Vuosipäivä muistelon käynnistymisestä

Osuin lukemaan Henning Mankellin henkilökohtaisia muisteloita uudesta teoksesta Juoksuhiekka ja tuntui kuin hän olisi puhunut minulle, tuntui kuin olisin itse elänyt samaa prosessia.

”Nukahdin ja näin unta sinä päivänä ajamastani pitkästä matkasta. Mutta unessa se olikin ihmeellinen matka, ei mikään kopio muutaman tunnin takaisesta reissustani. Auto oli sama, samoin maisema. Jopa autoradion uutiset olivat samat, jotka olin kuullut. Mutta en ollut autossa yksin. Joku istui vieressäni. Ja joku toinen luultavasti takapenkillä. Mutta en koskaan uskaltanut kääntyä katsomaan kuka.

helikr300Autoa ajoin minä. Mutta minä myös istuin viereisellä penkillä. Minä murrosikäisenä. Kumpikaan ei sanonut mitään. Aina silloin tällöin vilkaisin itseni nuorempaa painosta. Tietysti minä tunsin hänet. Oman peilikuvansa tapaa muistaa. …Unen viesti oli että nuoruudenminäni oli minulle yhä tärkeä. Tulin entistä vakuuttuneemmaksi että myös takapenkillä istuin minä. Mutta ehkä en ollut uskaltanut katsoa sinne, koska siellä saatoin istua minä vanhana miehenä. En voinut tietää.”

Löysin tuohon opiskeluaikaisen kuvan, jonka äsken kuvasin ja latautuu on varmasti nopeasti (väsyin edellisen postin hitaaseen avautumiseen enkä tohtinut huonontaa taitavan kuvaajan otosta). Tuon kuvan tytön kanssa on tullut keskusteltua viimeisen vuoden aikana.

Mankellille tapahtui jotain tärkeää Salamancassa. Niin minullekin. Minä blogasin omasta kokemuksesta ikivanhassa yliopistossa tällä tavoin. Mankell kertoo illastaan Salamancassa. Hän söi illallisen ravintolassa, jossa vanha miestarjoilija kuunteli kahta valittavaa asiakasta aikansa, riisui esiliinansa ja lähti.
”Sinä iltana makasin pitkään valveilla. Minuun iski voimakas tarve tehdä päätös. Aivan kuin tarjoilijan äkillinen irtiotto, se että hän sai tarpeekseen ja päättäväisesti poistui ravintolasta, olisi ollut kannustin minullekin. Tajusin kirkkaammin kuin koskaan ennen, että minun on taas kerran päätettävä, mihin käyttäisin elämäni. Sen lyhyen elämän jota rajaa kaksi ikuisuutta, kaksi suurta pimeyttä. Aikani ei ollut enää yhtä pitkä kuin kymmenen vuotta aiemmin.”
…Mankell kävelee Salamancan yössä ja valvoo aamuun asti.
”Ajattelin että todella tärkeät tarinat kertovat vain ja ainoastaan irtiotoista.Yksittäisten ihmisten irtiotoista, kokonaisten yhteiskuntien irtiotoista vallankumousten ja luonnonkatastrofien myötä. Päätin että kirjoittaminen on sitä, että valaisen taskulampullani pimeitä nurkkia ja parhaan kykyni mukaan paljastan sen, minkä muut ovat yrittäneet piilottaa.”

Kaunokirjallisuus on tapa koskettaa, kertomus ihmisen elämästä toiselle ihmiselle. Tuollaista kirkastumisen hetkiä tulee ja menee, ja aina jotain myös jää. Kun näen ihmisiä kohdeltavan epäoikeudenmukaisesti, haluan puuttua tilanteeseen. Halveksin alistumista ja hiljaista hyväksyntää, vaikka tiedän ettei vääryyksien korjaamisiin kannata juuttua. Siinä vasta elämänsä pilaakin. Nuorena luulin että maailman voisi parantaa kuntoon.

Kiitos Henningille kirjoituksesta ja kiitos Wallanderista ja  ihmismielen nurkkien valaisuista. Kiitos kaikille kanssakulkijoille tästä vuodesta. Ehkä elämänkokemuksiaan kannattaa jakaa. Ja tuo nimi, Juoksuhiekka, miksi sekin puhuttelee?

Virkistymistä Second Life konsertissa

Monipuolisia nämä ihmisen mahdollisuudet huolehtia omasta mielentilastaan: eilen illalla osallistuin Minerva-saarella konserttiin joka kokosi yhteen avatarit lukuisten verkostojen kautta (konnektivismi, naistutkijat ym.) Kymmenen tunnin aikaero vaikutti sen että osallistuin vain kolmeen ensimmäiseen osaan:

10 am Naftali Torok, Eastern European folk and klezmer. (Holland)
11 am Christine Montgomery, composer presentation (UK)
12 noon Atheene Dodonpa, early music (Finland)

Tunnelma oli lämmin ja newbiesta pidettiin hyvin huolta. Uusi SL näyttää myös toimivan tehokkaammin kuin ennen. Kun jouduin poistumaan ääniasetusten muuttamisen vuoksi niin palatessa tuli kohtelias ilmoitus että vaatteesi ovat latautumassa ja muut näkevät sinut asianmukaisesti vasta niiden saavuttua – ja tosiaan ilmestyin pukeutuneena esiin.

Minulle syntyi mukava kokemus kulttuurisesta yhteydestä yli historian ja nykyisen globaalin maailman. Tietysti olin ylpeä Atheene Dodonpan suomalaisuudesta mutta noissa piireissä ei tavallaan olla enää vain yhden maan kansalaisia. Tässä kuva Atheenen esityksestä: paikalle saapui myös tuttuja, oikealla Unti Kamala ja Lee Selentiak. Atheene lähetti minulle vaaleita hiuksia (ennen esityksensä alkua) mutta enpä tiedä luovunko vihreästä.

concertpSuosittelen lämpimästi osallistumista näihin.

Kiitos myös Päiville joka kutsui minut TAMK:n opettajakorkeakoulun oppimistilaan keskustelemaan perjantaina. SL on erilaisen ympäristön hurma, resonoi lapselliseen mieleeni 🙂

Subjekti, identiteetti ja voimaantuminen

Jatkan vielä Salmen väikkäristä hiukan: otsikossa on sen keskeiset käsitteet. Identiteetti kokoaa ihmisen yhdeksi ja subjektius antaa soinnin, oman äänen. Voimaantuminen on tietysti prosessi, joka toteutuu aina suhteessa johonkin. Tekee mieli tarkentaa niitä neljää perustyyppiä, joihin kuivakasti viittasin edellisessä postissa. Väitöskirjan sivulla 67 Salme kuvailee niitä seuraavasti:

Löydettiin neljä erilaista voimaantujastyyppiä, joita voidaan luonnehtia identiteetin dynaamisina vaiheina. Elämänkaariteorioihin sitoen voidaan ajatella, että on kyse siirtymävaiheista, joissa rakennetaan itseä ja siirtytään uuteen vaiheeseen. Tyyppien työskentelysuunnat ovat erilaisia:

  • itsensä tunnistaminen = etsijä
  • omien kasvuesteiden työstäminen = uupuja
  • oman luovuuden löytyminen = uudistuja
  • oman elämänfilosofian kirkastaminen = syventäjä.

Tyyppitarinat ovat kerrokssisia, historiallisia, taaksepäin meneviä tai tulevaisuuteen orientoituneita tai molempia. Tutkimustulokset osoittivat, että kunkin oman tarinan ja kehitysvaiheen tunnistamisella on tärkeä merkitys subjektilähtöisessä voimaantumisessa. – Näin viisaasta tekstiä. Itse asiassa olisi kiva, jos Salme kirjoittaisi kirjan aiheesta vapaasti, ilmaisten ihmisten kasvua niin kuin vain ikinä pystyy – sen jälkeen kun nyt tohtorin näytöt on tehty ja on vapaa kehittämään omaa ilmaisua.

Keskeinen käsite oli subjektilähtöinen voimaantuminen ja mietin mitä muuta se voisi olla. Sitten muistui mieleen työpaikkani JAMK joka ilmoittaa tulevansa Suomen parhaaksi ammattikorkeakouluksi. Tuo on organisaatiolähtöistä voimaantumista kai? (näin kauan maltoin olla vitsailematta entisestä työyhteisöstäni, sallittakoon yksi kerta).

Kaipaan syvyyttä identiteetin käsitteeseen, josta toukokuussa kirjoitin lyhyesti (katso yläpalkki). Seuraan myös Tuija Aallon jäsentelyjä mielenkiinnolla ja odotan Löydy -kirjan ilmestymistä. Käytännöllinen orientaatio on kuitenkin vain yksi puoli. Mielekäs elämä on enemmän kuin tehokas ja harkittu brändi. Osallistun avoimelle globaalille kurssille Personal Learning Environments Networks and Knowledge löytääkseni itseni taas uudelleen – vanhoissa ja uusissa verkostoissa. Aivan innoissani olen kun vanhan verkostoni Jenny Mackness ja Matthias Melcher ovat kirjoittamassa aiheesta eResonance. He yrittävät tavoittaa sitä jotakin, joka saa ihmiset pitämään yhteyttä online. Mitä ihmettä se oikein onkaan, arvoitus jota voi luonnehtia mutta ei täysin selittää.  Heidän orientaationsa taitaa vastata Salmen Subjektiksi työssä -tutkimuksen otetta. Jospa tuota tietä osaisin jatkaa..

Subjektiksi työssä

Noin mielenkiintoinen oli otsikko väitöskirjalla, joka tänään tarkastettiin Jyväskylässä. Tarkemmin: identiteettiä rakentamassa voimaantumisen kehitysohjelmassa ja tekijä Salme. Aihe on lähellä sydäntäni kuten tämä blogi osoittaa. Tilaisuus oli lämmin ja mielenkiintoinen, olin lukenut kirjan etukäteen. Ajatuksia virisi monenmoisia.

Epäilemättä aihe on tärkeä ja ajankohtainen. Tekijä toimi sekä kouluttajana että tutkijana, ensimmäinen oli vankasti hallinnassa ja jälkimmäinen hankittiin laatimalla väikkäri. Tutkimuksen kohde oli siis kulttuurisesti tekijän ulottuvilla kuten pitääkin. Hiukan minun mielessä alkoi hiertää että mikä on tutkimusta sitten? Asiallisesti ja itsekriittisesti raportoitu koulutusmallin seuranta, tekijä oli tietoinen vaaroista. Tämä tietysti riittää, mutta… voisiko nämä työt ollakin rehellisesti käytännön kehittämistä (no onhan ne). Ilmeisesti kaipasin hitusen ankarampaa tutkimuksellista totuuden etsintää.

Kun 19 ammattilaista hakeutuu voimaantumiskoulutukseen työhönsä liittyen ja ryhmäytyvät 10 koulutuskerralla ja kokevat saaneensa lisää itseluottamusta ja tuntemusta ja näkevänsä mahdollisuuksia jne. Mistä voidaan sanoa mikä vaikuttaa? Jospa vaikuttavin oli tekijän psykodraamakoulutus, joka ohimennen sanottiin olevan perusta koko ohjelmalle. Hän pystyi kehittelemään tai kokeilemaan toiminnallisia osallistavia menetelmiä. Ihmiset saivat pysähtyä itsensä ääreen, saivat huomiota ja tukea.Kai se vaikuttaa:  Tämä kysymys koskee kaikkea koulutuksen seurantaa mitä olen pohtinut (kuten moni muukin). Subjektiivinen välitön kokemus on eri asia kuin vaikuttavuus, kuitenkin.

Hiukan hupaisaa on todeta neljän vuoden kyselyn jälkeen että vaikutti edelleen. Sama kouluttaja kyselemässä ja on edelleen kiinnostunut, olipa ollut vielä tapaaminen ennen väitöstilaisuutta. Kohtaamista ja arvonantoa, kommentoi tekijä itsekin, ei tutkimusta.

Tutkimuksen kohteena olivat siis ihmisen kokemukset työelämän paineissa. Subjektiksi kasvaminen ja identiteettityö veivät eteenpäin. Tulkinnan mukaan kaikki oli edistystä, voihan sen niinkin nähdä kun päättää. Neljä erilaista luokkaa löydettiin: uupujat, muuttuva oppija, syventäjä ja etsijä. Näissä oli luonnehdintoja niin runsaasti että minä ainakin sijoitin itseni jokaiseen. Tämä todettiinkin, että eivät olet tyyppejä vaan luonnehdintoja.

Mielenkiitoinen tilaisuus itselle kun ei näkynyt yhtään läppäriä eikä kännykkää ja kaikki kuuntelivat hiljaa ja keskittyneesti. Työelämästä ei puhuttu uusina oppimisen taitoina tms vaan se oli jotain josta piti selvitä ja opettaa se työnantaja tulemaan vastaan. Tämä siis minun vahva yleistys, mutta uskon että tuloksia julkistetaan tähän tapaan, vaikka kohteena ei edes ollut työelämä vaan ihmisen sisäinen maailma. Monet tapaukset selittyivätkin suoraan lapsuudesta, se oli silminnähtävissä.

Mitä siis opittiin? Joskus oivalsin että tutkimus antaa käsitteitä ja kieltä puhua ja käsitellä käytännön ilmiöitä. Antoi tämä, suosittele:n Jyväskylä Studies in Education and Social research 394. Tutkimus sisälsi samanlaisen orientaation kuin mitä itsellä on ollut kouluttajana hyvin pitkään. Sen rinnalle tai lisäksi yritän nykyisin löytää ihan uudenlaisia ratkaisuja. Jospa niitäkin on?

Ujon ihmisen osallistumisstrategia

Nyt oli Venäläisen Ville heittänyt FB:iin niin mainion slidesharen että pitää taas kirjoittaa.

Are you a shy connector?

Olen ihan mielelläni elänyt introverttina ja pinnannut mahdollisimman monet turhanaikaiset illanvietot ym. Joku tuossa esityksessä silti koskettaa ja antaa jatkoa eilisille pohdinnoille:

Ei ole kyse itsen myymisestä vaan muiden auttamisesta.
Tarkoitus ei ole kerätä suosiota vaan oppia ja jakaa monenlaista.

Tuo auttaa, kiitoksia tekijälle. Käsikirjoitettu teksti on aivan ihana sekin, inhimillinen.

Osallistumisen välineet kukin valitsee mieleisikseen. Introvertille hitaalle sopii ne missä oma aika on säädeltävissä – ja tosiaan noin ettei aina tarvitse itse tehdä aloitteita vaan voi vastata muille.

Virtuaalinen voimaantuminen jatkuu

Klaus Oesch käsittelee samaa kuin mitä itsestä kerron Kuka Heli? sivulla. Hän etenee edelleen teknologian hyväksikäyttöön voimaantumisen keinona. Minulla on siis paljon opittavaa häneltä.


Oesch lähtee tietoajan yhteiskunnan vaatimuksista – no se taitaa olla tuo avautuva meri. Oppimisen ja tietämyksen hallinnan käytännöt perustuvat teknologian infrastruktuurin innovatiiviseen hyödyntämiseen. Näin se on, en kai voi olla eri mieltä. Tässä hyödyntämisessä syntyy epäjatkuvuuksia; no ihan varmasti syntyy. Niiden keskellä tässä on eletty ja jospa niiden hallitsemiseksi/ ymmärtämiseksi on tämä blogikin syntynyt.

Oikeilla ratkaisuilla (siis teknologiaa oikein soveltaen ja toimintoja organisoiden) voidaan haluttaessa luoda kansallinen tietotalouden kehittämisen menestystarina, sanoo Oesch tiivistelmässä. Se on yleinen kehys koko hommalle. Minä ajattelen enemmän ihmisen kannalta mutta tuossa viitekehyksessä se ihminen elää, ei se irrallisena voi kehittyä.

Oesch työstää teemaansa kolmiossa teknologia – yhteisöllinen viestintä – tutkiva oppiminen. Keskiössä ovat hankkeet joissa hän on ollut mukana. Voimaantuminen ja verkko-oppimisen toimintamallien muutokset nousevat tutkivan oppimisen ja yhteisöllisen viestinnän väliin. Nyt elämme aikaa, jolloin yhteisölliset ja vuorovaikutteiset toimintatavat lisääntyvät. Niiden kautta avautuu tuo menestystarina tai jää avautumatta (avautuu osittain sanoo käytännöllinen järki).

Jospa tässä on jo riittävästi mainosta niin että lukija tietää haluaako tutustua koko teokseen. Näkyi olevan myös Acta electronica universitatis Tamperensis 1263. Itse taidan ostaa paperiversion että pääsen alleviivaamaan ja yliviivaamaan rauhassa. Nyt mulla on kirjaston kappale jota en osaa lukea. Ja minä kun yritin olla ostamatta etten huku kirjoihin;)

Virtuaalinen voimaantuminen

Uusi vuosi onkin mukava aloittaa tutustumalla Klaus Oeschin marraskuussa tarkastettuun väikkäriin jolla on tuo otsikon nimi. Kun monissa yrityksissä ja hankkeissa työskennellyt ihminen tekee tutkimuksen on hänellä käytäntö näpeissään. Ilmeisesti hän pyrkii asettamaan virtuaalisen voimaantumisen ammattikasvatuksen kehittyväksi /kehittäväksi ytimeksi ja katsoo rohkeasti eteenpäin. Jossain kohdin hän viittaa siihen miten ihmistieteet kohtaavat sen hitaimmin kehittyvän osan, ihmisen, kun taas tekniikka sinänsä kehittyy huimaa vauhtia. Taitaapa olla verkko-opettajan haaste saada oppimisen ja kehittymisen käyttöön ne uudet tekniikat mitä avautuu siellä täällä.

Onko joku jo ehtinyt lukea Oeschin väikkärin kunnolla ja voisi kertoa tarkemmin? Se on mielestäni tutustumisen arvoinen. Alaotsikko on tapaustutkimus ammattikasvatuksen oppimisympäristön toimintaedellytysten ja tietokäytäntöjen kehitysmahdollisuuksista vuorovaikutteisen tieto- ja viestintäteknologian näkökulmasta (Tampereen acta universitatis 1263). Jospa huomenna lisää..