Minäpystyvyys ja valokuvat

Olen monta päivää järjestellyt huonettani, perannut pois vanhoja papereita. On pakko tehdä välillä jotain luovempaa, tähän hetkeen liittyvää. Minua ilahdutti Ari Rapon opiskelublogi, jossa hän kertoo tutkimuksenteosta tuon otsikon piirissä. Parikymmentä ihmistä on pitänyt hänelle valokuva+kirjoitus päiväkirjaa kesän aikana ja nyt hän käsittelee aineistoaan. Sykähdyttävää. Olin ottanut osoitteen RSS -koontiini, josta onneksi sitä nyt vilkaisin. Arin teema liittyy omiin mielenkiinnon kohteisiin verkko-opetuksen parissa ja laitankin oman kokeilun mukaan.

Tämä taulu tuli työhuoneen seinälle pari päivää sitten ja se kilpailee huomiostani nyt ikkunamaiseman kanssa.

Kuvassa on jotain voimauttavaa. Minulle se palauttaa mieleen ne kahdeksan vuotta jolloin tuota siltaa pitkin kuljin oppikouluun. Talvisin oli kylmää ja polvet aivan tunnottomat tuossa vaiheessa, usea km jo takanapäin eikä toppapukuja ollut. Tyttöjen tapana oli pitää hametta vaikka ei kai pitkät housut enää olleet kielletyt.

Siinä muistot jotka mielessä heräsivät, vaikka taulu puhuu suoraan mielen sopukoihin ilman kognitioita. Luonnossa on voimaa, vapaassa vedessä on iso voima. Myös ihmisessä on energiaa kunhan pääsee sen lähteille.

Ari Rapo on kerännyt kiintoisan aineiston ja työstää aineistoaan. Mukava odotella tuloksia. Hän kertoo käyttävänsä Banduran sosiokognitiivista oppimisteoriaa ja siksi käsite minäpystyvyys nousee keskeiseksi. Itse puhuisin voimaantumisesta. Ari tuntee hyvin voimaannuttavan valokuvauksen kehittelyt myös, mutta tutkimuksessa on rajattava aiheensa. Itse taisin jäädä aika yleiselle tasolle Aikuiskasvatuksen vuosikirjassa 2006 pohtiessani verkkovuorovaikutukseen voimaantumista. Kuvailin esteitä monipuolisesti, mutta voimaantumisen kuvaukseen otin vain minäkäsityksen, minäkuvan. Seuraavissa julkaisuissa kerroin siitä miten voimaantuminen ilmeni toimivassa verkko-opetuksessa. Niiden opintojen yhteydestä muistan Arin aktiivisena opiskelijana, ja Facebook on pitänyt yllä kevyttä yhteyttä välillämme.

Viimeisessä artikkelissa yritin päästä kiinni siihen miten virtuaalissa muuttuminen eroaa tavallisesta – ajatuksena osoittaa uusia mahdollisuuksia. Tuo pohdinta jäi kyllä yleisenä teoreettisena jäsentelynä kesken ja siksi seuraan mielenkiinnolla miten Ari pääsee aiheeseensa kiinni. Taisin itse jatkaa, nyt huomaan, käyttämään itseä esimerkkinä voimaantumisesta kun kirjoitin omista blogeista ”Tarinoita blogien käytöstä” julkaisuun. Näin omista teoista, kirjoituksista, paljastuu sisäinen logiikka joka vastaa omia tarpeita. Miten sitten Ari voi kuvata ne 20 erilaista tarinaa jotka hänellä on käytössään? Kuvaako hän ihmisiä vai ilmiöitä? Onko minäpystyvyys syvimmässä mielessä pystyvyyttä itsensä ymmärtämiseen? Taidan innostua ja se tuntuu mukavalta!

Kirjoittaminen uudistuu verkossa

Noin houkuttelevalla otsikolla Jyväskylän yliopisto uutisoi Risto Niemi-Pynttärin väitöskirjan, joka tänään tarkastettiin. Ensimmäinen suomalainen väitös verkkokirjoittamisesta, sanovat. Kai ne muut väikkärit ovat sitten olleet muusta.

Kannatti käydä kuuntelemassa tilaisuutta. Etukäteen minua viehätti Riston löydökset verkkokirjoittamisen luovuudesta ja uudistuvuudesta. Hän ei murehdi kielen muutosta vaan nautiskelee siitä, pikemminkin. On itsekin kirjoittanut blogia jo vuosia, tietää mistä puhuu. Ajatus lähti lentoon jo alkupuheenvuoron myötä: enpä ole ennen pohtinut miksi on vaarallista pukeutua vaalenvihreään kietaisunuttuun. Tutkimus on teoreettinen katsaus luovaan kieleen verkossa.

Tarvittiin kai kirjallisuustutkija tekemään näitä löytöjä. Kasvatustieteilijät tuntuvat edelleen itkevän ilmeiden ja eleiden perään. Filosofiaan väittelijä sanoi nojaavansa selvimmin, hermeneuttinen ote oli katsottu mielekkääksi. Väitöskirja löytyy edellä olevasta blogilinkistä, sitä en ole lukenut (500 sivua) vaan kirjoitan väitöstilaisuuden innoittamana. Kohteena oli verkkoproosa: luova, puheen kaltainen mutta tyylitelty kirjoittaminen verkkoblogeissa, chateissa ja keskustelualueilla. Kuten RNP totesi; kukaan ei sano romaanien olevan sosiaalisesti vivahteettomia vaikka ne ovat ”vain” tekstiä. Kieli voi olla mitä vaan. Jotain outoa kyllä on, siis minulle uutta ja opittavaa, ilmaisussa että kieli käyttää kirjoittajaa, että kielellä olisi oma tahto. Minä edelleen luulen sitä olevan ihmisellä.

Verkkokirjoittamisen dialogisuus tai vuorovaikutteisuus on RNP mukaan aivan ilmeistä ja uudenlaista dialogisuutta. Yhteistä kieltä luodaan jatkuvasti. Verkkoproosaan liittyy myös mahdollisuus puhua yksityisistä asioista julkisesti. Se on jakamista ja hyvin elävää sellaista. Itsekin olen silloin tällöin ollut oivaltamaisillani jotain verkkoilmaisusta, miten se sisältää ihmisen kaikki toistaiseksi toteutumattomat mahdollisuudet… tähän tulen palaamaan vielä.

Väitöstilaisuuden lektio ilmestyi RNP blogiin 30.12. – kannattaa lukea sieltä kokonaisuudessaan. Myös keskustelussa nousi monia herkullisia metaforia. Mikä on lentokorkeus (abstraktiotaso) väitöskirjassa. Entä mikä se on tässä blogissa? Tämä ei ole proosaa siinä mielessä kun RNP suosittelemat blogit esim. hetket. Tässä on tarkoitus ymmärtää verkko-opettajuutta, tässä kohden verkkokirjoittamisen mahdollisuuksia ja muuttuvaa luonnetta – mutta epäilemättä kirjoitan omalla äänellä ja se on ehto sille että kukaan tätä lukisi. Miten se toimii? Samanlaisuus – erilaisuus, vapaus vs työ, missä tässä mennään?

Ihailen verkko-opettajaksi kasvun kuvausta ja tunnelmien kerrontaa carlitos-blogissa: mikä minua yht äkkiä pelottaa ennen kuin painan publish. Valkoisen paperin kammo ei ole poistunut (kuten RNP sanoi) mutta se ylitetään?