista ympärille? Miten esim. entiset koulutoverini, joiden kanssa on paljon blogattu viime vuosina? Olisiko sopivia hahmoja heille? Nyt alan innostua, huomaan. Ikäni saa näkyä, ei ole mitään syytä salata sitä. Entäs suomalaisuus, miten sen voisi osoittaa?

Leikkiminen on tärkeää. Suuripiirteisyys ja huumorintaju – noita arvostan.

Blogin viisi vuotta

Vuoden vaihde lähestyy, on arvioinnin aika. Tämä blogi syntyi lokakuussa 2007 joten viisi vuotta on tullut täyteen. Postauksia on tullut kirjoitettua 222. Laitan tähän esille tietoa koko ajalta, kun ne löytyivät helposti ( aikanaan kokosin blogitarina- julkaisuun syksyllä 2011).

Kirjoituksia on eniten vuosilta 2010 ja 2011, eläkkeelle jäätyä tahti kiihtyi. Oli aikaa enemmän.

Tämä vuosi 2012 on tuotosten määrässä noin puolet edellisestä. Kasvu on taittunut, motivaatio on hakusessa entistä enemmän.

Kommentit ovat tässä suoraan blogiin kirjoitettujen kommenttien määrä, yhteensä 295. Niiden väheneminen liittyy kanavien monipuolistumiseen. Kun on ”pakko” ilmoittaa Facebookissa ja Twitterissä bloganneensa, niin kommentit  tehdään suoraan niissä välineissä.

Lukijamäärissä näkyy nouseva trendi vuoden 2011 loppuun ja nyt vastaava lasku kävijöissä kuin kirjoituksissakin. Tähän blogiin tullaan enimmäkseen viittausten kautta. Uusia lukijoita oli tänä vuonna 52 prosenttia kaikista. Tänä vuonna lukijat tulivat selvästi eniten Facebookin kautta (540) ja toiseksi eniten twitterin (220). Kiintoisaa että Linkedin ja Blogilista tuovat kävijöitä (40-50).  Itse en käytä kumpaakaan, en pääse vaihtamaan sähköpostia kun olen aikanaan työpaikalta kirjautunut. Lisäksi outilammi -blogi tuo lukijoita sekä sometu (yli 20). Google tulee kanavana vasta näiden jälkeen. Aivan eri tilanne on englanninkielisen blogin käytössä.

Verkkoyhteisöt ja verkko-opetukseen liittyvä tutkimus ovat olleet aiheitani sen jälkeen kun lopetin verkko-opettajana 2009 vuoden lopussa.

Tänä vuonna 22 kirjoituksesta 9 koski kansainvälisiä verkko-opiskelun tapahtumia. Alkuvuodesta nostin esiin arvostamiani nimiä (Thrun, Rheingold, Levy, Levine ja Scharmer), loppuvuodesta kerroin Fantasiakirjallisuuden opiskelusta (ensimmäinen Coursera -kokemukseni). Juuri nyt avoimista globaaleista kursseista keskustellaan valtamedioissa, ne kuuluu tuntea.

Joitakin suomalaisia tapahtumia sivuan blogissa (IT-kouluttajat, ITK Aulangolla, Otavaopiston pajat). Väitöstilaisuuksia olen käsitellyt kolme kertaa (Aira, Vänskä ja Kiili) ja lisäksi kiinnostuin menossa olevasta gradusta (Rapo). Muutama kirjoitus on ollut omaa opiskelua. Jaetut kokemukset kiinnostavat, tietysti, esim. ITK-konferenssi veti lukijoita. Toinen huippu oli syksyllä Coursera opintoihin liittyen. Päivittäin 88 katselua taisi olla molemmat ’huiput’.  Melkein samaan ylti vertaisviivyttely kunniaan -postaus joka oli entisten työtoverien kanssa jaettua kokemusta. Tai komeasti sanottu uutta teorian muodostusta, heh! Coursera kokemukseni alkoivat kiinnostaa sen jälkeen kun Hesarissa oli minusta maininta. Mitään ryntäystä ei siitäkään tullut, olipa kiva yllätys. Kuulin asiasta Facebook- kaverien kautta ja noin 30 ihmistä tervehti asian merkeissä.

Tunnen tarvetta arvioida uudelleen verkkoelämääni. Kun aloitin tämän blogin, se oli uutta ja tarpeellista  verkko-opettajan työssä. Sosiaalinen media nousi vähitellen tietoisuuteen 2009- ja keskustelun areenoita tarjoutui monia. Blogi oli vielä 2010 ja 2011 paikka, josta käsin voin osallistua milloin mihinkin. Nyt en ole enää niin varma tämän mielekkyydestä. Opettajat vaihtavat kokemuksia esim. Facebookin Tieto-ja viestintätekniikka opetuksessa ryhmässä hyvin vilkkaasti. Twitter auttaa kommentoimaan tapahtumien ympärillä. Minä en ole enää suoraan yhteydessä opetuskäytäntöihin kuin globaaleissa opinnoissani. Missä minulla siis olisi annettavaa?

Mihin kaikkeen suuntaudun ensi vuonna? Millä tavoin osallistun? Pidänkö hautajaiset tälle blogille? Uusi paikka, uusi profiloituminen? Kaipaan isoa muutosta.. kai minä sitten jotain teen 🙂

 

Yhteisöt ja verkostot – opiskelu jatkuu

Hupaisa tunne opiskella verkkoelämän peruskäsitteitä sen jälkeen kun on vaihtelevasti tuota elämää harrastanut viisi vuotta tai viisitoista jos eka kotisivuista lasketaan. Tämä blogi on täyttänyt 5 v. Olen huolettomasti käyttänyt käsitteitä verkosto ja yhteisö miettimättä noiden eroa. Olen törmäillyt moniin verkkoelämän kuvauksiin: Whiten vierailija vs asukas, Krautin identiteetti- ja sidosperustainen ja tutustunut lukuisiin tutkimuksiin. Nyt palaan perusopintoihin Erkka Peitson luentojen avulla ja viittaan muutamiin hänen slideihin.

Yhteisö on ilmeisen vanha käsite. Niitä on ollut ihmiskunnan alusta asti. Verkostoa on joskus sanottu uudeksi käsitteeksi, mahtaako olla?

Mukava yllätys oli huomata kaikkien sosiaalisen median teorioiden syntyvuodet. Jopa 1880 alkaen on gemeinschaft toiminut tieteellisenä käsitteenä.

Myös nettikansalaisuus on keksitty ennakoiden. Verkkoyhteisö edellyttää vuorovaikutusta, ja se taas vaatii aikamoista määrää toimijoita pysyäkseen yllä.

Verkoston käsite on selkeä, mutta silti olen hämmentynyt. Kuulunko yhteenkään verkostoon? Olenko kuulunutkaan? Saan verkostoanalyysin esim. FB kavereista, mutta ei se tunnu verkostolta vaikka onkin todennettavissa. Twitter verkosto on aivan erilainen, Linkedin on osittainen kun en työelämässä enää ole (enkä pääse vaihtamaan s-postin osoitetta enää). Ovatko verkostot usein symbolisia, olevinaan yhteyksiä? En tavoita tuota abstraktia ”yhteys sinänsä” tasoa, sekoitan siihen tuntemuksia.

Tässä taulukossa on koottu keskeiset tekijät yhteisö-, sisältö- ja verkostopalveluista (lähde Erkka Peitso 2012 luennot).

 

Ihmettelen kohtaa klikit: miten ne voivat olla haitaksi yhteisöissä mutta eduksi verkostossa? Miten ne selkiyttävät verkostoa? En keksi yhtään esimerkkiä. Myös oman persoonallisuuden voimakas esiin tuonti verkostoissa hämmästyttää. Siitä tulee mieleen esimerkkejä kyllä: ikäänkuin tutustuu internet-ihmiseen läheisesti kun tuntee hänen perheensä tai harrastuksensa. Tämä kohta on selvästi ollut muutoksen alla viime vuosina. Nyt tuntuu luontevalta olla olemassa myös verkoissa, aluksi se tuntui kummalliselta itsensä korostamiselta ja esiin tuomiselta.

Mutta nuo klikit, miten sen ymmärtäisin? Muistan että syksyn 2008 konnektivismin opinnoissa erkanin vaadituista mielipiteistä ryhmä- käsitteen suhteen, kunnes ymmärsin että tarkoitettiin ryhmäajattelua (groupthink). Vaarana on samanlaistuminen ja ajattelun väheneminen. Tämä nousi tällä viikolla Hesarin artikkelin heimon käsitteen kautta. Ihanne on sallia erilaisuutta ja säilyttää avoin vuorovaikutus. Miksei verkostossa sitten sanota, että tuosta on kyse eikä siitä että klikit rikastavat? Ihan samanlaiset ihmiset verkostoissa toimivat ja ihan yhtä vaikea on säilyttää avointa mieltä ja toistensa kuuntelua kuin ryhmissä tai yhteisöissäkin. (Taidan taas sekottaa omia tuntemuksia verkostoihin 🙁  ).

Sosiaalinen identifikaatio ja deindividuaatio (Spears ja Lea 1992) oli yksi luennolla mainituista teorioista. Ne johtavat yksilöiden haluun käyttäytyä tavalla, joka edistää ryhmän kasassa pysymistä. Muodostuu ryhmän/yhteisön käyttäytymistä sääteleviä normeja. Ryhmään ja jäsenyyteen liittyvät vihjeet ovat keskeisempiä kuin yksilöön liittyvät vihjeet. Ryhmän sisäinen solidaarisuus vahvistuu. Ryhmän koheesion suojelun riskinä on ajautuminen ryhmäajatteluun (groupthink), jossa huonoja päätöksiä ei kyseenalaisteta. Tämä on tavallinen tarina, mutta miksi ei myös verkostoissa? Vai eikö verkostoista koskaan tutkitakaan tällaisia ilmiöitä? Pelkkiä yhteyksiä vaan? Verkostoanalyysi on kiintoisa esim. vallan käytön tutkimuksessa, miten ne hallitusjäsenyydet kasaantuvat sun muuta.

Verkkoyhteisön yksi edellytys on yhteinen julkinen tila ainakin jos toiminnallisuutta halutaan. Rheingold herättää jatkuvaa vuorovaikutusta vailla yhteistä tilaa, sekin tuntuu toimivan. Hän on tunnettu ja pisimpään (?) toiminut verkkoyhteisöjen rakentaja. Kirjat ja videot kotisivuilla loivat pohjan hänen ideologialle. Hän on valmis yhteistyöhön muiden kehittäjien kanssa. Jokaiselle on tilaa toimia ja paikkansa voi ottaa tai löytää, miten vaan. Nyt olen taas kadottanut alkuperäisen ajatukseni verkkoelämän peruskäsitteiden merkityksestä, olkoon. Parasta lopettaa 🙂

Tämä olkoon viimeinen yliopisto-opiskelun referointi tällä erää. Siirryn toiseen blogiini jossa huomasin olleeni jo marraskuussa 2010 aika pitkällä erilaisten osallistumisten miettimisessä. Ja lokakuussa 2011 hahmotin lisäarvoa tuottavan osallistumisen Wengerin avulla. David Whiten vierailija-käsite on tuntunut omalta monesti. Tuossa ylläolevassa taulukossa se muistuttaa keskimmäistä sisältöpalvelua: jospa se on minun tieni.

Howard Rheingold oppimisesta

Moni varmaan jo tuntee Howardin, hän kun on toiminut nettimaailmassa ennen kuin sitä olikaan, ja osallistuu jatkuvasti aktiivisesti. Taisi kertoa olevansa 64 vuotias tässä istunnossa, jota aion referoida. Hän oli kertomassa uudesta kirjastaan Net Smart: How to Thrive Online, Elluminate/ Blackboard istunnossa Change 11 kurssilla 3. ja 4.  tammikuuta. Peruskäsitteet, joilla Howard lähestyy nettielämää, ovat jo usean vuoden ajan olleet:

  • attention (ignore or attend, open a tag for later, bookmark for much later) -matching attention to tool set
  • critical consumption (search securely, find sources)
  • participation (don’t just consume, contribute and create)
  • collaboration (crowd sourcing, wide variety, casual conversations build trust)
  • network awareness

Hän käy käsitteet läpi 3.1. istunnossa. Minä mietin niitä nyt oppimisen traditioita vasten. Eikö nämä samat käsitteet ole toimineet oppimisen määrittelyssä iät ajat. Jotain uutta tulee teknologiasta, mutta perusilmiöt säilyvät. Huomion suuntaamisen ongelma on ikuinen, samoin kriittisen ajattelun omaksuminen. Miten osallistut, miten teet yhdessä, miten tietoinen olet verkostostasi? Tämä kaikki nyt netissä. Kiintoisa on osallistumiseen liittyvä Power Law, josta nappasin kuvan:

Alkuperäinen lähde on Ross 2006 ( http://ross.typepad.com/blog/2006/04/power_law_of_pa.html ) . Tuo kuva saa miettimään verkkoelämää. Tarvitaan paljon meitä hiljaisia seuraajia jotka tykätään milloin mistäkin, tagataan, kommentoidaan, kirjaudutaan, jaetaan ja tunnetaan osallisuutta verkostoissa. Verkkoja kuitenkin pyörittävät muutamat gurut, jotka kutsuvat kavereita vierailemaan eri tilaisuuksiin. Miten tässä viidakossa löytää ja ottaa oman paikkansa?

Minä tykkään Howard Rheingoldista koska hänellä on visio ihmiskunnan evoluutiosta kohti yhä parempaa yhteistyökykyä. Arvostan sitä että hän on säilyttänyt elämänilonsa ja toimintakykynsä vaikka kehitys ei ole nopeaa eikä helppoa. Voisi sanoa että hän osaa leikkiä (rakastaa mm. kenkien maalaamista iloisilla väreillä), hänet voi tavata myös Second Lifessa ym. Olen kiinnostunut hänen oppimiskäsityksestään, koska hän tuntee nettielämän alusta asti, kokeneisuutta ei voi kiistää. Hän toimii tasa-arvoisessa hengessä, houkuttelee  mukaan osallistumaan istuntoon eri rooleissa (searcher, contextualizer, mindmapper, summarizer) ja niinpä osallistujat keksivät tapoja jakaa chatissa esim. erilaisia tallennustapoja: mihin tehdä muistiinpanoja, miten ottaa ylös jaetut linkit. Hyvässä pedagogiikassa ilmiöt ovat läsnä, tässä ja nyt. Howard oli kiinnostunut osallistujien kokemuksista ja käsityksistä.

Kaikista näistä syistä halusin omistaa vuoden 2012 ensimmäisen blogipostin Howard Rheingoldille. Lisää tietoa hänestä on helppo löytää, en valikoi videota valmiiksi.

 

Tiede vai verkostot?

Antoisia kokemuksia haluan taas jakaa. Edellinen posti käsitteli Vesa Linja-ahon referointia kognitiotieteen ohjeista opettajille. Minua viehätti sen perussanoma tieteen hyväksikäytöstä, joskin herätti myös ajatuksia ettei se ole yksinkertaista. Opetustyö taittuu monien tekijöiden läpi, ei vain tutkimustulosten. Opettajankoulutuksessa analysoidaan nykyaika ja tulevaisuus monipuolisesti ja omaksutaan oppimisen teoriat oman ammatti- ja opetusalan suodattamina. Ja edelleen opettajan persoonallisuus, se sekoittaa tutkimustuloksia harmillisesti mutta oikeassa elämässä tuottaa tuloksia. Niinpä kysymys oppimistyyleistä ei ole niin yksinkertainen että unohdetaan koko juttu koska tiede sanoo niin. Voi niistäkin hyötyä olla itsearvioinnin peileinä ja tilanteiden jäsentäjinä. Kiitos Vesalle että auttoi minua selkiyttämään omaa peruskysymystäni.

Haluan käyttää sekä oppimisen tutkimusta että avointa verkostoelämää hyväkseni. Olen etsinyt tuota tietä viimeiset vuodet – tai ehkä koko elämäni (yliopiston assistenttina ollessani osallistuin kansainväliseen opiskelijoiden poliittiseen heräämiseen 1970-).

Jatkan tieteisiin suuntautumisesta. Eilen osallistuin Global Education liikkeen avoimeen tapahtumaan, jossa Howard Gardner (älykkyyden tutkija, Harvard) kertoi elämäntyöstään ja keskusteli poikansa kanssa. Global Education on vuosittain toistuva kaikille avoin jakamisen paikka, josta laitoin linkin Twitteriin ja Facebookiin maailmankellon kanssa. Oli mukava mennä Elluminate-istuntoon, kun ”Hi from Finland” herättää heti kommentin siitä maailman parhaasta koulutuksesta. Tänään torstaina Jarmo Viteli sitten esittelee Suomen parhaimmuutta.

Howard Gardnerin puhuessa nappasin kuvan joka auttaa ymmärtämään matkaa tutkimusprojekteista kohti käytäntöä:

Gardner on koonnut vuosikymmenten tutkimustuloksia lukuisiin kirjoihin ja yhteistyössä opettajien kanssa on rakennettu sovelluksia käytäntöön. Kyse on elämäntyöstä, monien tutkimusryhmien, tuhansien tutkijoiden. Tulosten jakaminen on tieteellisen toiminnan ikivanha perinne. Minun nimeni näkyy tuossa suotta noin isolla, Elluminate vain tekee sen nykyään noin, se on kytköksissä Blackboardiin. Halusin jättää alkuperäisen kuvauspaikan näkyviin. Tilaisuus on nyt äänitteenä (tai tulossa).

Nyt siirryn nuolen toiseen päähän, jossa avointen globaalien verkostojen elämä vetää irti tieteistä, jokamiehen asiantuntijuutta kohti. Kuuntelin illalla istunnon, jossa Teemu Arina opetti suomalaisia kehittäjiä heittäytymään universaaleihin verkkoihin ja osallistumaan rohkeasti, hankkimaan omia kokemuksia. Sanna Ruhalahti oli kutsunut minuakin tilaisuuteen, en muuten olisi tullut kuunnelleeksi, Sannan syys siis 🙂 Äänite tuli jo samana iltana ja joku kertoi Twitterissä siitä, siinä toinen syy miksi tulin kuunnelleeksi ConnectPro session.

Teemun kokemukset kulkivat samaa linjaa kuin mitä itse olin kirjoittanut tulossa olevaan blogikertomus- julkaisuun. Ei voi olla kuin samaa mieltä siitä että vain osallistumalla, kokemalla itse, ymmärtää mitä nettielämä verkostoissa on. Yksityiskohdissa sitten näkyi meidän orientaation ero: Teemu arvosti PLENK2010 kurssia ja sen kahta fasilitoijaa edelleen parhaimpana tapana oppia. Minä osallistuin ao kurssille aktiivisesti ja pidin opintoja sisällöllisesti tyhjänä, varsinkin noita kahta fasilitoijaa. Arvostan kuitenkin niitä kahta muuta: Rita Kop ja Dave Cormier, he kykenevät vuorovaikutukseen ja henkiseen vaihtoon. Muuten PLENK- opinnot olivat reippaasti jäljessä suomalaisista aikuiskoulutuksen käytännöistä ja kun kerroin ohjanneeni PLE -orientaatiolla 80-luvulta asti, ei sitä haluttu kuulla. PLE sidottiin vain digivälineisiin, ei muuhun, ajattelin siis väärin. No. uusista välineistä tietoisuus siellä kasvoi kuten jokaisella tuollaisella kurssilla.

Minulle jäi mieleen Teemun kuvaus verkostoistaan, miten opetusteknologian verkoissa hän ”tietää milloin hän on niissä, ei tiedä ketä kaikkia on mukana, mutta tunnistaa olevansa siellä”. Hänellä on tuollainen yhteys teknologian guruihin. Minä taas etsin oppimisen guruja ja siksi petyn kun ymmärrän olevani ikäänkuin opetusteknologian yksikössä oppilaana. En seuraa enää noita guruja mutta onneksi on myös oppimisen ja ihmisen kehityksen asiantuntemusta, kuten tuo Gardner edellä. Minun verkoissa yliopistot ja tutkijat ovat huippua eikä minulla ole tarvetta kiistää niiden arvoa. Verkot vailla asiantuntemusta ovat juuri sitä, siellä uskotaan mihin sattuu, tietämättömyys ja tyhmyys leviävät ja kriittinen ajattelu on ikään kuin vanhanaikaista. Tämä verkostoelämän puoli jäi puuttumaan Teemun esityksestä kun tarkoitus oli innostaa mukaantuloon.

Innostan minäkin kansainväliseen verkostoelämään, sieltä saan paljon. Mutta silmät auki siellä on oltava. Tarkoituksella en maininnut kahden ns gurun nimeä tässä, hyökkäykset ovat niin ikäviä. Mainitsen nimiä vain positiivisessa mielessä. Ja välillä ei tiedä mistä on kyse: nytkin odottaa hyväksyntää kommentti KukaHeli?-sivuun jossa tarjotaan kirjallisuutta minun lukijoille. Miten päätän onko se spämmi kun kaikki tiedot ja linkit on OK mutta onko tarjottu sitten Minun Linjan mukaista, huh huh.

Suorapuheinen pelinkehittäjä

Viileän sään kunniaksi jatkan kirjoittelua. Aiheena on Ville Vuorelan puheenvuoro toukokuun pajassa Otavaopistossa. Aihe oli vuorovaikutuksen uudet muodot joita hän katsoi pelialan ammattilaisena, luokitellen itsensä opetusalan vastapooliksi. Kilpailee lasten huomiosta keinoin joilla voittaa koulun. Ei ole ylpeä kaikesta mitä tekee mutta tärkeintä on myydä omia tuotteita ja onnistua siinä. Minä ihastuin tuohon rehellisyyteen.

Gamification, pelimäistyminen yläkäsitteenä hän kuvasi vuorovaikutuksen pinnallistumista, lyhenemistä ja varsinaisen vuorovaikutuksen kuolemaa. Sen paikalle tulee pisteiden keruu milloin mistäkin, kaverien määrä, seuraajien määrä ym. Internet on ääliöiden äänitorvi ja uusia välineitä tuotetaan hyvällä menestyksellä. Sosiaalinen media automatisoi markkinoinnin, kulttuuriset meemit leviävät viruksen tapaan. Viestintävirta turruttaa, on vain kohinaa ja tarvitaan yhä voimakkaampia shokkeja huomion saamiseen. Yksityisyys on myyty, olemme kaupan mainontaa varten.

Ville arveli tietoinflaation olevan käynnissä: vain nopeat provosoivat heitot kiinnostavat, pelillisiä koukkuja käytetään ja ne varastavat kaistan (ennen meillä oli aivot). Kilpailu ystävistä sun muusta on johtava juoni, elektroninen sosiaalinen kiipeäminen. Paniikin lietsontaan joukkomedia sopii hyvin, tiedon merkitys hämärtyy. Ihmisellä on tarve laumoittua ja sulautua johdettavaksi (viittaus 1-9-90).

Villen esitys oli linjassa edellä kertomani BBC-Krotoski ohjelmasarjan kanssa. BBC sarjassa maailman johtavat netin rakentajat kertoivat näkemyksistään ja huolistaan, tässä sain kuulla yhden pelintekijän autenttisen arvion. Ihanalla suorapuheisuudella, se virkisti. Mieleeni palautui jostain ihme syystä Marcuse: One- dimensional Man, teos 60-luvulta kun opiskelijoiden vallankumous käynnistyi. Kaikki teoksen kuvaamat uhat ovat toteutuneet ja jatkamme edelleen yksiulotteista lyhytnäköistä elämää. Marcuse olkoon esimerkki lähestymistavan erosta 60-luvulla ja nyt. Silloin pyrittiin ymmärtämään yhteiskunnan toiminta läpikotaisin, nyt riittää lyhyet tietoiskut, kuvat, videot ja kaikki otetaan vastaan sellaisenaan ilman arviointia. Ero on huima. Verkolle kiitos siitä että teos on sinne skannattu ja useita haastatteluja löytyi helposti sekä Herbert Marcuselta että Franfurtin koulukunnalta yleisemmin. Niitäpä voisin kuunnella enemmänkin: on siis toinenkin tapa elää verkoissa.

Toinen kytkentä Villen esityksestä nousi mielessäni Sometime2011 tapahtumaan, jota vilkaisin muutaman kerran kotoa. Näin tyhjiä tuoleja, kepeyttä ja iloisuutta ja keskustelua tekniikan toimimisesta. Sinne kai kokoontuivat he jotka halusivat leikkiä uusilla välineillä, mikäs siinä. Silmään pistää yhdenmukaisuus kokemuksesta, kaikki ovat osa onnellista perhettä ja tukevat toisiaan. Monet olivat kurkkimassa hyötyä itselle ja se sitten avarrettiin jakamisen ihanuudeksi. Minua kiinnostaa tämä ilmiö: onko se vastavoiman rakentamista sille mistä Ville Vuorela puhuu vai onko se tuon linjan toteuttamista? Osallistujat saavat uuden piste-ennätyksen monella areenalla, FB ja Twitter ovat täynnä ystävälisäyksiä. Miten ihanaa, jeah?

Milloin blogia vilkaistaan?

Tulipa mieleen kysyä Googlelta miten tätä blogia on luettu, kun kirjoittelen välillä ajankohtaisista tapahtumista ja välillä pohdiskelen omiani entisenä verkko-opena ja nykyisenä virtuaaliyhteisöihmisenä. Alkuvuosi 2011 näytti tällaiselta:tammimaalis2011

Kuva herättää katsomaan mitä tapahtui alkuvuodesta – äskeinen huippu tuli TV2 netti-illan vuoksi. Heti tammikuussa blogasin otsikolla Löydy-kirja luettu ja se kiinnosti lukijoita, varsinkin kun Tuija ja Yoe kiittivät arviosta FB-ryhmässä. Tuija taisi tviitata asiasta myös. Kommenttejakin tuli blogiin muutamia. Tapahtumasta jäi hyvä mieli, koska kyseiset kirjailijat ovat kyllin vahvoja ottaakseen vastaan erilaisia tulkintoja.

Äskeinen TV2-ohjelman jälkeinen keskustelu on vielä mielessä. Blogit linkittävät toisiinsa ja siksi lukijoita tippuu pitemmän aikaa. Itse on pakko tviitata #a2ilta tagilla jos haluaa tulla mitenkään huomatuksi. Suomalaisia tavoitan myös naamakirjan kautta. Näihin itsensä mainostuksiin on jo tottunut, vaikka ne aluksi ällöttivät.

Nyt on menossa monien helposti saatavien kvantitatiivisten mittareiden käyttö, esim. TV2-illan aikaiset verkostot, jotta näkee aktiiviset toimijat. Tulikohan yllätyksiä? Samaa itsekin tässä nyt teen, seuraan kun kerran se on helppoa. Näen nämä joukkotapahtumat jonkinlaisina kuplina jotka puhkeavat nopeasti eikä niistä juuri jälkeä jää. Ehkä joku nimi ja siihen liittyen tapa kirjoittaa, luo odotuksia tuleviin keskusteluihin. Suurin osa uusista lukijoista vain vilkaisee sivua ja poistuu välittömästi.

Muistelin että ensimmäisiä joukkotapahtumia tähän blogiin liittyen elin toukokuussa 2010 kun kirjoitin sometime2010 tapahtumasta:

some2010Kirjoituspäivä on merkitty nuolella ja lukijat ovat tulleet pari päivää myöhemmin. Kommentteja tuli peräti 13 ja muut linkittivät minuun, siitä tuo hidas prosessi. Lukijoita oli vähemmän kuin tänä vuonna, vaikka tapahtuman ympärillä oli kovasti säpinää. Muistan että twitter-seuraajia tuli ja painetta eri some-yritysten tukemiseen tai ainakin suosimiseen. Siinä joutui päättämään miten kehenkin suhtautui. Muutamia on jäänyt pysyvästi tutuiksi ja vaihtoa on jatkuvasti.

Olen kirjoittanut monista muistakin tapahtumista, mutta ne ovat hukkuneet normaaliin virtaan. Olisiko ensimmäinen vastaava tapahtuma ollut toukokuun 2009 Voimala-keskustelun jälkipuinti. Sieltä jäi joitakin nimiä, joista tykkään edelleen. Tänä vuonna kirjoitin case sometu ja case peda-forum ja somus-loppuseminaarista. Sometu kiinnosti Mikkelissä, peda-forum toi yhden tutun FB -kaveriksi ja somus-semma toi kommentteja seminaariin osallistuneilta. Lukijoita oli siis nuo tavanomaiset 20, ei juuri erotu ensimmäisessä kuvassa. Samoin YLE-semma suomalaiset verkoissa, tulipa tehtyä muistiinpanoja ja ajateltua jotakin.

Kun kirjoitin itseorganisoitumisesta englanniksi, sain huomiota Kanadasta ja sitä postiani on luettu reilusti yli 200 kertaa. Raportti oli englanniksi verkossa joten sitä voi mainostaa. Uusia linkityksiä tuli muutamia myöhemmin ja niiden kautta lukijoita enemmän kuin ensimmäisen guru-linkin kautta. Samalla tavoin toimivat kansainväliset huippuhetket: nousevat, katoavat ja joitakin ihmissuhteita jää. Lukumäärät ovat suurempia mutta niinhän maailmakin Suomen ulkopuolella 🙂

No mitä sitten? En kirjoita yrityksen enkä organisaation nimissä, vain itsenäni. En tavoittele suuria lukijamääriä, mutta kirjoittamisen mieli toki syntyy henkisessä vaihdossa. Siinä näen eron näiden tapahtumien ja normaalin asiablogaukseni välillä. Uskolliset lukijat ovat kiinnostuneita sisällöistä, pystyn ainakin ajoittain tarjoamaan heille jotain piristystä ja vinkkejä. Uusiakin lukijoita tippuu vähitellen. Tapahtumien ympärillä on somepöhinää josta ehkä voisi syntyä suomalaisen somekentän itseymmärrystä. Jos sitä haluttaisiin. Viime päivinä näkyy olevan kilpailua parhaista posteista, kommenteista, tviiteistä, osallistumisen tavasta .. onhan tuo viihdettä joka heijastelee aikaansa.

Nettielämää Facebookissa

Olen yhä useammin huomannut ajattelevani tämän suomenkielisen blogin lopettamista. Onko tässä mieltä? Perustin blogin verkko-opettajana 2007 ja sellaisena tämä verkostoitui Suomessa mielestäni mukavasti, tietysti muiden isompien verkostojen ja kokeneempien blogaajien avulla. Mutta nyt olen eEläkeläinen kuten Sanna Bauer eilen minut nimesi Otava-opiston pajan yhteydessä ohimennen.

Minä tykkään tutkia näitä verkkoelämän ilmiöitä ja nyt innostuin Facebookin tarjoamasta sosiaalisesta graafista, joka antaa minulle peilin naamakirjan verkostoihin. Tässä kuva minun tämänhetkisistä verkoista, niin kaukaa ettei naamoja tunnisteta.

FBnetwork
En ollut ajatellut aiemmin näitä, vastasin vain hajamielisesti kutsuihin ja joskus itse pyysin kaveruutta. Nykyisin seuraan päivittäin naamakirjaa, sinne on helppo heittää sisältöä ja kommentoida. Olen alkanut viihtyä siellä.

Kolme isoa verkostoani ovat kansainvälinen verkosto vasemmalla, suomalainen kehittäjäyhteisö keskellä ja siihen kietoutunut entisen työpaikkani kehittäjäyhteisö. Ylhäällä on tyttäreni yhteisö, alhaalla miehen sukulaiset (uusi verkosto tältä syksyltä, tuli tarpeeseen), ja lisäksi irrallaan entisiä työtovereita. Onpa ihan irti yksi henkilö, jonka kanssa opiskelimme sosiaalista mediaa v 2007. Minusta oli kiva nähdä tämä kuva.

En ole niin tietoisesti ajatellut että mitä on missäkin, mutta kansainvälinen verkosto on enemmän twitterin puolella. FB vihjailee ajoittain että olisi näin monta yhteistä ystävää tietyn henkilön kanssa mutta en näe tarvetta laajentaa naamakirjan yhteisöä siihen suuntaan. Parasta FBssa on kevyt yhteydenpito Suomessa, on mukava seurata ihmisten elämää  paljon laajemmin kuin mitä muuten voisi tehdä ja tulisi tehtyä. On yhteyksissä toki syvyyttäkin, tytär raportoi ensimmäisen lapsenlapseni strategiset mitat neuvolakäyntien jälkeen välittömästi. On kiva kommentoida samaan viestiin kuin hänen ikätoverinsa.

Ilmeisesti mulla on hakusessa nyt paikka suomalaisessa keskustelussa, kun yhteydet ovat elävämpiä muualle. Tänäänkin ilahduin kommentista jossa minua kuvattiin henkilöksi jonka globaali mentorointi laajenee. Muualla voin antaa asiantuntemuksestani ja oppia toisiltaan. Suomessa kun yritän kommentoida saan vastaani oikaisuja, tunnen ajattelevani väärin. Olenko siis toisinajattelija? Oikeastaan mulle riittää ne muutamat ihmiset Suomessa jotka ymmärtävät minut oikein. Jatkanko toisinajattelijan kysymysten tekoa edelleen vai lopetanko? Mutta paketoinko tämän blogin? ja miten senkin voisi tehdä? Ainaista valintojen tekoa …

Suomalainen tutkimus vs avoin verkkomaailma

Tänään onnekseni huomasin että paokhanke tarjosi webinaarin, jossa puhui Minna Lakkala ja hyppäsin mukaan Connect Prohon. Kirjoitin tässä blogissa Minnan väikkäristä 3.  syyskuuta ja englanninkielisellä puolella vähän myöhemmin. Oli kiva kuunnella hänen itse esittelevän tuloksiaan ja pohdintojaan. Myös pirkanmaalaiset opettajat tekivät kysymyksiä – hankkeen huomasin jostain tviitistä ja googlaamalla pääsin sisään (pitäisi aina ilmottautua, voi minua).

Pedagoginen infrastruktuuri on kokoava käsite joka sisältää neljän tason elementteja: tekniset, sosiaaliset, tiedolliset ja kognitiiviset. Mallin avulla tuodaan uusi oppimisen tieto pedagogien käyttöön. Ohjauksen osalta pidin kovasti ajatuksesta että sitä ohjataan mitä ei itsestään osata muuten tehdä (tai ei tulla tehneeksi, mutta hyvä olisi). Oppimaan oppimisen taidoista on puhuttu iät ajat mutta jospa tuossa yhteisöllisen oppimisen tutkimushankkeessa siihen päästäisiin oikeasti kiinni.

Tekniikka asetetaan omalle paikalleen, tasoista alimmaksi. Se lisää jotain mahdollisuuksia mutta ei ole avain onneen sinänsä. Keskustelussa tuli esiin Suomen nousu ja jälkeen jääminen jota nyt korjaillaan. Muutenkin koulujen todellisuus oli hyvin läsnä. Mieleen jäi mm. Minnan kertoma tapaus jossa ammattikorkeakoulun opiskelijat olivat käyttäneet oikeita menetelmiä, mutta ymmärsivät vasta Minnaa kuunneltuaan miksi. Pedagogiikan perustelu opiskelijoille olisi hyvä muistaa.Taltiointi on kai viikon ajan antamallani hanke sivulla, vilkaise jos kiinnostaa.

Itselleni nousi kuuntelun ohessa mieleen miten olen levittänyt tietoa mm. Minnan väikkäristä globaaleille markkinoille, kun julkaisu on englanninkielinen ja verkossa luettavissa, tiedottaminen on helppoa. Tässä yksi tulos, jossa Downes toteaa varsinkin alkuosan erinomaiseksi. Minun blogiposti, johon tuossa viitataan, sai lukijoita joksikin aikaa. Olen nähnyt myös viittauksia tuohon kielillä joita en ymmärrä (voisi toki kääntää).

Tarkoitus oli tässä pohtia vain, onko tällä huomion saamisella mitään merkitystä. Nimi tulee tunnetuksi, jotain jää mieleen… mutta harvoin syntyy hyviä yhteistyösuhteita (sama pulma konferensseissa ja hankkeissa). Ainakin tämä avoin tie on olemassa. Huippu Google Analytics käyrässä lämmittää mieltä hetken verran, so what? Jos et ole mukana, olet ulkona – olisiko tuossa ajatusta. Mukana olo pitää sitten vielä todentaa sellaiseksi kun haluaa..

Minnaa varoitin sometun kautta maininnalla etten toivottavasti vetänyt häntä johinkin mitä hän ei halua – ja hän vastasi että tutkimus on avointa ja sitä on tarkoitus levittää ilmaiseksi. Tuo on hyvä muistaa, vanha yliopiston periaate.

Yksi palapeli valmistui

Joskus palaset löytävät paikkansa. Etsii ja etsii, miettii ja keskustelee, osallistuu ja lueskelee .. ja joskus oivaltaa. Nyt tuntuu siltä että kokosin oman konnektivismi – palapelin loppuun ja voin rauhoittua sen pohdinnasta. Ratkaisevasti auttoi eilen videot Unescon OpenLearning tapahtumasta viime kesältä. Kun Downes kertoi 13 min käsityksensä niin vihdoin uskoin. Konnektivismin tarkoitus on kuvata nettielämään heittäytymistä ja siellä elämistä – ajatellen että sinne mennessä on valkoinen taulu, tietämätön ja kokematon. Siellä aletaan oppia avoimesti, lapsen tapaan ja haetaan kaverit ja kivat leikkivälineet. Siinä se on. Kuunnelkaa jos kiinnostaa ja vetäkää omat johtopäätöksenne.

Minua on koko ajan vieraannuttanut tuo yksinkertaisuus, jolla tiede ja kaikki vanha tieto heitetään roskiin turhana tai vääränä. Sama toistui taas perjantain Elluminate istunnossa menossa olevalla kurssilla. Surullista, että konnektivismi on kangistunut tuohon kaavaan eikä näytä kehittyvän. Liikkeen johtajat ovat sen vankeja, heidän ”uransa” on kietoutunut käsitteeseen ja heidän tiensä on defensiivisesti puolustaa sitä. Tätä kautta ymmärrän heidän töksäyttelevät palautteensa. Onneksi kurssilla on kaksi muuta vetäjää, jotka hakevat omia teitään.

Olisiko Suomessa liikkeen parhaita oppipoikia tai osallistujia ollut Teemu Arina. Hän on toteuttanut globaalin webin valtaamisen oman tekemisen ja yrityksen kautta. Hän on hankkinut aseman jossa häntä pyydetään osoittamaan meille tietä tulevaisuuteen. Aika moni suomalainen tapahtuma päättyy hänen esitykseen. Löysin kirjoitettuna hänen eilisen puheenvuoronsa ja siinä kiinnittyy huomio nyt loppuun: mikä kupla on puhkeamassa? Mitä Lanier sanoo, uskommeko?

Onko konnektivismin aalto saavuttanut harjansa ja tasoittuu vähitellen vai miten tässä käy? Olen ihan samaa mieltä että yhteydet ovat tärkeitä mutta ei ne nyt totisesti ole kaikki. Sama totuus löydettiin asiantuntijuus- tutkimuksessa ja keskustelussa: kenen kanssa? missä yhteydessä? ovat avainkysymyksiä. Muistan Koulutuksen tutkimuslaitoksen tutkijan painottaneen tätä v. 1994 aikoihin. Turhauttavaa minulle on, että Downes kertoo tätä uutena asiana tuossa videossa. Tämä se oli minua häirinnyt viime vuodet. Paljon osaavaa porukkaa onkin liikkeen liepeiltä kai  kyllästyneenä liuennut muualle.

Jokaisen kehityshistoria on omansa. Ehkä minulla on ollut onnea elämässä: olen saanut kokea avoimen yhdessä tekemisen huimat hetket sekä yliopistossa 70-luvulla että työelämässä 1980-luvulta alkaen. Myös viimeinen jakso ammattikorkeakoulun sisällä, kyllä siinä ennakoitiin muutoksia vaikka työelämän todellinen tila oli myös pakko nähdä. Ei ole yhtä suomalaista työelämää, totuuksia on lukuisia. Olen väsynyt mustavalkoisuuteen.

Nyt siis lopetan konnektivismista urputuksen ja jatkan osallistumista entistä tietoisempana.