Väitös verkkokurssien suunnittelusta osa2

Eilen tunnelmoin Leena Hiltusen väitöstilaisuuden jälkeen. Nyt olen lukenut tutkimuksen kertaalleen ja kerron lisää. Ohjelmoin itseni opiskelemaan tietojenkäsittelyn väitöskirjaa ja iteroin itseä lähemmäksi kierros kierrokselta 🙂 . Tässä  esite Jyväskylän yliopiston sivuilta. Sen sisältö on hyvin tuttua verkko-opetuksen maailmassa eläneille.

Väitöskirjassa on tuttua alkuosa, tutkimusalueen määrittely. Alussa määritellään käsitteet ja tulevien kappaleiden sisällöt, kuten insinööritieteissä on tapana. Jäsentelyt ovat tarkk0ja, esim. sisällys vie neljä ja puoli sivua. Tavoitteena opettajien auttaminen tuntuu hyvältä, että katsotaan tilanteita opettajien tilanteesta käsin.

Toimintatutkimuksen mallit esitettään seikkaperäisesti. Sen sisälle sijoittuu Casetutkimus menetelmänä ja nyt väitöstilaisuuden myötä tiedän että sitä käytettiin tekniikkana. Suomalaisessa yhteenvedossa puhutaankin casen sijaan eri koulutusmuodoista : pitkäkestoinen kurssimuotoinen koulutus, lyhytkestoinen esittely, tekemällä oppiminen, itseopiskelu, verkostoitutnut oppiminen ja lyhytkestoinen osallistava koulutus. Esitteessä sanotaan että tutkimuksen kohteena oli kuusi erilaista koulutusmuotoa, joissa muuttuvina tekijöinä olivat koulutuksen kesto ja aikataulutus, roolitus, ryhmäkoko sekä pedagoginen lähestymistapa. Piti kopioida että tulisi oikein.

Yksi pääkappale johdattelee aihetapauslähtöiseen verkko-opetuksen suunnittelumalliin, jonka toimivuutta tutkitaan. Minulla taitaa olla edelleen vaikeuksia ymmärtää sen sisältö, vaikka se esitetään myös konkreettisesti. Metodologiana ymmärrän sen hyvin ja olen samaa mieltä vaiheittaisesta mallista. Suomenkielisessä yhteenvedossa mainitaan erilaisten pedagogisten mallien (skriptien) soveltamismahdollisuutta verkko-opetuksen suunnittelun ja toteutuksen tukemisessa. Nämä skriptit olivat keskustelu- ja toimintaohjeita. Kokemukset kiinnostavat verkko-opettajia ja osittain varmasti tuntuvat tutuiltakin. Uusia ideoita voi lukiessa hyvinkin saada.

Olen kokenut pedagogi mutta joudun näkemään omat rajani lukiessa. Tekijä on määritellyt käsitteet melkein kauttaaltaan eri tavoin kuin itse tekisin. Nyt minun on vaikea seurata tasolta toiselle hyppivää esitystä, hyvin lyhyitä kappaleita (jopa neljä numeroitua kappaletta yhdellä sivulla). Minulta kai puuttuu sellainen ajattelu, mitä tarvittaisiin. Tosi hauskaa oli nähdä erilaiset oppimiset listattuna aakkosjärjestyksessä.

Aika ja ryhmäkoko saivat merkittävän paikan koulutuksen jäsentämisessä. Ihmettelin johtopäätöstä että luennon voi puhua isommalle tai pienemmälle ryhmälle – miksi tuo pitää kertoa? En siis edelleenkään pysty varsinaisesti kertomaan tutkimuksen sisällöstä. Kannattaa lukea tekijän haastatteluja ja tutustua väitöskirjaan itse.

Aihe on ajankohtainen ja tärkeä ja johtopäätökset mielekkäitä. Minulle taisi käydä samoin kuin vastaväittelijälle, alan mielessä rakentaa työtä erilaiseen pakettiin ymmärtääkseni paremmin. Ihmettelen liian monia kohtia voidakseni edetä, jospa luovutan. Olen ainakin tehnyt tutkimusta tunnetuksi omalta osaltani, riittäköön tämä ahkeruus. Mieleeni jäi edelleen itämään kysymys eri ammattialojen kielistä ja kohtaamisista…

Verkko-opetusta osataan jo tutkia

Otsikko taitaa juontua siitä turhautumisesta mitä joskus olen kokenut lukiessani pelkkään kirjatietoon pohjautuvia tutkimuksia, joissa evidenssi on haettu yliopiston alkeiskurssin kyynisessä ilmapiirissä tätä kontekstia näkemättä. Nyt asiat ovat siis paremmin, mainiota. Tämän sanon siis verkko-opettajan perspektiivistä.

Luin kaksi väikkäriä jotka kumpikin kontekstoivat hyvin sekä teknologian että oppimiskulttuurin haasteisiin:

  1. Miikka Salavuo Verkkoavusteinen opiskelu yliopiston musiikkikasvatuksen opiskelukulttuurissa, 2005.
  2. Leena Mäkelä Verkkokurssi opetuksen ja oppimisen kompleksisena toimintatilana, 2010.

Näitä tutkimuksia oli mukava lukea ja lukiessa heräsivät omat kokemukset eloon. Kirjoitan jatkossa Mäkelän tutkimuksesta joka kohdistui ammattikorkeakoulun opetukseen, mutta joku samanlaisuuden kokemus mielessäni syntyi kun nämä peräkkäin luin. Aika oli kypsä kontekstien ymmärtämiselle ja tutkijat elivät rohkeasti lähellä opetuksen käytäntöä.

Mäkelä haluaa kuvata ruohonjuuritason toimintaa. Jokainen verkkokurssi tuottaa tutkimusmateriaalin joka ihan odottaa tutkijoitaan 🙂 Hiukan vaikea oli yhdellä lukemisella päästä kiinni etnografiseen otteeseen ja yhteysanalyyseihin (kiehtova käsite). Jospa kompleksisuuden tavoittaminen jäi unelmaksi ja ehkä niin aina jää. Tutkimus on kuitenkin aina kohteen taitavaa rajaamista, mitä tutkijan voi olla vaikea sietää. Mutta ansioita näen ja nautinnolla luin pääkappaleet:

  • verkkokurssi digitaalisena toimintatilana: paljon palautui mieleen omaa oppimista
  • verkkokurssi diskurssien kohtauspaikkana: formaalin koulutuksen, pedagoginen, ammattiaine-, informaali ja teknologinen diskurssi
  • vuorovaikutusjärjestys verkkokurssilla: opettajakeskeisyys ja PBL
  • verkkokurssi kompleksisena pedagogisena toimintatilana: mainio mutta mahdoton yritys?

Muutoksen hitaus näkyy aineistossa elävästi. Ihmiset tuovat historiansa mukanaan ja oppimiskulttuurin muutos formaalissa koulutuksessa vaatii enemmän kuin yhden innostuneen opettajan tai opiskelijan. Olisi ollut mukava kuunnella väitöstilaisuutta, harmi ettei se kuulu niihin Tampereen väitöksiin jotka nauhoitetaan. Suosittelen lukemista.

Nopeaa oppimista ja kertausta

Eilen kuvittelin ymmärtäneeni jotain ja nyt joudun heti tarkistamaan opittua. Sami Voutilainen heitti linkin Buzzissa ja tuo linkki sai taas silmäni avautumaan: miten tärkeä on tuntea ihmisiä eikä pidä väheksyä heitä jotka ”menevät teknologiakylki edellä” eOppimiseen. Sami on helmi ammatillisessa opettajakorkeakoulussa ja taitaa tuon Rapid eLearning blogin kirjoittaja olla myös enempi teknologiaihmisiä. Mutta vau miten hyvin esitetty verkkokurssin teko-ohjeet:

  • visuaalinen suunnittelu
  • tietosisällön suunnittelu
  • toiminnan suunnittelu
  • ensimmäisessä kommentissa hyvä lisäys: arvioinnin suunnittelu.

Kun väitteensä havainnollistaa kuvilla heti niin minä ainakin uskon. Tämä palautti mieleeni aihion, joka syntyi noin viisi vuotta sitten kun aloitimme yhteistyön mediatekniikan opiskelijoiden kanssa. Aihion sisältö on teoksesta Alamäki – Luukkonen ja tekijä opiskelija, minä vaan välitin idean ja tiivistin ilmaisua. Mieleen palautui miten epävarmoja olimme silloin ja mietin pitääkö kysyä lupa kirjan tekijöiltä ja etsinkin heitä. Toisaalta aihio ei ole suora kopio ja siinä viitataan lähteeseen. Kaikista näistä syistä aihioon viittaaminen on jäänyt vähäiseksi vaikka hyvin tuo aikaa kestää.

Sisältö taitaa mennä yksiin alussa esittämäni linkin kanssa: tämä tulee aina uudelleen löydetyksi. Antaa tiedon kertyä kuten lumipaakut puissa viime päivinä.

Verkkokurssin tavoitteista vielä

Miksei tavoitteita voisi kirjoittaa lähemmäksi käytäntöä? Se olisi vähemmän ylevää mutta voisi antaa opiskelijalle paremman kuvan odotuksista. Näin itse kerron verkkoympäristössä tarkennuksena:

Hyväksynnän alarajaa määriteltäessä otan huomioon, että monilla tämä on ensimmäinen kokemus psykologian opinnoista. Siksi kirjoitelmassa lukeneisuuden osoittaminen ja paikkansa pitävä tieteellisen tekstin referointi riittää. Omaa ajattelua olisi hyvä tuoda mukaan. Liian yksioikoisista johtopäätöksistä huomauttelen. Keskusteluun tulee osallistua rakentavasti ajatuksen kulkua eteenpäin kehitellen. Oppimispäiväkirja osoittaa reflektion toimivuutta.

Hyvä suoritus edellyttää teorian ja käytännön sitomista toisiinsa, koska silloin tieto alkaa olla käyttökelpoisessa muodossa. Tarkoitushan on käyttää sitä hyväksi opettajana toimiessa.

Kiitosta annan siitä, että osoittaa ymmärtävänsä psykologisen tiedon luonteen kaikessa mutkikkuudessaan. Tällöin opiskelija liikkuu vaivattomasti psykologisten kysymysten äärellä ja pystyy joustavasti osallistumaan keskusteluun. Hän pystyy arvioimaan itseään ja tukemaan opiskelutovereita.

Ainakin itse tykkäisin lukea kokeneiden opettajien omien kuvauksia kuin liturgista hallintokieltä. Seuraavaksi peilaan ajatteluani opiskelijoiden palautteisiin taas kerran: missä nimenomaan he kertovat oppineensa, mitä tehdessään. Oppimista lienee tapahtuu kun oppija on aktiivinen.

 

Verkkokurssin teko jatkuu

Tänä iltana mietin tavoitteita: voisiko ne joskus asettaa realistisesti vai kuuluuko niiden aina ampua yli? OPS antaa psykologian kurssille tällaiset arviointikriteerit, joita myös hyväksyttäväksi osaamiseksi kutsutaan:

Oppijaosaaminen

* ymmärtää ihmisen kehitys- ja elämänvaiheiden merkityksen oppimisen edellytyksiä ja mahdollisuuksia määrittävinä tekijöinä,
* tiedostaa oppijoiden ammatillisen kasvun ja identiteetin kehittymisen opetuksen ja ohjauksen suunnittelua ja toteutusta määrittävinä tekijöinä

Reflektio-osaaminen

* kykenee tarkastelemaan oman opettajuutensa kehittymistä kasvatus- ja kehityspsykologisen tiedon valossa ja asettamaan perusteltuja tavoitteita opettajuutensa kehittämiseksi

Vuorovaikutusosaaminen ja verkko-osaaminen

* osallistuu aktiivisesti verkkokeskusteluun ja luo omalla toiminnallaan edellytyksiä myönteiselle vuorovaikutukselle

Olen toteuttanut kurssia aiemminkin ja luin taas tänään opiskelijoiden palautteita. Kyllä opiskelijat kokevat oppineensa paljonkin psykologista perustietoa, mutta ei suoraan noiden tavoitteiden mukaisesti. Psykologia ei nyt vaan ole sellainen alue, jolla kauheasti osataan. Tiedostamisosaaminen olisi sanahirviö, miten reflektio? Olen toki hyväksynyt nuo tavoitteet siedettäviksi kun niiden avulla voin välttää paljon pitemmät ja tarkemmat luettelot. Nuo on jotenkin ymmärrettäviä, vai?

Kuvattu oppijaosaaminen vaatisi psykologikoulutusta. Olin kirjoittamassa kirjaa ammatillisesta kasvusta ja identiteetistä pari vuotta sitten eivätkä asiantuntijatkaan päässeet teemaan kiinni vaan kirjoittivat kukin omasta intressistään jotakin siihen suuntaan.

Reflektion suhteen herää mielessä kymys mihin itse pystyn ja mihin kokeneet opettajankouluttajat ympärilläni? Moniko joutuisi uudelleen koulutukseen jos tuota osaamista vaadittaisiin?

Vuorovaikutuksen osaaminen verkkokeskusteluissa tuntuu selkeimmältä mutta miten sitä osoitat jos välineet ovat tasavertaista vuorovaikutusta vastaan?

Ilmeisesti tavoitteet pitää vain ottaa sellaisenaan, kauniina puheena – riittää että suunta on oikea, niiden lukeminen ohjaa oikeaan.

Psykologiaa ammatillisille opettajille

Verkkokurssin suunnittelu on käynnissä ja on mukavasti pari päivää aikaa koota verkkoympäristöä. Lukaisin palautteita ja katselin aikaisempia ratkaisuja ja mietin mikä olisi olennaista ja mikä olennaisinta? Opiskelijat ovat aivan aikuisia, tulevat työelämästä ja omaavat monenlaista kokemusta. Ensi perjantaina aloittaa ryhmä, joka tulee suorittamaan tämän jakson ennen opettajankoulutukseen pääsyä. Kurssi on mukamas ihan sama kuin opekoulutuksessa mutta opiskelijat eivät ole tottuneet talon tavoille joten orientontia pitää miettiä. Heillä ei välttämättä ole verkko-opinnoista kokemusta eikä niin itsenäisestä opiskelusta kuin meillä tehdään.

Selkeys vs yksilölliset oppimisprosessit oli teema jota tänään mietin. Haluan kummatkin joten haen toimivaa ratkaisua kummassakin suunnassa. Kyllä nuo riitelevätkin: viimeksi tein enempi prosessin mukaan etenevän verkkoympäristön ja se on joillekin epäselvä. Olisiko sittenkin parempi tehdä kansiorakenne josta heti tiedät mitä mistäkin löytyy. Yksilöllisyyttä painotan sitten tavoitekuvauksessa ja arvioinnissa.

Kokemuksiin ja havaintoihin sitominen on läpikulkeva periaate mutta jotain tietoa/ käsitteitä pitää olla mihin sitoa. Ohjeet peruskirjojen lukemisesta ovat valmiina. Tarkistin Yle.opettaja-tv kautta tarjonnan jota riittää: omia videoita tai audioita ei tarvitse tehdä. On minulla Anne Rongaksen kurssiin myös ollut linkki ja joskus myös Helsingin yliopistosta Erja Rusasen PP-diaesitykseen. Verkko-opettajan tämä on upeaa: ei tarvitse tehdä yksin. Sisältöä on alkuun pääsemiseksi. Se pitää vaan esitellä selkeästi.

Yksilöllinen toteutuminen on itsestään selvää mutta silti siihen pitää satsata. Viimeisistä palautteista olin erityisen hyvilläni kun insinööri kehotti pistämään pakolliseksi ja taloushallinnon asiantuntija kertoi oppineensa ettei kaikkea voi laittaa excelliin. Vielä joku agrologi tiedosti ettei hän voi tehdä diagnooseja. Pakotan valitsemaan oman aihepiirin ja määrittelemään kiinnostuksen kohteen, sitoutuminen löytyy sitä kautta (vaikka moni nurisee alussa että vaikeaa on kun ei tiedä ja kaikki kiinnostaa jne.)

Vuorovaikutus ja toisiltaan keskusteluissa oppiminen on jatkuva haaste, siinä on menty taaksepäin tänä talvena kun välineistö on ollut heikompaa. Herkästi koetaan että keskustelut ovat vain näennäisiä. Minä olen tarjonnut vapaan aikataulun ja se syö intensiteetin keskusteluissa. Voisinpa yrittää jotain sääntöä tuohon vai kannattaako? Ei se riitä että suitsuttaa asian merkitystä, toisiltaan oppimisesta pitää saada aito kokemus. Herkästi palataan vanhaan ”opettaja arvioi ja antaa palautteen eikä kaverit saa lukea minun juttua”, kun verkkoympäristö on tuossa hengessä rakennettu. Olimme päässeet siitä eroon ja nyt taas … viime syksynä salamannopea paluu vanhaan koulunkäyntiin.  Enkä ole omassa yhteisössä saanut innostusta verkko-opetukseen viriämään. Ei kehittäminen helppoa ole. Mutta jatkan silti.

Oppimisalustan vaihto

Nytpä on kiehtova tilanne: seurata itseään ja yhteisöään oppimisalustan pakollisessa vaihtamisessa. Edellisen Genen hallitsen omiin tarkoituksiin, yhteisön tasolla lienee eroja senkin käytössä. Ainakin opiskelijapalautteet kertovat suurista eroista.
palapelin reunatKunnon työntekijänä (?) asetan omaksi tavoitteeksi jouduttaa muutosta koko yhteisön tasolla. Mielelläni tartun toimeen ja alan puuhata. Huomenna on koulutusta kollegoille ja siellä voin orientoitua tilanteeseen opiskelijana ja seuraajana.

Oma tilanteeni tuntuu nyt siltä että suunnilleen tiedän mitä Optimassa voi tehdä. Olin päivän koulutuksessa alkuvuodesta ja perjantaina kertasin 2 tuntia ja viikonloppuna tunti kerrallaan 1+1+1 tuntia. Voiko olla niin, että tuossa ajassa oppii alustan käytön? Ensimmäisen verkkoympäristön oppiminen vei vuoden, kun kaikki oli uutta. Siihen aikaan markkinoitiin ajatusta, että verkkokurssin teko on valtava homma, joka vaatii 3-5 hengen tiimin ja vähintään puolen vuoden suunnittelun ja erillistä rahaa. Kuka muistaa enää tuollaisia? Koskaan en ole noin toiminut, mutta taisi jarruttaa turhaan tuo ohjeistus. Parissa päivässä on kurssi aina syntynyt ja sitä on voinut parannella koko ajan. Ikinä en ole kurssia etukäteen pilotoinnut ja ”valmiiksi” tehnyt. Monia toimintoja kun ei edes voi etukäteen arvata.

Toisaalta nykyään ei enää opiskele oppimisalustaa pelkästään vaan koko ajan ajattelee, että mitä siitä puuttuu ja mitä muuta tarvitaan, wikejä ja blogeja sun muuta. Kaikki monimutkaistuu kun mahdollisuudet lisääntyvät. Palapelin ympäristö tulee mukaan kuten kuvakin kertoo. Oppimisalustan aikakausi on ohi, mutta..