Fantasiakirjallisuuden opinnot loppusuoralla

Fantasy and science fiction. The human mind. Our modern world. Noin mainio otsikko on ensimmäisellä Coursera- jaksollani. Kerroin sen aloituksesta 16.8. ja sokkoarvioinnista 20.8. Nyt on kahdeksan viikon putki takana ja töitä on tehty, todella. Opinnot hallitsivat elämääni, kun viikottain luin 1-2 kirjaa ja kirjoitin niistä esseen. Sain arvioitavaksi 4 esseetä ja arvioinnin ohessa kuuntelin Eric Rabkinin videoita (mielenkiinnosta ja varmistaakseni taustatietoa, kun en ole kirjallisuutta opiskellut). Seuraavaksi sain arviot omasta esseestä ja johdattelun seuraavaan teokseen. Olen väsynyt, mutta onnellinen.

Minulla taisi olla onnea kurssin valinnassa. Tuhannet opiskelijat surevat näiden opintojen loppumista ja organisoivat omia jatkoja. Joku kertoi olleensa 50 kurssilla, joista tämä oli paras. Minä olen edelleen samaa mieltä kuin aloittaessa; perusasiat ovat kunnossa ja pedagogiset ratkaisut toimivat. Oma aktiivisuus pysyy yllä viikottaisten palautesilmukoiden avulla. Palautetta saa todella monipuolisesti myös keskusteluissa lukuisilla foorumeilla ja FB-ryhmässä. Yhteisö herää eloon ja kehittää mm. oman huumorinsa. En ole koskaan ennen toiminut näin paljon erilaisuutta tarjoavassa yhteisöissä kuin nyt. Yleiskuva on siis myönteinen – seuraavaksi yritän saada kiinni omasta oppimisesta erityisesti esseepalautteisiin liittyen.

Tein kahdeksan tehtävää kun hyppäsin mukaan vasta elokuun toisella viikolla. Grimmin sadut ja Liisa ihmemaassa olivat jo takana päin. Näitä kirjoja luin ja näin minua kanssaoppijat arvioivat:

Muoto koskee tietysti esseen ulkoista esitystapaa, kieltä ja kielioppia yms. mutta myös juonen selkeyttä ja loogisuutta. Oliko oma aihe määritelty ja esitetty ymmärrettävästi?

Sisältö sitten olisi tietty pitänyt valita tukemaan oman aiheen käsittelyä. Sen osuvuus ja vakuuttavuus painoivat tässä .

Arvio on muodon ja sisällön summa. Kun 1 oli alin mahdollinen arvio niin  summana 1+1= 2. Maksimi olisi ollut kuusi, minulla korkein oli 4.

Aloitin pohjalta, tuskin olin ohjeitakaan kunnolla lukenut ensimmäistä esseetä lähettäessä. Toisaalta pelotti ja toisaalta kuvittelin osaavani kun olen niin kokenut kirjoittaja. Ensimmäiset palautteet olivat tärkeät ja avasivat silmäni. Aihe oli kiintoisa mutta esseellä ei juurikaan ollut tekemistä sen kanssa. Jatkossa pyrin kiinnittämään huomiota selkeyteen ja luettavuuteen. Kielen pääsin tarkistamaan kun keksin että pikanäppäimillä voin kopioida kirjoittamani omalle koneelle. (Teksti tuotettiin suoraan kurssialustalle, sinne ei voinut copy-pastata eikä siellä ollut päällä kielentarkistus. Tekstiä voi tallentaa ja lähettää deadlineen asti ilman rajoituksia. Sanojen määrä näkyi koko ajan, se sai olla vain 270-320. ).

Tässä sama tulos palkkeina. Nousin pohjalta alun jälkeen ja sain jopa kaksi nelosta peräkköin. Alkuinnostus ja usko omaan kasvuun taisi olla korkealla. Sitten notkahti, väsymystä ja keskittymisen puutetta lienee ilmassa.

Kolmosen jälkeen piti tsempata ja korjailla essettään huolellisemmin. Saattaa olla, että arviointi asteikkoa kiristettiin loppua kohti. Ainakin tarkoitus oli jatkuva parannus ja suositus oli vaatia enemmän kuin alussa. Niin että oppimiskäyrääni on ehkä turha analysoida enempää. Notkahdukset ja tasanteet kuvaavat oppimista, aina.

Arvokkaampaa tietoa saan suoraan laadullisista kuvauksista, ne minua auttoivat reflektoimaan. Toistin monia virheitäni jatkuvasti. Minun on vaikea kirjoittaa aiheessa pysyen ja rajaten. Heittelen mielelläni mukaan sellaista mikä tuntuu kivalta vaikkei ole tarpeen. Oli tosi hyvä apu, kun joku sanoi että ”tuo kappale on turha”, ”tuo virke ei liity mitenkään”. Rönsyjen poistamista viimeinen päivä ennen jättämistä (ja kiukuttelua).

Muoto ja sisältö olivat usein samaa tasoa. Kieli oli vieras, joten onhan se saavutus kuulla että se toimi. Sain upeaa opetusta myös, kun lueteltiin puuttuvat a ja the ja pilkkuvirheet. Vain pari natiivia ilmaisi turhautumisensa minun englantiin ja sanoi sen turmelevan koko esityksen. Sanavalinnat on arpapeliä ja on tylsää jos palaute vaan sanoo että ”sanat on vääriä”. Suurempi puute minulle muoto-pisteissä oli kuitenkin tuo epäloogisuus kuin englannin kielen epävarmuus.

Sisältö taas pysyi matalana siksi kun ei minulle ole tuntumaa kirjallisuuden analyysiin. Toimin ensimmäisen alaotsikon ’The Human Mind’ – hengessä ja valitsin teemat psykologisesti. En hallunutkaan harrastaa täsmällistä ja rajattua analyysia (esimerkkinä oli Lumikin ja äitipuolen keskustelut). No, oli mulla välillä liikaa sivuihin viittaamista ja välillä liian vähän.

Halusin oppia ajattelemaan ja ilmaisemaan ajatukseni niin että lukija ymmärtää. En päässyt kovin pitkälle tässä, mutta olen paljon tietoisempi puutteistani kuin aiemmin. Viikottainen palauteputki on tehokas ja lyhyt essee on erinomainen kohde kehitettäväksi. Olen iloinen että hyppäsin kurssille ja niin on muutama tuhat muutakin oppijaa kaikista maapallon osista. Tämä postaus on lämmittelyä ennen englanniksi kirjoittamista. Sitä paitsi olen utelias näkemään lukeeko tätä blogia enää kukaan…

Sokkoarviointia globaaleissa opinnoissa

Jatkan kertomusta opiskelustani avoimella coursera kurssilla nimeltä ”Fantasia and Science Fiction. The Human Mind. Our Modern World”. Edellisessä postissa kerroin opintojen rakenteesta, tällä kertaa keskityn vertaisarviointiin, joka suoritetaan anonyymisti ja randomisoituna. Jokainen saa neljä esseetä arvioitavaksi ja kirjoittaa arviot ohjeistettuna (muoto ja sisältö ja kommentit). Käytäntö on sama kuin tieteellisten artikkelien arvioinnissa perinteisesti käytetty sokkoreferee: et tiedä kuka arvioi kirjoitustasi, arvioitsija ei tiedä kenen tekstiä arvioi.

Sain perjantaina omat arvioni ja niiden sulattelussa menikin koko päivä. Huomiot olivat tarpeen, esseessäni oli idea, mutta en edennyt sen mukaisesti vaan heittelin asioita sieltä täältä. Kieltäkin korjailtiin ja annettiin vihjeitä miten olisin voinut rajata käsittelyä paremmin. Numerona arvioituna sain matalimmat pisteet, mikä mukavasti avasi omat silmät. Mihin kaikkeen sitä tuleekaan hypättyä. Ymmärsin myös antaneeni liian myönteisiä arvioita itse. Tämä on vaikeutuva, etenevä prosessi, luvattiin esittelyvideoissa. Tuntuu olevan.

Sokkoarvio neljältä kanssaoppijalta tuntuu toimivan hyvin. Pysytään asiassa, kysellään, tavallaan työskennellään yhdessä. Eipä taida olla toista yhtä tehokasta oppimisen edistäjää kuin ankara suora palaute siitä, millaista kirjoitukseni oli lukea. Suoraa palautetta on saanut harvoin elämänsä aikana, koska sosiaaliset seikat pehmentävät kommentointia. Alkaa kertyä verkostoja ”jos tuet minua niin minäkin sinua” tai muuten vaan varotaan joutumasta huonoihin väleihin. Arvioinnin tyyli, ilmaisutapa on tärkeä. On kuitenkin vaikea ilmaista kovaa kritiikkiä loukkaamatta tai pettämättä odotuksia.

Realistinen kuva omasta tilanteesta on oikea lähtökohta. Nyt minulla on uudenlainen peili omalle osaamiselle ja joudun ottamaan kantaa omiin tavoitteisiin ja motiiveihin. Haluan ymmärtää ihmisen mieltä, peilata vanhaa kirjallisuutta nykyelämää vasten, mikä lienee kurssin tarkoitus. Samalla opinnot ovat kirjallisuuden tieteellisiä opintoja joissa analyysitavat, merkinnät ym. ovat uutta minulle ja englanninkielen vaatimukset ihan eri luokkaa kuin mihin olen tottunut. Tästä syystä aionkin alunperin jäädä pois. Blogi ja twitter vievät kielen käyttöä päinvastaiseen suuntaan, vapaaseen puhekieleen. Nyt sitten arvioidaan myös kieliopillinen osaaminen. Siitä olikin hauskin osa arviointia: yksi sanoi ettei virheitä ole lainkaan ja toinen sanoi että niitä on. Uskon jälkimmäistä koska esimerkkejä myös osoitettiin.

Minulle nämä fantasiakirjallisuuden opinnot ovat tilaisuus ajatteluni ja kirjallisen ilmaisuni kehittämiseen. Minulla on ollut ikuinen unelma kirjoittaa joskus juttu jossa kaikki on oikealla kohdallaan. Tällä kurssilla opin ainakin asiassa pysymistä, toivottavasti muutakin. Taitavasti palautteissa houkuteltiin oman ajattelun käyttöön: jos kerran lähden jostain ideasta niin ajattele sitten itse se asia läpi. Minun kysymykseni oli Miten tieteellisyyden edistyminen näkyy Dracula-kertomuksessa. Joku ymmärsi että huima kysymys, enemmän kuin hyvä. Jatkossa minun pitää säilyttää tämä huima heittely, mutta yhdistää se kurinalaisempiin, käsittelyn mahdollistaviin uomiin. Ajattelun prosessi on sama kuin tutkimuksen teon juoni: rajaa, rajaa, pysy asiassa, kyseenalaista oma sanomasi. Nopealla lukemisella ja huitaistulla esseellä ei vastata vakaviin kysymyksiin.

Saamani arvioit olivat kaikki osuvia. Keskustelupalstoilla toki kerrotaan monenlaisista kokemuksista: on pinnallisia, hyökkääviä tai epäselväksi jääviä. Ilmaistaan halua jatkaa väittelyä arvioitsijan kanssa. Osa opiskelijoista osaa jo arvioida kirjallisuutta ja haluaisi todellista vertaisarviointia ja professorin palautetta. Mukana on paljon kielenopettajia, jotka huomauttelevat pikkutarkasti kuten ammatissaankin. Plagiointi ja sen paljastaminen on herättänyt kiihkeää keskustelua, on jaettu linkkejä tarkistamiseen. Ilmeisesti on toivottu että plagioijat poistettaisiin heti listoilta. Toisaalta jotkut ovat ihmetelleet miksi arvioinneissa on syytetty plagioinnista, vaikka ei edes tunne kyseisiä linkkejä. Lyhyt essee klassikosta kun saattaa olla sanavalinnoiltaan lähellä aiemmin kirjoitettua ihan tahattomasti.  – Isoissa opiskelijajoukoissa on myös muutama trolli, ilkeilijä ja pelleilijä sekä heikkoa itsetuntoon poteva. Kaikista näistä eroista huolimatta ilmaistaan halua viedä opinnot yhdessä tyylikkäästi läpi.

Minä tunnistan mielessäni yhtenä vaarana suuntautua siisteihin ratkaisuihin, joissa rajataan sopiva pieni kohde, pyöritellään sitä elegantisti eri puolilta ja päädytään söpöön päätelmään. Kuten yliopistossa aikanaan opin kirjoittamaan vastaukset että sain 2- tentistä, silloinen hyvän alaraja. Tunnen numeroarvioinnin houkuttavan minua hyvien metsästykseen. Mutta miksi, en aio jatkaa opintoja Michiganin yliopistossa. Opiskelen itseä varten. Henkilökohtainen opiskelu voi toteutua kurssin vaatimusten keskellä. Toistaiseksi jatkan, Shelleyn Frankestein on luettu ja tänään syntyy esseen eka versio. Kaikki innovaatiot eivät ole hyvästä (Not all innovations be good – huomaa 1800-luvun alun kieli 🙂 – tai jotain ystävyyden välttämättömyydestä tai …

Vertaisviivyttely kunniaan!

Olivat keksineet entisellä työpaikalla kutsua meitä entisiä mukaan Päijänneristelylle ja oli mukava tavata vanhoja tuttuja. Sen kunniaksi nostan tänne Annu Niskasen venekuvan, joka saa muistuttaa risteilystä.

Keskusteltiin kehityksen kulusta ja sen hitaudesta ja esteistä. Tiihosen Anna loi uuden käsitteen: vertaisviivyttely, mikä taitaa ollakin tavallinen toimintamuoto uusia verkkojuttuja kokeiltaessa. Se on sitä kun yhdessä päätetään tehdä jotain ja sitten tavatessa taas huomataan ettei vielä ole tullut tehtyä. Mikä nyt kenellekin on viivyttelyn kohteena, siinä on suurta  yksilöllistä vaihtelua.

Kun ihmisiä tapaa 2½vuoden aikaeron kanssa huomaa sen mikä kenessäkin on pysyvintä. Miten ja mistä kukin puhuu, mikä askarruttaa. Vaikka työelämässä paljon muuttuu niin ihmisissä myös paljon pysyy ennallaan. Enkä nyt tarkoita että työpaikkani olisi hitaasti muuttuva, ei lainkaan. Tuo vaan nyt nousi mieleni pintaan ja ikuistin tämän hetken.