Siitä on nyt 51 vuotta

kun pääsin ylioppilaaksi Imatran yhteislyseosta 56 kaverin kanssa. Aloin blogata vuosi sitten riemuylioppilastapaamisen myötä toukokuussa. Nyt imatralaiset aktivistit kutsuivat meidät rääppiäisiin.Ohjelma oli mainio kerrassaan, kiitos teille.

lounas1

Aloitettiin lounaalla Varpasaaressa, Kalastuspuistossa. Mahduttiin kahteen pöytään. Jätin seinää näkyviin että pääsette tunnelmaan tekin jotka ette paikkaa tunne. Kivaa oli.

lounas2

 

 

Tässä toinen pöytä, valokuvien taso on heikko, kun kuvasin hätäisesti kännykällä. Imatran historiaa näkyy seinillä.

lounas3lounas4

Vielä tämä herrasmies joka istui minua vastapäätä ja jonka blogikirjoituksia teillä on myös mahdollista lukea.

ilmo400Letut lopetettuamme saimme myös nauttia risteilyn Vuoksella .

Eipä ollut tullut katseltua Imatraa Vuokselta käsin. Mentiin Tainionkosken padolle asti ja talot olivat monille tuttuja. Opimme missä se ensimmäinen lautturi oli kuljettanut ihmisiä ja hevosia virran yli kauan sitten. Veneilystä sain ainoan tarkan kuvani. Arja ja Maija punaisissaan:

risteilyOli pilvistä ja pikkuisen ripautti sadetta. Katselin vesipisaroita ulkoilupuvun pinnalla, eivät kastelleet läpi kankaan.

Loppuilta vietettiin loisteliaalla huvilalla Saimaan rannalla. En minä sitä taloa voi kutsua mökiksi, kun taso oli niin korkea. Maisemat olivat vielä mahtavammat. Karin kertoessa tajusin miten mahtava isäntä hän varmaan on ollut lukuisille vierailijoille. Oli tosi kiva kuulla hänen elämänsä kulusta siellä omassa ympäristössä. Kiitos. Karhutarina jäi mieleen.

Paikalle tulleet olivat entisiä A-luokkalaisia (yhteensä 9). Muistin Karin 6. luokalta kun hän istui edessäni koko vuoden. Kari oli yhdyshenkilö muihin poikiin kun Tupu kutsui kotihippoihin. Kari selitti miksi oman luokan pojat eivät tulleet, mutta järjesti A-luokalta tulijoita että päästiin tanssimaan. Raija J oli myös samalla luokalla kanssani pari vuotta (hän oli B-luokalta, 65 vuosikertaa). Maija oli pitempään luokkatoverini, kansakoulun 4.ltä alkaen koko keskikoulun ajan. Aakkosissa oli aina Peltonen, Penttinen, Piispa: usein vaihdoin paikkaa jonkun kanssa että Maija ja Tupu saivat olla yhdessä esim. järjestäjinä. Keskikoulussa oli myös Paakku samalla luokalla. Itse asiassa yhteislyseon aika sujui varsin pienen tyttöporukan kanssa ja moni luokkatoverikin jäi tuntemattomaksi.

Tämän 51. vuotisreissun antia kruunasi se kun asuin serkkuni Arjan kotona ja sain lukea hänen kouluaikaiset päiväkirjansa ja jutella niistä. Hän pääsi vuotta aiemmin ylioppilaaksi IYL:sta joten yhteisiä tuttuja riitti, yksi heistä oli oma siskoni, jota ehdin paluumatkalla tervehtiä. Arjan puoliso Ilkka Lampinen oli monille pojille tuttu kouluajoilta ja aktiivisena toimijana paikkakunnalla.

Yksi retki omaan menneisyyteen on taas eletty ja tajunnassa on virinnyt uudenlaisia muistoja ja tulkintoja. Jatkosta ei voi tietää.

PS Laitoin kaikki ottamani kuvat näkyviin, kertokaa heti jos haluatte minun poistavan jonkun (kommentoimalla tai s-postilla).

Viimeisellä luokalla IYL:ssa

Laitanpa vielä kahdeksannen luokan kuvan Imatran Yhteislyseon ajoilta, kun onnistuin sen valokuvaamaan jotenkuten:

002Hassua miten vasta nyt näin, miten paljon vähemmän tässä kuvassa on tyttöjä, 25, kun edellisessä oli 39. Kuvasta puuttuu Leena K ja Piite, päiväkirjani mukaan luokalla aloitti 27. Jossain muualla on 12, noin kolmannes luokasta. Kaikki eivät koskaan aloittaneet 8. luokkaa, mikä tuntuu hiukan erikoiselta, kun kuitenkin oltiin jo noin pitkällä.

Tästä ikäluokasta noin kymmenen prosenttia valmistui ylioppilaaksi. Oli alkamassa murros oppilaiden kotitaustoissa, kun työläiskodeistakin voi opiskella. Koulu kai vartioi laatuaan jättämällä runsaasti oppilaita luokalle. Vaikka 7.lle jätettiin paljon, silti myös yo-kirjoituksissa reputettiin. Jotain tässä yhtälössä on vaikea ymmärtää nyt entisenä opettajankouluttajana.

Pedagogiikka oli kangistunut uomiinsa eikä sitä kait kyseenalaistettu. Ensin kuulusteltiin läksyt ja sitten annettiin uusi. Kokeita oli usein ja numeroiden lisäksi vaikutti tuntiaktiivisuus. Muistan yhden hetken lukiosta kun filosofian ope Mono (Eila Kärkkäinen) jututti meitä ja tarjosi ajatusta että opiskelemme itseämme varten. Muistan ihmetelleeni sitä jotenkin, kun koulun käytännöt olivat jo juurtuneet minuun. Kokeita varten siellä luettiin ja todistusta, jatkoon pääsemiseksi johonkin.

Kahdeksannella piti hallita isompia kokonaisuuksia tenteissä ja tietysti yo-kirjoituksissa. Koulunkäynti päättyi jo helmikuussa. Otin päiväkirjoista ylös kirjoitusten päivät

  • 23.3. reaali
  • 25.3. aine (Autonomian aika itsenäisyytemme edellytyksenä)
  • 1.4. englanti
  • 3.4. ruotsi
  • 6.4. matematiikka
  • ? latina (tentti 27.4. minä sain poistua ilman kysymyksiä)

Tanssimassa käytiin myös kirjoitusten aikoihin ja elokuussa huomasin kertoneeni päiväkirjassa 16.8. ensin tansseista ja sitten vasta mainitsin että pääsin opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon. Toukokuun voin olla jo kokonaan töissä Imatran Valtion Puhelimessa ja jatkoin elokuun loppuun. Niillä rahoilla sitten lähdin opiskelemaan.

Luokan yo-tuloksia käsittelin 17.12. blogipostissa ”Mihin tarvitsit yo-tutkintoa?” No sitä tarvittiin tietysti sekä kouluun että työhön haettaessa, tyhmä kysymys.

Lukion toinen luokka, VIIB 1962-63

Nyt kirjoitan suoraan Piken blogin innostamana. Hän kun on huolellisesti julkaissut luokkakuvan ja onnistuin kopioimaan sen itselleni digimuotoon. Kiitos siis kuvasta!

7b_62-63Siinä me olemme, 39 tyttöä ja Peltsu. Kolme luokkaa on onnistuttu yhdistämään kahteen. Tällä välin olen oppinut että myös VI.B luokalla oli pari poikaa ja tyttö(jä?) jotka siirtyivät A-luokkaan vaikka eivät olleet matikkalinjalla.

Omassa päiväkirjassa seitsemäs luokka alkaa maininnalla ”39 tyttöä, 0 poikaa ja ihan typerä luokka”. Vaihtelua luokan kokoonpanossa oli aineitten mukaan. Tuohon aikaan puolet luki pitkää saksaa ja puolet englantia. Lukiossa oli vielä latina ja ranska valittavana, ja sielutiede. Koulunkäynnistä mainitsin päiväkirjoissa vain opettajat ja korjasin hiukan lapsellisia asenteitani. Tuntien aikana lähetetyt laput vähenivät. Tuulikki sai ajokortin mikä oli tapaus. Iltakävelyt kulmilla ja ketä siellä nähtiin – ne olivat edelleen merkittävä tapaus. Kulmilla käytiin Puterolla (Buttenhof) tai Jäsärillä (Jääsken baari) juomassa pullo Colaa yhdessä. Talvella hiihdettiin pitkiä matkoja.

Lukiossa ystävystyin yhteisten koulumatkojen vuoksi Imatrankoskella asuvien kanssa, Lappeentietä kuljettiin ja juostiin kouluun viimeiset metrit. Irska asui kauempana mutta hän tuli mukaan siihen porukkaan jonka kanssa valmistauduin kokeisiin. Siinä näin erilaisia koteja kun yöpyminen kuului pakettiin. Pikestä oli päiväkirjoissa vain yksi maininta, kun luettelin ketä luokkatovereita oli ollut tansseissa Ukoskassa tai Vuoksenniskalla. Nyt sitten tutustumme toisiimme 🙂

Koulukaverien muisteloista olen tiedostanut, miten oppilaat jakaantuivat pienryhmiin ja harrastivat ihan erilaisia asioita. Koulua käytiin tai oltiin käyvinään ja lukion loppua kohti vastakkainen sukupuoli alkoi kiinnostaa, mutta yksilöiden väliset erot olivat huimia kaikessa tässä. Hassua että vasta nyt 50 vuoden kuluttua voin tämän erilaisuuden nähdä. Koululaisena näin vain sellaista mikä itselle silloin sopi. Niinhän se elämä sujuu – mutta nyt ollaan avaramielisiä ?

Rakkautta huhtikuussa 1959

Tämä on ainoa kirjoitetussa muodossa löytynyt muistoni keskikoulun ajalta. Päivätty 15.4.1959

kevat2”Kyllä nuoruus on jotenkin ERIKOISTA aikaa.Jos silloin rakastuu, niin kyllä tietää rakastuneensa.
Ulkona on mukava ilma. On vapauttavaa kävellä siellä ja ajatella. Oh minkälainen olet, elämä? Nyt minua vähän hymyilyttää, kun huomaan mitä olen kirjoittanut. Ehkäpä OLEN runollinen, mutta ainakin IHAN sydämestä asti kirjoitan.
Rakastan Makkea eikä se ole minun vikani.Olin välillä pääsemäisilläni siitä irti, kun Leena (joka Arjan ja Seljan ohella tietää salaisuuteni) sanoi, että hän on useita kertoja huomannut Maken katselevan suoraan minuun. Oih, ehkä hän on katsellut ikkunasta ulos tai Marikkaa tai Kitiä?
Tämä on ensimmäinen kerta kun olen näin kovin rakastunut johonkin poikaan. Monta kertaa illalla sängyssä, päivällä pulpetissa tai kotona tulevat kyyneleet silmiini, mutta ITKENYT EN OLE ja toivon että Jumala minut siitä säästää, vaikka olisikin vapauttavaa itkeä. Makessa on jotain OUTOA. Pari kolme päivää takaperin näin selvästi, että hän aina etsi katseellaan Kitiä ja muutenkin kiinnitti huomiota häneen. Välillä huomaa kumminkin selvästi, ettei hän välitä Kitistä sen enempää.
15.4.59 jatkoa
Minun täytyy ihan oppia näyttelijäksi, kun haluan olla näyttämättä Makelle, että hänestä välitän. Ja OLEN VARMA,että olen siinä onnistunut. Puhelen ihan tavallisesti, vaikka Makke kuuntelisikin tai vaikka puhuisin hänelle. Makke suree varmasti jotain. Välillä hän on kuin olisi itkuun purskahtamaisillaan. Poika parka! Vain silloin huomaan hänen olevan ujo, kun hän sanoo jollekin minun kuullessani huonon koenumeron. Herttaista! Pyh!
Kuitenkin elämässä on jotain mukavaa, en tiedä mistä se johtuu. Kouluelämä viehättää minua. Tänään meillä oli aljan kokeet. Oi, en IKINÄ unohda HÄNEN KATSETTAAN, kun hän katsoi minuun kokeitten jälkeen. Hänen poskensa olivat punaiset ajattelemisen jälkeen ja hänen katseestaan kuvastui yhtäaikaa epätoivo, tyytyväisyys, innostuneisuus ja jotain muuta.
Pidän Ritvasta paljon ja olemme paljon yhdessä. Välillä pyöritämme hyppynarua toisten hypätessä. Kerran komentelin juuri Marikkaa ja Kitiä hyppäämään kunnolla, kun huomasin Maken hymyilevän minulle leveästi, Hän on maailman HERTTAISIN poika.
Niin, tuon aljantunnin jälkeen olivat kaikki tytöt sekaisin. Me nauroimme onnellisina kaulakkain ja kiljuimme. Minä pidin siitä.
Ruokatunnilla Ritva huusi minulle että lähtisimme kauppaan ja niinpä lähdimme.Kun olin kaupan ovella tulossa ulos -”
teksti päättyy.

Imatran yhteislyseon II A 1957-58

Kokeilin kuvata vanhoja luokkakuvia ja useimmat jäivät epätarkoiksi. Tämän toisen luokan kuvan kehtaan laittaa tänne.

006Kaikki lapset taitavat olla samoja kuin edellä esitetyssä III-luokan kuvassa. 42 sain tästäkin määräksi, vaikka luulin olevan vähemmän. Ollaan niin tiiviisti rinnakkain.

Minusta tämä kuva on mukava, aurinko paistaa koulun portailla sisäänkäynnin edessä. Herääkö muistoja? Tuo poika eturivissä solmio kaulassaan, hän oli samoin pukeutunut jo kansakoulun eka luokasta alkaen. En tiedä että häntä olisi tästä pilkattu, vaikken toki poikien kahinoista mitään tiedäkään. Nyt vain kuvista pisti silmään poikkeava pukeutuminen. Jospa me olimmekin suvaitsevaisia?

Eturivissä vas. Pusis, mie, Leena L., Maire?, Ritu, Asta, Markku?, Väntti, Jussi, Kari?, ja toinen rivi oik.Markku A., Rytky, Matti, ? ? Taisto, Hilkka, Eppis, Lellu, Pirkko I.?, Tupu, ja siitä 3. riviin vas. Maija, Kikka?, Hillevi, Koukku, Helena, ja poikia Niku, Lallu, Kari K., ? ja poikien ylin rivi Paakku, Epo ja Simppu. Tyttöjä yläriveissä tunnen vas. Apa, Jatta,Tiitu jonka takana Eila ja hänen vieressä kai Raija I, Keskellä takana tyttönelikko, jota en osaa nimetä (Marjatta,Sirkka-Liisa, Marja-Liisa ja Marja-Leena). Poikia vuosikertomuksessa Juhani, Tapio, Ahti ja Yrjö. Samoja taisi jäädä nimeämättä viime kerrallakin (siis III-luokan yhteydessä).

Minä hyppelen näin luokalta toiselle vailla logiikkaa. Muut muistelevat aikajärjestyksessä. Pike on aloittanut uuden blogin ja innostanut minuakin tutkimaan WordPressin mahdollisuuksia. On kiva tehdä ikäänkuin yhdessä jotakin.

Tässä koulutoveribloggaajat tähän mennessä

Kertokaa jos tiedätte muita blogaajia tai kotisivun rakentajia.

Tästä II luokasta en muista edes missä meidän luokka oli, ehkä ovesta vasemmalle ja ylös? Jotain oppilaslehden kuvaa olin ehkä piirtämässä. Mutta minun mekko kuvassa on vihertävä ja siinä on kellohame.

Lisätty 26.4. vuosikertomuksesta: Anna-Maija Raittila oli meidän luokanvalvoja. Emmi Elomaa ja Pentti Koskinen saivat valtakirjan astua opettajan virkoihin: Pentti vanhemman ja Emmi nuoremman lehtorin virkaan. Kevätlukukaudella 1956 valmistuneesta uudesta lisärakennuksesta johtuen on koululla ollut käytettäviäss täysin riittävät tilat. Oppilaita oli syksyllä 1024 ja keväällä 1011 (411 poikaa ja 600 tyttöä). Ehtoja sai 251 ja luokalle jäi 49 koko koulussa: meiltä 9 sai ehdot ja yksi jäi luokalle.

Muuttuuko koululainen ja mihin suuntaan?

Ihmisen pysyvyys vs muutos kiehtoo mieltäni. Yritän nähdä itseni kun luen kaverien koulumuistoja ja kirjoittelen omia. Nyt mietin koululaisen muutosta: minkälainen ihmiskäsitys omaan mieleen iskostui koulua käydessä? Mitkä tapahtumat vaikuttivat ihmiskäsitykseen? Eilen lukaisin vanhan Koskenniemen väitöksen koululuokan sosiaalisesta elämästä ja mieleen jäi lause: Oppilas ei pyri joukkoon johon ei kuulu. Tuo tuntuu olevan totta, mutta selitäpä tarkemmin … mahdotonta.

Vuosina 56-64 uskottiin ihmisen pysyvyyteen, niin myös koululaisen. Perintötekijöistä ei puhuttu, mutta niiden uskottiin vaikuttavan kodin myötä. Koskenniemi piti selvänä että luokassa on muutamia hyviä leikinjohtajia, joita pysyvästi arvostetaan. On myös muutama ressukka tai kiusanhenki, joita vältellään pysyvästi ja se tuntui olevan ihan kuten pitääkin. Omissa kokemuksissa on näe kovin selvää suosiota enkä lainkaan täyttä syrjintää, mutta käsitys itsestä ja kaverista oli varsin vakaa. Sitä vaan oli mitä oli, sen kummemmin problematisoimatta. Luokka jakautui luontaisesti pieniin porukoihin joiden rajat olivat aika  pysyviä.

Minua kiinnostaa se, milloin ihminen keksii että hän voi itse vaikuttaa kohtaloonsa. Esim. tuntemamme Jorma Ollila kertoi haastatteluissa että lukioaika Walesissa sai hänet oivaltamaan miten hän ja jokainen opiskelija itse loi tulevaisuutensa. Minusta tuntuu että tämä tiedostus jäi Imatralla aika laihaksi. Sitä vaan oltiin mitä oltiin. Ahkeruus tietty mainittiin joskus selittävänä tekijänä. Rehtori kiitti puheessaan, että ylemmälle luokalle siirrettiin 58 %, ehtoja sai vain 29 % ja luokalle jäi vain 12,3% (tarkoitti 137 oppilasta lukuv. 59-60, kun oppilasmäärä oli 1116). Ahkera olisi pitänyt opettajien mielestä olla, mutta kaverien silmissä ei. Läksyt luettiin salaa ja sanottiin etten ole lukenut yhtään voi voi en osaa mitään.

raostaYlioppilaana ihmeteltiin että mitä tekisi, aikuistua olisi pitänyt ja löytää joku oma paikka. Minä menin ensimmäiseen jatko-opiskelupaikkaan mihin pääsin ja vein sen tutkinnon loppuun asti. Oliko se sitkeyttä vai yksinkertaisuutta, en tiedä. Olisi maar voinut miettiäkin, mutta en pystynyt eikä apua ollut tarjolla. Joku tie piti vaan hakea kuten tuo saniainen tuossa raossa.

Omissa käsityksissä muutokset tulivat vasta myöhemmin. 60-lukulaisuus herätti uskon koulutettavuuteen, että kaikki ihmiset ovat yhtä lailla koulutettavissa mihin tahansa. Toinen iso harppaus oli ammatillisessa opettajakorkeakoulussa jossa tuo toteutettiin. Jokainen opiskelija eteni yksilöllisesti parhaalla mahdollisella tavalla ja rakensi opettajuutensa rungon. Kolmas vaihe on menossa, internetissä voimaantuminen. Se vetää puoleensa, ensi viikolla toimin yhteisöassistenttina, tänään ryöpsähti jo monia iloisia viestejä.

Ihminen elää aikansa vankina, niin koululaisetkin. Mitä kaikkea omassa mielessä sulkeutui turhaan (nykyisin arvioituna) ja mitä kaikkea jäi käyttämättä, kehittymättä? Vaikka mitä. Mutta voinpa tuota nyt katsoa lempeästi jälkikäteen ja hymyillä itselleni. Ja mitä vielä voisin muuttaa nyt kun tuli 69 vuotta täyteen sunnuntaina… vaikka mitä?

Koululuokka pienoisyhteiskuntana

Elän mielessäni uudelleen kouluaikoja kun kirjoittelen muisteloita tässä blogissa ja luen kaverien kirjoituksia. Olen saanut kolme uutta ystävää entisistä koulutovereista joita en silloin tuntenut kuin ulkonäöltä. Olen oppinut tulkitsemaan uudelleen omia kokemuksia.

Tänään muistui mieleen että minulla on kirjahyllyssä teos Matti Koskenniemi: Koululuokan pienoisyhteiskunta, 1943, Otava. Tutkimuksia kansakoululuokan sosiaalisesta elämästä, väitöskirja. Lukaisin teoksen tänään ja nautiskelin. Kirjassa luodaan ensimmäistä kertaa Suomessa käsitteistöä sitä varten että koulu nähtäisiin myös lasten omana sosiaalisena elämänpiirinä, ei siis vain opettajan työnä. Aineisto on kerätty 38-39 ja käsitelty hitaasti käsin. Alussa puhutaan sosiologisen ja psykologisen tiedon yhdistämisestä, mutta sosiologinen jää sivuun. esim. yhteiskuntluokkien erot vain mainitaan: jotkut vanhemmat voi asettaa rajoituksia. Kirjan tulokset ovat kyllä ymmärrettäviä ja muistuttavat omia muisteloita. Kävin koulua niiden muutaman kaverin kanssa jotka asuivat samalla suunnalla kauppalaa ja koulumatkat olivat yhteisiä. Nyt kun olen lukenut Eppiksen kertomuksia  matkoistaan, tajuan entistä selvemmin miksi en ollut hänen kaveripiirissä. Mistä olisin keskustellut hänen kanssaan, kun elin niin erilaista elämää. Viidennen luokan lopussa tehtiin junamatka Turkuun ja Linnanmäen kohdalla koulutoverit muisteli kokemuksiaan siellä. Olin hiljaa tai ehkä teeskentelin käyneeni siellä, vaikka näin sen ensimmäistä kertaa.

sumupystyJospa vielä kerran hahmotan Imatran yhteislyseon koululuokat sosiaalisena elämänä 1956-64 siten kuin ne omassa mielessä näkyivät. Alaluokat olivat varmaan huoletonta yhdessä leikkimistä. Keskikoulun loppuvaiheesta muistan, miten  kaveripiirissä oli monia tyttöjä, joiden kotiolot tuntuivat erilaisilta (avioeroperhe, aviottomia lapsia, dementoitunut isä, hyvin köyhä tms.) Tunsin oloni kotoisaksi heidän kanssaan. Tuossa on varmaan samaistuminen huono-osaisuuteen kyseessä. Lisäksi oli Lea ja Tuulikki ja Maija jotka olivat tavallisempia (?) mukavia kavereita ja asuivat Imatrankoskella. Lukiosta jäivät pois nuo erilaisten perheiden lapset ja se tuntui yläluokkaisemmalta. Sitähän sen perinne olikin, koulutettiin isänmaan toivoja valkoiseen Suomeen.

Lapset valikoituvat kavereiksi jotenkin luonnostaan. Koskenniemi sanoo että he toveristuvat. Ensin tunnustellaan ja sitten asetutaan piireihin. Sosiaalinen kehitys oli hidasta nykyiseen verrattuna, koska tilaisuuksia oli paljon vähemmän. Murrosikä ei vaikuttanut tuloksiin koska koulu päättyi 13 vuoden iässä ja mentiin töihin. Koulusta löytyi johtajia, myötäilijöitä ja syrjässäolijoita. Johtajista osa oli luontaisia, osa tilapäisiä ja osa valtiaita (määräävä asema perustui alistamiseen). Myötäilijät voitiin nimetä apuriksi, suosikiksi ja seurailijaksi. Syrjässäolo voi johtua eristymisestä, sivuuttamisesta tai torjunnasta. Koettu samanlaisuus veti lapsia yhteen. Rooliin vaikutti asuinpaikka aikana jolloin välimatkat olivat pitkiä. Kolmen opettajan koulut katsottiin sopiviksi, isommat oli levottomia 🙂 Minä tunnistin oman samaistumisen huono-osaisuuteen tuota tutkimusta lukiessani.

Omasta koulusta  emme ole maininneet mitään syrjinnästä tai kiusaamisesta. Olen puhunut omasta alemmuudentunteesta, mutta se tuli sisältäni eikä koulutoverien tai opettajien vaikutteista. Olikohan luontaista vetäytymistä heillä, jotka menivat koulupäivän jälkeen bussilla kotiin tai asuivat kortteerissa. Heihin oli vaikeampi tutustua, mutta syrjintä ei tullut mieleen. Rehellisesti sanottuna varmaan mielessäni tunsin ylemmyyttä maalaisia kohtaan, olikohan ns ajan henki.

Muistan olleeni ns luokanjohtaja kielilinjalla lukion ajan, en tiedä miksi niin kävi. Lukion päiväkirjassa oli vain yksi maininta että minut oli valittu ja arvelin että sama se, ei se vaadi työtä. Jaakko Mäkysen kanssa tarkistettiin tenttiaikataulut viimeiselle keväälle, se oli siinä. Mikään johtajatyyppi en varmasti ollut vaan hyvin epävarma. En kai osannut panna vastaan pontevasti?

Koulukaverien muisteloista olen tiedostanut, että luokka ei ollut lainkaan yhtenäinen yksikkö. Oppilaat jakaantuivat pienryhmiin ja harrastivat aivan erilaisia asioita. Koulua käytiin tai oltiin käyvinään ja lukion loppua kohti vastakkainen sukupuoli alkoi kiinnostaa, mutta yksilöiden väliset erot olivat huimia kaikessa tässä. Hassua että vasta nyt 50 vuoden kuluttua voin tämän erilaisuuden nähdä. Silloinen putkinäkö piti elämäni järjestyksessä kun näin vain sellaista mikä itselle oli mahdollista. Niinhän se elämä aina sujuu…

Kiinnostaako hanke ”Imatran yhteislyseo 1964-65”?

Annan tässä väliaikatietoja toukokuussa riemuylioppilasbileissä syntyneestä hankkeesta, jossa muutamat meistä blogaavat muistojaan. Mukana on toistaiseksi neljä entistä nuorta, minun lisäksi Eppis, Pike ja Ilmo. Suosittelen lukemaan heidän muistelojaan ja tulemaan mukaan.

Tässä kerron tämän blogin käytöstä 20.5. alkaen. Silloin kirjoitin ”Imatra kotipaikkakuntani” ennen yhteistä tapaamista, joka oli 24.5. Sen jälkeen tulivat kirjoitukset 29.5.  ”Luokkakokouksen tunnelmia” ja 1.6. ”Kohtaamisia luokkakokouksessa”. Hanke mainittiin ensimmäisen kerran 5.6. kirjoituksessa ”Tarina Imatran yhteislyseo 1964” .

Tässä kuvassa on 20.5.-22.10. välisen ajan istunnot tässä blogissa Googlen tarjoamina:

viisikkIstuntoja on ollut yli 1150 ja sivujen katseluita kaksinkertainen määrä, 2500 (pari sivua/käynti). Kävijöitä yhteensä 554, joista suurin osa ihmisiä ja joku määrä ns botteja, jotka kulkee netissä ympäriinsä. Kuvasta näkee, että suurin kiinnostus oli toukokuussa noiden mainitsemieni ensimmäisen postausten jälkeen. Silloin Arja P myös tiedotti blogista.

Kesäkuun lopussa on seuraava piikki. Silloin kirjoitin mm. ”Missä vaiheessa valitsin itse?” ja muistan sen herättäneen keskustelua Facebookissa muidenkin samanikäisten kanssa kuin vain entisten imatralaisten. Jyväskylän yliopistossa opiskelleet kertoivat miten heitäkin oli kansakoulun opettaja kehottanut hakemaan oppikouluun. Myös sukulaisilta saan palautetta, koskettaahan tarinani monia minut tunteneita.

Kesä oli hiljaista aikaa, mutta syyskuun lopussa liikennettä alkoi taas viritä. Katsotaanpa samaa tilastoa vielä sivujen katselemisena:

viisikkviewKorkein huippu on 29.5. 145 sivun avausta, seuraava 30.6. on vain 77, sitten 15.9. 80 ja 29.9. 88 sivun avausta. Viimeinen luku osoittaa miten moni kävi blogissa sen jälkeen kun olin lähettänyt sähköpostia niille 34 luokkatoverille, jotka olivat antaneet osoitteensa Arjalle käyttöön. Ihmettelin kun käyntejä tuli heti samana iltana. Luette s-posteja ahkerasti 🙂

Facebookissa mainitseminen tuo lukijoita myös. Minulla on nyt 10 entistä koulukaveria siellä ja enemmänkin voisi löytyä. En ole jokaista postia siellä kertonut ja se näkyy lukijamäärissä.

Kuvasta näkee myös perustietoa yksittäisten postien suosiosta, tosin blogin etusivun kautta tuli 752 jolloin ei ole tietoa mikä oli avoinnan oleva viimeisin posti. Suoraan helinurmi.fi sivulle tuli 632 ja he ovat joko tuttujani muista maista tai robotteja. Roskapostiakin tulee kommentteihin joka kerralla, mutta akismet estää niiden julkaisun. Hyväksyn itse ensimmäisellä kerralla myös oikeiden ihmisten kommentit, sen jälkeen systeemi tuntee.

Otetaan vielä paikkakuntatietoa tarkemmin. Kuvassa suomalaiset 48 paikkakuntaa:

viisikksuomiIstuntoja on vain 941 Suomesta. Seuraava maa on Brasilia 100 käyntiä – tuskin tuttuja siellä noin paljon lomailee. Berliinistä on oikeita käyntejä, mutta en saanut niitä samaan kuvaan. Suomesta tietty Jyväskylä johtaa kun täällä kirjoittelen ja täällä on muita tuttuja, seuraava Helsinki 205, Tampere 87, Imatra 39, Lappeenranta 34, Lahti 24, Oulu 16, Kouvola 14, Turku 12, Ylöjärvi 11, Espoo 9, Pori 9, Vantaa 8 ja sitten laskee neljään. En ole varmaa ottaako Google Analytics näin pitkältä ajalta kaikki oikein, mutta eihän sillä ole niin väliä.

Olin itse äsken viikon ajan irti tietokoneesta kun oli tilaisuus hoitaa lastenlasta syyslomalla. Palattuani katsoin näitä tilastoja ja huomasin että tuon syyskuun s-postin jälkeen oli heti nuo 88 käyntiä ja sitten joka viikonloppu yli 40 kun arkisin normaalia on 10-15 käyntiä. Olisiko niin että viikonloppuna on aikaa lueskella?

Tämä oli viimeinen tilaisuus ottaa tähän hankkeeseen liittyvät tilastot, koska olen menossa kurssille joka nostaa määriä sitten ihan eri syistä. Mitä näistä tässä esitetyistä luvuista voisi päätellä? Kiinnostusta on paljon piilevänä, miten sitä saisi enemmän julki? Minun luonteelle on vierasta ohjata tai neuvoa ketään mutta autan mielelläni käytännön asioissa. Minusta yhteinen tarina on parhaimmillaan kun koostuu hyvin erilaisista vapaasti tuotetuista aineistoista. Vai miten jatketaan? Ehdotuksia?

Kohtaamisia luokkakokouksissa

Luokkakokoukset virittävät mielen kohti muinaista kouluhistoriaa merkillisellä tavalla. Olen nyt osallistunut 25, 40 ja 50 -vuotisjuhliin ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Ensimmäiset kokoontumiset menivät tavallaan ohi kun niihin matkusti kiireessä, töiden ohessa ja talven töistä väsyneenä. Vaihdoin kuulumisia lähinnä Tuulikin kanssa, joka onkin ainoa kanssani 12 vuotta samalla luokalla ollut. Hänen kanssa asuin vielä opiskeluaikana Jyväskylässäkin, kun hän tuli opiskelemaan samaan kaupunkiin.

Muistelen että ensimmäisissä tapaamisissa virisi vanha koululuokka eloon ja muistan muuttuneeni samaksi hiljaiseksi tytöksi kun koulussakin olin ollut. Lyhyillä kierroksilla elämän kulusta muistan mielessä olleen joskus vanhingoniloa kun entiset rikkaiden lapset eivät kaikki olleetkaan menestyneet elämässä. Itse olin hyvin varattomasta kodista ja pääsin lyseossa vapaaoppilaspaikalle. Koulumatkat voin kävellä. joten kustannuksia ei syntynyt. Koulua voin jatkaa vain hyvällä todistuksella ja pärjäämällä. Täti oli järjestänyt työpaikan puhelinkeskukseen (Imatran Valtionpuhelin) joka oli koulua vastapäätä. Kesät sain olla kokonaan töissä ja iltaisinkin pääsin joskus tuuraamaan. Vaatteita olisin tietty halunnut muodikkaampia ja siitä nousi kateutta joitakin tyttöjä kohtaan.

En siis ollut kovin innostunut ensimmäisten luokkakokousten jälkeen ja muistan ajatelleeni etten enää tule seuraaviin 🙂 Onhan se kokemus taantua kehityksessä tai pakottaa itsensä seurustelemaan tuntemattomien (!) kanssa, ei niin innostava. Silloinen työni suuntasi minut olemaan kiinnostunut ammattien muutoksista ja niistä haastattelin illallisen lomassa.

Verrattuna aikaisempiin tapaamisiin olin nyt riemuylioppilasjuhlassa erilaisella mielellä. Aikaa oli käytettävissä etukäteen ja kirjoitin tähän blogiin koontia sekä sain pari kommenttia. Lisäksi Irmeli, joka oli asunut ulkomailla, oli ottanut yhteyttä ja nyt meille tarjoutui luonnollinen tilaisuus tavata. Oli erilainen tunne lähteä tapaamiseen kun oli jotain Erityistä odotettavissa. Olin orientoitunut lukemalla Ylä-vuoksi lehden ja Spes patriae teoksen oman luokan osalta. Odotin tapaamista ja nyt minulla riitti kiinnostusta myös avartaa ystäväpiiriä. Mietin mitä onkaan oma sukupolvi osana suomalaista historiaa.

Eläkkeellä olo vapautti sekin ratkaisevasti, enää ei vertailtu työelämän saavutuksia vaan kerrottiin harrastuksista ja elämän pienistä iloista. Myös rankoista kokemuksista kerrottiin avoimesti mikä lähentää ihmisiä. Tuntui että palattiin yhteisöön ja jopa avarrettiin sitä kun ei matematiikka- ja kielilinjalla kovin paljon yhteistä aikanaan ollut. Vain jotkut bileet, joissa pojat olivat humalassa ja yo-juhlat jossa oli myös sukulaiset.

Nyt oli lämmintä (liikaakin) ja oli mukava istua Valtionhotellin puiston penkillä Irmelin kanssa vaihtamassa kokemuksia, Maijan kanssa join jäävettä kahvilassa (tai mikä se oli) ja kuulin hänenkin uutisensa entistä paremmin. Tuulikin kanssa vaihdettiin heti tavattua isommat asiat. Ensimmäistä kertaa lähdin mukaan jatkoille illallisen jälkeen ja sekin toi paljon uutta sisältöä.

Eilen meni koko päivä valokuvia katsellessa ja lukion aikaisia päiväkirjoja lueskellessa. Kuudes luokka oli mennyt lappuja kirjoitellessa koulutuntien aikana, niitäkin on vielä paljon tallessa. Näytti siltä, että oltiin vielä iloisia lapsia ja kiusattiin niitä opettajia, jotka olivat kiusattavissa. Meillä oli kolme poikaa luokalla: Vespa, Täni ja Mursu ja siitäpä saatiin paljon säpinää. Minä ja minun kaverini olimme ihastuneet Täniin ja Ketterän pelejä käytiin siksi katsomassa. Toisiamme autoimme jatkuvasti. Kiersin luokkatoverien luona ennen kokeita yhdessä lukemassa ja kokeiden aikana istuin niin että muut voivat nähdä koepaperini. Oppitunneilla kuiskattiin oikeita vastauksia ja naurettiin. Kaikki oli kivaa ja huoletonta. Tältä luokalta mukana olivat nyt Irska, Tupu, Kari, Eppis ja Raija J. Myös Paula, jonka muistin huonommin, koska hänen pulpetti ei koko aikana ollut lähellä omaani. Päiväkirja sisälsi lukuisia kuvia istumajärjestyksestä. Karin kanssa oltiin perätysten koko ajan, joskus pääsin Tänin viereen ja ujostutti kovin ihastumisen vuoksi.

Seitsemäs luokka alkaa maininnalla ”39 tyttöä, 0 poikaa ja ihan typerä luokka”. Oli yhdistetty kolme luokkaa kahteen ja pojat menivät matikan linjan yhteyteen. Me saimme ”jotain typeriä pimuja B-luokalta”. Vaihtelua luokan kokoonpanossa oli aineitten mukaan. Tuohon aikaan puolet luki pitkää saksaa ja puolet englantia. Lukiossa oli vielä latina ja ranska valittavana, ja sielutiede (!). Koulunkäynnistä mainitsin vain opettajat ja korjasin hiukan lapsellisia asenteitani. Tuulikki sai ajokortin mikä oli tapaus. Iltakävelyt kulmilla ja ketä siellä nähtiin – ne olivat edelleen merkittävä tapaus. Kulmilla käytiin Puterolla (Buttenhof) tai Jäsärillä (Jääsken baari) juomassa pullo Olly Colaa (oliko nimi tosiaan tuo?) yhdessä. Talvella hiihdettiin pitkiä matkoja.

Kahdeksas luokka toi päiväkirjoihin itsekritiikkiä ja väsymyksen kokemuksia. Irmeli toi kouluun klassikkorunoja, joita olin säilönyt. Tansseissa käynnit, rakastumiset ja seurustelut saivat lisää tilaa ja olin huolissani omasta tilanteestani. Kaukorakkaus oman koulun poikaan oli sopiva tapa hoitaa tunne-elämää. ”Tännää hää katto minnuu iha varmasti, voi ko mie oon onnelline”. Tuo lause toistuu luokion päiväkirjoissa koko ajan. (Lapseni nauroivat makeasti kun lukivat päiväkirjojani joskus nuorena.)

Lukiossa ystävystyin eniten yhteisten koulumatkojen vuoksi: Imatrankoskella Lappeentietä kuljettiin ja juostiin kouluun viimeiset metrit. Maija asui myös Imatrankoskella, Irmeli asui kauempana mutta hän tuli mukaan siihen porukkaan jonka kanssa valmistauduin kokeisiin. Siinä näin erilaisia koteja kun yöpyminen kuului pakettiin. Jonkinlaisen alemmuudentunteen olin sisääni rakentanut lukion aikana. Yhteiskuntaluokkien erot olivat ilmeiset, oli insinöörien, johtajien ja opettajien lapset vs työväki, jota oli vähemmän lukiossa. Asuinpaikka toi vielä maanviljelijät mukaan, bussilla kulkeviin en tutustunut paljoakaan. Minä sentään asuin Imatralla 🙂 Olisiko niin että maaseudulta tulleet lukiolaiset ovat osallistuneet vähemmän näihin tapaamisiin, tuli nyt mieleeni.

Nyt riemuylioppilasjuhlissa tuntui ensimmäistä kertaa että kotitaustat unohtuivat ja kohdattiin ihmisinä. Mielenkiintoinen elämäntarina oli kullakin kerrottavana. Voisikohan niitä jotenkin koota yksiin kansiin jos nyt alamme kokoontua vuosittain – tällainen ajatus mielessäni heräsi. Itse asiassa siirryin Pirjo Aarnion kirjan virittämänä omiin päiväkirjoihin ja nyt palaan jatkamaan Pirjon teosta. Meillä on kirjailija luokallamme… Pirjo oli kai niitä 6b-luokan pimuja joita jouduin sietämään 7.:llä, mutta nyt hän tuntuu kumman läheiseltä 🙂 Harmaa pantteri kuten minäkin ja viihtyy verkoissa, vilkaise blogia.